Sarkozyn lumous haihtui

Laura Parkkinen

Nicolas Sarkozy hurmasi ranskalaiset raikkaalla tyylillään reilu vuosi sitten presidentinvaaleissa. Kevään kunnallisvaaleissa Sarkozyn tyyli kärsi kuitenkin tappion. Tunteilla hallitseminen ja politiikan viihteellistyminen eivät enää viehätä.

kuva Natalia Kulka

suosion notkahtamista. Ranskan presidentin mediastrategia muistutti keväällä yhä pitkittynyttä vaalikampanjaa, vaikka toukokuun kuudennen voitonjuhlasta oli kulunut noin vuosi. Äänestäjät kokevat, että he ovat muuttuneet aktiivisista toimijoista passiiviseksi yleisöksi.

Maaliskuun kunnallisvaaleista muodostuikin testi Sarkozyn kannatukselle, ja sosialistien voitto nähtiin kritiikkinä presidentille. Monet kaupungit, kuten Normandian Caen, joka on ollut Wilhelm Valloittajasta lähtien oikealla, saivat ensi kertaa vasemmistoenemmistön. Presidenttiin luottaa enää 37 prosenttia äänestäjistä ja Sarkozyn johtama Ranska on kunnallishallinnosta katsoen vasemmalla. Le Monden huhtikuussa julkaiseman mielipidekyselyn mukaan lähes 80 prosenttia ranskalaisista arveli, että Sarkozyn hallitus ei ole parantanut ranskalaisten asemaa.

Onko sarkosmi monarkiaa?” kyseli ranskalainen lehdistö. ”Miten poliittinen kulttuuri on muuttunut? Onko sarkosmi monarkiaa?” kyseli ranskalainen lehdistö helmikuussa ja kritisoi presidentin itsevaltaista johtamistyyliä. Uuden vuoden puheessaan Elyséellä Nicolas Sarkozy käytti 75 kertaa sanaa je, minä. Sitä seurasi useimmiten verbi veux: minä haluan.

Vielä vuosi sitten sarkosmi vaikutti raikkaalta ja uudistuskykyiseltä ismiltä, se nähtiin avoimuuden ja muutoksen mahdollisuutena. Chiracismi oli osoittautunut laahaavaksi, epäröiväksi valssiksi, jossa edettiin kömpelösti kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. Presidentin mielipiteet olivat samat kuin kulloisenkin neuvonantajan.

Strategiana tarinoiden kerronta

”Miltä minä näytin televisiossa? Oletko nähnyt lehtien kannet?”, kyseli presidentti Sarkozy ystävältään puhelimessa ollessaan lomamatkalla Egyptissä. Vuonna 2007 Sarkozy esiintyi 252 kertaa aikakauslehtien kansissa. Kyse ei ole yksinomaan narsismista, vaan harkitusta poliittisesta strategiasta, storytellingistä eli tarinoiden kerronnasta.

Storytelling on lähtöisin Valkoisesta talosta, jossa joka viikko lehdistölle syötetään myönteisiä tarinoita ja kuvia presidentistä. Samalla lehdistöä kontrolloidaan voimakkaasti sääntelemällä uutisoitavia aiheita. Lähtökohtana on, että poliittisten mielipiteiden sijaan vaikutetaan äänestäjien mielialaan ja tunteisiin. Tony Blair, Bill Clinton, George W. Bush, Ronald Reagan ja Barack Obama ovat käyttäneet menestyksekkäästi tätä strategiaa. Ideologioita enemmän kiinnostavat poliitikkojen kutomat tarinat. Ehkä onnistunein esimerkki tunteiden kanavoimisesta ovat Tony Blairin pitämät puheet prinsessa Dianan kuoltua 1997. Hän ymmärsi kollektiivisen surun ja myötätunnon merkityksen kansakunnan yhtenäisyydelle.

Sarkozyn kampanjan neuvonantaja Henri Guaino totesi Le Monden haastattelussa presidentin vaalikampanjasta 2007: ”Politiikka on jaettua tarinaa. Maata ei voi liikuttaa, ellei kykene kertomaan tarinaa”. Sarkozyn glamourhenkinen julkisivu rakennettiin huolella. Alkuperäinen suunnitelma oli esittää presidentti yksinäisenä ratsastajana, mutta sittemmin katolisia arvoja alleviivaava presidentti toi kuvaan mukaan perheen. Miehensä neuvonantajana toiminut Cécilia-vaimo nojasi Sarkozyyn, jonka kirjoituspöydän alta ryömi Louis-poika, aivan kuten John F. Kennedyn perhekuvassa aikanaan.

Ranskan presidentinvaalit enteilivät poliittisen kulttuurin murrosta, pääosissa olivat puolueiden sijaan henkilöt ja viihteellisyys. Vaaliväittelyjen sijaan tärkeät kysymykset esitettiin viihteellisissä televisio-ohjelmissa, kuten A vous de juger. Tämä sai ehdokkaat vaikuttamaan läheisiltä ja tuttavallisilta.

Kysymykset EU:n ja Ranskan ulkopolitiikasta sivuutettiin täysin. Sen sijaan keskusteltiin tunteita herättävistä asioista, kuten vammaisista ja vanhuksista. Ideologioiden asemesta äänestäjille tarjottiin kansallisen identiteetin kohotusta. Ehdokkaiden keskeisimmät väittelyt koskivat kansallisia symboleja.

Sarkozyn menneisyys kiisteltynä sisäministerinä arvelutti äänestäjiä. Menneisyys käännettiin kuitenkin eduksi, kuten alkoholismistaan puhunut George W. Bush oli tehnyt vuonna 2000. Myös entinen sisäministeri Sarkozy ilmaisi kääntymyksensä katumuspuheessaan: ”Olin itsekäs, kova, häikäilemätön, mutta olen muuttunut!”

Ranskalaiset politiikan tutkijat Denis Bertrand, Jean-Louis Missika ja Alexandre Dézé kiinnittivät huomiota molempien ehdokkaiden evankelisoivaan puhetapaan. Sarkozy otti poliittiseksi ohjenuorakseen myötätunnon: ”Tunnen kärsimyksen, sillä olen kärsinyt kuten te. Puhun Ranskalle, joka kärsii”, hän totesi. Hänen pahin kilpakumppaninsa Ségolène Royal käytti puolestaan äidillistä kieltä: ”tulen huolehtimaan teistä hyvin”, ”teidän mielipiteenne on myös minun mielipiteeni” ja ”demokratia on yhtä kuin rakkaus.”

Uskonto palaa politiikkaan

Maallistuminen on ollut yksi ranskalaisen yhteiskunnan kantavista periaatteista vuodesta 1905 lähtien, jolloin kirkko ja valtio erotettiin toisistaan lailla. Sisäministerinä Sarkozy kirjoitti vuonna 2004 kirjan La République, les religions, l´esperance (suom. Tasavalta, uskonnot, toivo). Hän oli myös aktiivisesti perustamassa Ranskan islaminuskoisten kansallista neuvostoa (Conseil Français du culte musulman). Se on poliittinen elin, joka edustaa Ranskan muslimiväestöä ja päättää muun muassa uskonnollisen paaston ramadanin vietosta ja halallihan myynnistä.

Sarkozy on pitkään ajanut uskonnolle keskeisempää asemaa yhteiskunnassa ja valtion politiikassa. Roomassa hän sanoi: ”Ranskan juuret ovat ilmeisen kristilliset. Ihminen joka uskoo, on täynnä toivoa. Opettaja tai ministeri ei voi ikinä korvata pappia, kun puhutaan arvoista tai eroista Jumalan ja paholaisen välillä.” Saudi-Arabian Riadissa hän sanoi: ”En tunne yhtäkään maata, jonka perintö, kulttuuri ja sivistys eivät pohjaisi uskonnollisiin juuriin.”

Argumentointi on herättänyt närkästystä erityisesti läheisissä arabivaltioissa ja Ranskassa, jossa maallistumisen periaate on pitänyt itsestäänselvyytenä, että valtio ei tunnusta mitään näkyvää uskontoa. ”Haluaako hän erotella meidät?”, kysyvät muslimitaustaiset närkästyneinä. ”Emmekö me ole osa Ranskaa? Onko kristinuskosta tullut valtionuskonto?”

Sarkozyn näkemys uskonnosta muistuttaa kriittisimpien mielestä Yhdysvalloissa esiintyvää fundamentalismia, jossa uskontoa pidetään valtion sydämenä. Sarkozyn visioon uudistuneesta Ranskasta on vaikuttanut hänen läheinen medianeuvonantajansa Henri Guaino, jonka esikuvia taasen on ranskalaisen nationalismin isänä pidetty Charles Maurras.

Sarkozyn ei uskota korostavan kristillisyyttä vain saadakseen kristillisten ääniä, vaan käyttävän uskontoa myös poliittisena aseena. Kriitikot muistavat viime vuoden vaalivoiton, jolloin Sarkozy ilmoitti ensin menevänsä luostariin mietiskelemään, mutta katosikin päiviksi miljonääriystävänsä huvijahdille. Hiljaista vastarintaa ilmenee myös kirkon piirissä. Esimerkiksi dominikaanimukit kokoontuvat Toulousen torille äänettömiin rukouksiin, joilla vastustetaan muun muassa Sarkozyn kovaa siirtolaispolitiikkaa.

Yksityiselämä ohi poliittisen agendan

Nicolas Sarkozyn ja hänen uuden vaimonsa Carla Brunin näyttäytyminen Disneylandissa oli huolella rakennettu joulusatu, joka esitettiin hetkellä, jolloin ihmiset olivat herkistyneitä joulun läheisyydestä. Se vei huomion pois presidentillisistä harha-askeleista, kuten Libyan johtajan vierailusta Elyséellä, marraskuun lakoista ja ikävästä avioerosta. Tutkija Jean Louis Missika on analysoinut Sarkozyn mediastrategiaa ja huomannut, että ennen kuin Sarkozyn mediatarinat ehtivät kaarensa päähän, uusi tarina jo alkaa. ”Aina kun Ranskan politiikassa ilmenee jotain epämiellyttävää, huomio kiinnittyy hänen yksityiselämäänsä.”

Lehdistö ei ehdi missään vaiheessa kommentoida tai arvostella tarinaa. Sarkozy on aina askeleen edellä lehdistöä, joka yrittää pysyä hänen kintereillään. Tällainen mediajulkisuus on äärimmäisen kuluttavaa ja sen vaikutus ehtyy ennen pitkää. Ranskalaiset ovat jo kyllästyneet seuraamaan presidentin liikkeitä päivittäin vaihtuvista lööpeistä. ”Ettekö halua, että olen onnellinen?”, kysyi avioitunut presidentti närkästyneenä. Ranskalaisten mielestä Sarkozyn pitäisi kysyä, ovatko he onnellisia.

Kun presidentti keskittää kaiken vallan itselleen, myös epäonnistumiset peilataan hänen henkilönsä kautta. Tosiasia on, että Sarkozylla on edessään lähes mahdoton tehtävä. Ranskan vaikeudet ovat kasaantuneet kolmenkymmenen vuoden aikana. Talouden, byrokratian ja maahanmuuttajien ongelmat ovat ratkaisematta. Karismaattinen presidentti ilmaantui kuin tilauksesta pelastamaan maansa.

Ranskalaiseen sanastoon on vakiintunut käsite pipolisation, vastineena englannin sanalle peoplesation, millä tarkoitetaan politiikan henkilöistymistä. Se on saanut anglosaksisissa maissa lempinimen bikini politics, kun ennen presidentinvaalien ehdokasasettelua 2006 Ségolène Royal ja entinen pääministeri Dominique de Villepin antoivat kuvata itseään uima-asuissa ikään kuin vahingossa.

Yksityiselämän käyttäminen poliittisiin tarkoituksiin on uutta maassa, jossa poliitikot ovat nauttineet korkeaa yksityisyyden suojaa eikä räikeää lööppilehdistöä ole ollut. François Mitterandin aviottomasta tyttärestä oli luvatonta kirjoittaa ennen vuotta 1995. Asiasta sovittiin kulissien takana lehdistön ja presidentin välisellä herrasmiessopimuksella. Presidentti Jacques Chirac avautui vasta kautensa päättävässä testamentissaan yksityiselämänsä suurimmasta tragediasta, tyttärensä anoreksiasta.

Nicolas Sarkozy ei ole ainoa Ranskan presidentti, joka on halunnut olla ”yksi meistä” majesteetillisuuden sijaan. Giscard d’Estaing vieraili tavallisten ranskalaisten kodeissa ja tarjosi aamiaisia kansalaisille. Hän käytti poikkeuksellisesti vuonna 1974 yksityiselämäänsä kampanjassaan häivyttääkseen teknokraatin mainettaan.

Tiedotusvälineet joutuvat pohtimaan nykyisessä tilanteessa omaa tehtäväänsä. Sarkozy huomautti vaalikampanjan aikana hirtehisesti häntä ympäröiville toimittajille: ”Hassu juttu, tunnen teidän kaikkien esimiehet.” Lehdistötilaisuuksissa, joihin osallistuu lähes 600 toimittajaa, esitetään vain pari kysymystä. Presidenttiä ei uskalleta närkästyttää, koska hänen tiedetään pystyvän tuhoamaan toimittajien uran. Varoittavana esimerkkinä toimii Paris Matchin päätoimittajan erottaminen vuonna 2005.

Mutta jos julkisuuden henkilö esitetään yksityisyytensä kautta, kuuluuko toimittajien kirjoittaa totuus hänen yksityisyydestään?

Moraalisesta esikuvasta Carla Bruniin

Presidentin terävä kieli herätti talvella arvostelua, kun hän suutahti maatalousnäyttelyssä kadunmiehelle. Tämä kieltäytyi presidentin kättelystä, koska ei halunnut ”liata käsiään”. Sarkozy vastasi nopeasti ja alatyylisesti: ”Häivy sitten, paskiainen”. Presidentin epäonneksi toimittajan videokamera tallensi tilanteen, ja tapahtuma levisi internetin välityksellä koko kansan tietoisuuteen.

Ero on suuri majesteetilliseen ja korrektiin Charles de Gaulleen, joka puhutteli samalla vastarintaleirillä toisen maailmansodan aikaan ollutta ystäväänsä Konrad Adenaueria: Cher Monsieur le Chancelier d’Allemagne,
”arvoisa herra Saksan liittokansleri”.

Myös ensimmäisen naisen rooli on muuttunut nopeasti. Charles de Gaullen vaimo Yvonne de Gaulle esiintyi mielellään moraalisena esikuvana, joka ei suvainnut pöydässään eronneita. Hän jättäytyi suosiolla varjoon, ei sanonut ikinä sanaakaan lehdistölle, eikä antanut kuvata itseään – haute couture ei ollut häntä varten.

Bernadette Chirac taas teki kaikkensa, jotta hänen miehensä voisi viettää rauhallista kotielämää. Carla Brunia on verrattu tuhlailevaan Marie Antoinetteen. Hänen arvioidaan osaltaan alentaneen presidentin uskottavuutta.

Lukuisat yksityiselämän hairahdukset ovat asettaneet Sarkozyn uskottavuuden presidenttinä uudelleen tarkasteluun. Kansalaiset epäilevät, onko kaikki sittenkään sitä, miltä se näyttää. Tutkija Christian Salmon siteraa tanskalaista elokuvaohjaajaa Lars von Tieriä: ”Faktan sijaan tarvitsemme fiktiota. Eikä kaiken tarvitse olla, kuten me sen näemme”.

Tyylin on muututtava, ei politiikan

Presidentin valtaa lisättiin Ranskassa vuonna 1958 siten, että hän voi tehdä myös lakialoitteita. Valtionjohtajan rooli on myös toimeenpaneva eikä lähinnä edustuksellinen kuten Suomessa. Siitä lähtien presidentti on ollut aina suositumpi kuin pääministeri, joka on saanut kärsiä hallitusten virheistä. Nyt pääministeri François Fillonin suosio on noussut nopeasti.

Sarkozyn lanseerama muutos tuhansine uusine ideoineen on analyytikkojen mukaan ollut liian nopea ja ohittaa liiaksi perinteet, kuten maan pitkän sekularistisen menneisyyden. Useimmat ranskalaiset eivät edes tunnista kristillisiä symboleita, joten uskonnon nostaminen etualalle on yllättävää, amerikkalaistyyppistä. Ranskalla on ensi kertaa myös presidentti, joka ei tyydy askeltamaan arvokkaasti, vaan juoksee Manhattanin keskuspuistossa yllään t-paita, jossa lukee NYPD (New York Police Department).

Presidentiltä on odotettu enemmän majesteetillisuutta. Sarkozy onkin muuttunut arvokkaammaksi: hän vihkii sukellusveneitä ja kuulostaaajoittain Charles de Gaullelta. ”Hallituksessa oleminen tarkoittaa, että omat ambitiot ja oma yksityiselämä on sysättävä syrjään, ja Ranskan etu on asetettava ensisijaiseksi”, Sarkozy vakuutti maaliskuun hävittyjen kunnallisvaalien jälkeen.

Sarkozy ja hänen medianeuvonantajansa ovat suuren haasteen edessä. Sarkozyn mentori, entinen pääministeri Edouard Balladour, on kehottanut presidenttiä keskittymään ja lopettamaan uusien mediatapahtumien luomisen joka päivä.

Sarkozy näkee itsensä pragmaattisena taitopolitiikkona, jossa on häivähdys popidolia.Sarkozy näkee itsensä pragmaattisena taitopolitiikkona, jossa on häivähdys popidolia. Hänen odotetaan nyt muuttavan tyyliään, ei niinkään politiikkaansa. Erityisesti eläkeläiset ovat pettyneitä Sarkozyyn.

Uudenlaiselle presidentille on kuitenkin yhä sosiaalista tilausta maassa, jossa poliitikot ovat käyneet samat koulut ja puhuvat samalla tavalla. Muuttumalla täysin valtiomiesmäiseksi Sarkozy voi menettää juuri ne ominaisuudet, jotka eniten viehättivät äänestäjiä ja erottivat hänet vanhasta kabinettipolitiikasta: avoimuuden, läheisyyden, suoran retoriikan ja dynaamisuuden.

Mutta jos Sarkozyn lupaama talousreformi sekä kesäkuussa alkava Ranskan EU-puheenjohtajuus onnistuvat, on hänellä mahdollisuus pysyä kuninkaana valtakunnassaan, lunastaa lupaukset ja täyttää odotukset. Perintöprinssejä ei pääministeri François Fillonia lukuun ottamatta juuri ole.

Epilogi

Christian Salmonin mukaan syyskuun 11. päivä 2001 oli käänteentekevä maailmanpolitiikalle. Siitä lähtien Pentagon ja Hollywood ovat lähentyneet toisiaan, molemmat ovat hyvän puolella pahaa vastaan. Politiikasta on tullut tarinoiden kerrontaa. Ideologioiden sijaan poliitikon on kanavoitava kollektiivisia tunteita ja herätettävä myötätuntoa. Salmonin näkemyksiä voi kritisoida, mutta narratiivisuus nostaa päätään myös Suomessa. Tarinat kiinnostavat enemmän kuin agendat.

Lue lisää:

Kommentti: Yksityiselämän julkisuus voi Suomessakin vauhdittaa poliitikon uraa (UP 2/08)

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää