Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Päätoimittajalta: Linjanvetäjä ulkoministerinä

Pian ulkoministeriksi tulonsa jälkeen Ilkka Kanerva antoi haastattelun, jossa hän kiirehti lisää rahaa puolustusvoimille. Kanervan mukaan pikaisia päätöksiä tarvitaan, jotta pahimmat puutteet saadaan korjattua. Ulkoministerin näkemä jälkeenjääneisyys puolustusvoimien materiaalihankinnoissa ei mitenkään voi olla nykyhallituksen aikaansaama. Sen sijaan Kanervan edeltäjä on voinut vaikuttaa asiantilaan.

Erkki Tuomioja piti – ja luultavasti pitää edelleenkin – Suomeen kohdistuvan perinteisen sotilaallisen uhkan todennäköisyyttä hyvin pienenä ja kannusti ulkoministerinä panostamaan kansainväliseen kriisinhallintaan.

Kun Ilkka Kanerva pääsi ensimmäisen kerran eduskuntaan 1970-luvulla, hän esiintyi ”linjanvetäjänä”. Hänellä on myös nyt linjanvedon paikka, kun ulko- ja turvallisuuspoliittista valtaa on siirtynyt kokoomukselle. Sen lisäksi, että Kanerva on puhunut armeijan lisämäärärahoista, uusi puolustusministeri Jyri Häkämies on ilmoittanut kannattavansa Nato-jäsenyyttä.

Vaikka Kanerva on vakuuttanut, ettei nykyinen hallitus hae Nato-jäsenyyttä, uuden hallituksen turvallisuuspoliittiset painotukset poikkeavat hänen edeltäjänsä linjanvedoista. Eikä kyse ole välttämättä vain siitä, miten suhtaudutaan maanpuolustukseen ja sotilasliiton jäsenyyteen.

Tuomiojan johdolla Suomen turvallisuuspolitiikkaan ajettiin sisään uutta agendaa. Vuoden 2004 selonteossa käytettiin paljon palstatilaa uusien uhkien erittelyyn ja kaukaisten ongelmien ennaltaehkäisyn korostamiseen. Ulkoministeri(ö) käynnisti myös näyttävän Helsinki-prosessin, jonka keskiössä oli globalisaation hallinta.

Jos Tuomioja nosti esiin turvallisuuspolitiikan uutta asialistaa, nykyhallituksen ensimmäisissä linjanvedoissa on korostunut perinteinen agenda, joka liittyyy Suomen sotilaalliseen turvallisuuteen. Tätä eroa korostavat vielä puheet siitä, että nyt on erityisesti panostettava suhteisiin Yhdysvaltojen ja Venäjän kanssa. Tuomiojalaisessa ajattelussa monenkeskinen yhteistyö ja muut toimijat kuin perinteiset suurvallat saivat suhteellisesti enemmän huomiota.

Vanhan agendan esiinnostaminen ei välttämättä kuitenkaan ole väärää politiikkaa. Nato-keskustelun jatkuminen vuodesta toiseen kertoo, että suomalaiset eivät ole kokonaan hylänneet perinteistä uhkakuvaa. Itse asiassa Venäjän kehitys kaivoi jo edellisen hallituksen kaudella maata uuden turvallisuuspoliittisen asialistan alta. Kun Venäjä viime vuosikymmenellä etsi yhteyttä länteen, pohdittiin, johtuiko se Venäjän muuttumisesta vai heikkoudesta. Nyt näyttää siltä, että jälkimmäinen selitys oli oikea. Energianmyynnillä vaurastuva Venäjä on päässyt jaloilleen ja ärhentelee Viron lisäksi myös monille muille omaa reviiriä puolustaessaan.

Uudella ulkoministerillä ja koko hallituksella on nyt kahden linjanvedon paikka. Ensinnäkin joudutaan harkitsemaan, miten Venäjän lisääntyvään itsetietoisuuteen suhtaudutaan. Valitseeko Suomi myöntyväisyyden ja pyrkii mahdollisimman paljon välttämään kahnauksia Moskovan kanssa? Vai onko Suomi valmis patoamaan Venäjää yhdessä muiden kanssa, kuten Ukrainan entinen pääministeri Julija Timoshenko Foreign Affairs -lehden tuoreimmassa numerossa hyvin selkeästi argumentoidussa artikkelissaan ehdottaa?

Toinen linjanveto koskee uutta agendaa. Vaikka Venäjä onkin palannut kansainvälisen politiikan näyttämölle, maailma jatkaa muuttumistaan. Uudet haasteet eivät ole kadonneet minnekään. Tämänkin lehden sivuilla keskustellaan globalisaatiosta, Euroopan ikääntyvästä väestöstä, kriisinhallinnasta, Latinalaisen Amerikan muutoksesta ja Intian nousun vaikutuksista. Suomi ei voi valita vain vanhaa tai uutta asialistaa. On huolehdittava molemmista. Minkä Prosessin Ilkka Kanerva ulkoministerinä käynnistää?