EU pelkää kansan valtaa naapurustossaan

Slobodan Miloševićin kaatu­minen Serbiassa vuonna 2000 aloitti uuden massaprotestien aallon EU:n naapurustossa. Kuluneen 12 vuoden aikana kymme­net- tai jopa sadattuhannet ihmiset ovat vallanneet kadut ja vaatineet muutosta miltei jokaisessa EU:n naapurimaassa, niin idässä kuin etelässä. Protestit ovat olleet valtaosin rauhanomaisia, ja niissä on taisteltu EU:n perustavien arvojen – vapauden, oikeudenmukaisuuden ja de­mokratian – puolesta.

Samaan aikaan unioni on vähitellen vahvistanut yhteistä ulkopolitiikkaansa, jonka tavoitteena on edistää demokra­tiaa ja ihmisoikeuksia sekä ehkäistä ja ratkoa kriisejä. Siten yhteinen ulkopoli­tiikka haastaa perinteisen käsityksen val­tiollisesta suvereniteetista kansainvälisen järjestelmän kulmakivenä.

Arabikevään tapahtumien valos­sa EU:sta on kuitenkin vaikea puhua demokratiakehitykseninnoittajana ja tukijana.

Toiveissa ”hallittu muutos”

Kun arabimaiden katuprotestit saivat alkunsa Tunisiasta vuoden 2010 joulu­kuussa, Ranskan ulkoministeri tarjosi ystävälleen presidentti Ben Alille apua mielenosoitusten hillitsemiseen. Euroo­passa oli totuttu pitämään Tunisiaa ara­bimaailman edelläkävijänä, joka päihitti muut alueen maat talouskehityksessä ja hallinnon toimivuudessa. Järjestelmä oli kuitenkin autoritaarinen ja syvästi kor­ruptoitunut.

Pian protestit levisivät Egyptiin, missä maan turvallisuuskoneisto yritti tukahduttaa mielenosoituksia surmaten satoja kansalaisia. EU vältti ottamasta kantaa mielenosoittajien vaatimuksiin presidentti Hosni Mubarakin erosta ja toivoi sen sijaan ”hallittua muutosta”.

Unioni kehotti kaikkia demokratiaa kunnioittavia poliittisia voimia avoimeen vuoropuheluun, vaikka Egyptin johdon suhtautuminen demokratian periaattei­siin näytti kaikkea muuta kuin kunnioit­tavalta. Euroopan julkisessa keskustelus­sa unionia kritisoitiin pelkuruudesta ja näköalattomuudesta: esimerkiksi FRIDE-tutkimuslaitoksen tutkijan Barah Mikai­lin sanoin EU osoittautui kyvyttömäksi poliittisiin avauksiin ja samalla menetti uskottavuutensa kansan silmissä.

Venäjällä viime joulukuussa puhjen­neet mielenosoitukset saivat Euroopan johtajat vähintään yhtä hämilleen. EU:n helpotukseksi venäläiset protestoijat ei­vät edes vaatineet nykyjohdon eroa vaan vähittäistä muutosta. EU:n maine Venä­jällä on joka tapauksessa niin huono, että protestoijien kannalta oli parempi, ettei unioni ilmaissut heille tukea.

EU suosi vakautta ja varovaisuutta myös Georgian ruusuvallankumouksen yhteydessä vuonna 2003, Azerbaidžanin ja Armenian epäonnistuneiden massa­protestien aikana vuosina 2005 ja 2008 sekä Moldovan tapauksessa vuonna 2009. Syyriassa viime vuoden maalis­kuussa alkanut kansannousu oli kestä­nyt jo useita kuukausia ja vaatinut satoja kuolonuhreja, ennen kuin EU elokuussa ryhtyi vaatimaan presidentti Bašar al-Assadin eroa – silloinkin Yhdysvaltain vanavedessä.

Pakotteita ja välitystä

2000-luvun alkupuolella EU:n naapurus­tossa tapahtui kuitenkin rauhanomaisia demokraattisia vallankumouksia, joiden onnistumisessa unionilla oli merkittävä rooli.

Serbian vuoden 2000 vallankumous on harvinainen tapaus, jossa EU yhdes­sä muiden läntisten toimijoiden kanssa edisti voimakkaasti ja avoimesti vallan­vaihtoa. Unioni tuki yhtenäisen oppo­sitiorintaman muodostamista, kehotti Serbian kansaa äänestämään vaaleissa muutoksen puolesta ja lupasi mittavaa tukea uudistuksille, jos valta vaihtuisi.

Presidentti Miloševićin EU pyrki nujertamaan poikkeuksellisen laajoilla pakotteilla, joihin kuuluivat lentokielto, öljysaarto, yli 800 nimeä sisältänyt vii­sumikieltolista sekä valtion omistamiin yrityksiin kohdistettu kauppa- ja inves­tointikielto.

Kun oppositiojohtaja Vojislav Koštunica voitti riippumattomien oven­suukyselyjen mukaan syyskuun 2000 presidentinvaalit, EU julisti pitävänsä häntä maan uutena johtajana. EU val­mistautui jo etukäteen sanktioiden pur­kamiseen ja laajojen avustusohjelmien käynnistämiseen, eli unionin politiikas­sa tapahtui täyskäännös heti Miloševićin kaaduttua.

Ukrainan oranssissa vallankumouk­sessa EU:lla oli välittäjän rooli. Ukrai­nan katuprotestit puhkesivat marras­kuussa 2004 laajamittaisen vaalivilpin takia. Vaalivoittajaksi julistettu Viktor Janukovytš oli Moskovan suosikki, ja Venäjä piti Ukrainaa omaan etupiiriinsä kuuluvana maana. EU tuomitsi vilpin, mutta ei ollut alun perin halukas puut­tumaan tilanteeseen.

Sekä eurooppalaiset arvot että turvallisuusintressit puhuivat kuitenkin EU:n aktivoitumisen puolesta. Puolan ja Liet­tuan johtaja ryhtyivät järjestämään neu­votteluja, joiden välittäjäksi nousi EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Javier Solana.

Neuvottelujen tuloksena presiden­tinvaalien toinen kierros uusittiin, ja sen voitti oranssi ehdokas Viktor Juštšenko.

Vaikka EU korosti toimivansa puo­lueettomana välittäjänä eikä ilmaissut virallista tukea oransseille voimille, unioni haastoi toiminnallaan Venäjän. Se arvosteli EU:ta epävakauden lietsomi­sesta ja puuttumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin. EU kuitenkin onnistui saamaan aikaan rauhanomaisen neuvotteluratkai­sun, johon kumpikin osapuoli sitoutui.

Miksei EU ole toiminut muiden naa­purustossaan tapahtuneiden massapro­testien yhteydessä Serbian tai Ukrainan mallin mukaan? Miksei se ole tarttunut tilaisuuksiin edistää naapurimaissa po­liittista vapautta ja oikeudenmukaisuutta silloin kun ruohonjuuritasolta on nous­sut vahvoja muutosvaatimuksia?

Osittain siksi, että Serbian ja Ukrai­nan tapaukset olivat kumpikin omalla tavallaan poikkeuksellisia.

Yhdentymistä ja geopolitiikkaa

Milošević ei ollut kuka tahansa autori­taarinen johtaja, vaan sotarikoksista ja etnisestä puhdistuksesta syytetty entisen Jugoslavian traumaattisen hajoamiske­hityksen kärkihahmo.

EU häpesi voimattomuuttaan alueen 1990-luvun väkivaltaisuuksien edessä ja ryhdistäytyi aloittamalla vuonna 2000 niin sanotun vakauttamis- ja yhdenty­misprosessin. Sen päämääräksi asetet­tiin Länsi-Balkanin maiden liittyminen EU:hun.

Miloševićin johtama Serbia-Monte­negro oli ainoa alue, jota ei voitu ottaa prosessiin mukaan. Siksi Miloševićin kaatamisella oli ratkaiseva merkitys koko Länsi-Balkanin vakauttamiselle. EU:lla ei ole vastaavaa vahvaa alueellis­ta strategiaa suhteessa muihin naapuri­maihinsa, eikä sellaisen luomiseen näytä olevan poliittista tahtoa eikä resursseja.

Ukrainan oranssi vallankumous puolestaan oli poikkeuksellisen laaja ja voimakas verrattuna muihin itäisen Eu­roopan ”värivallankumouksiin”. Kaaok­sen ja väkivallan välttäminen oli EU:lle tärkeää Ukrainan koon ja geopoliittisen aseman vuoksi. Erityisen merkittävää se oli Ukrainan naapurimaalle Puolalle, jonka nopealla toiminnalla oli ratkaiseva merkitys EU:n onnistuneelle väliintulolle.

Ukrainan tapausta on mielenkiin­toista verrata Egyptin kansannousuun, joka sekin oli mittasuhteiltaan valtava ja tapahtui isossa, geopoliittisesti mer­kittävässä maassa.

EU:lla ei ollut Egyptissä vastaavia edellytyksiä puuttua tilanteeseen. Unio­nilla ei ollut tarvittavaa diplomaattista voimaa, arvovaltaa eikä uskottavuutta arabimaissa, joissa se oli vuosikausia käytännössä tukenut autoritaarisia järjestelmiä. Egyptin oppositiossa eu­rooppalaisjohtajilla oli kontakteja aino­astaan liberaaleihin voimiin, jotka edus­tivat vain pientä osaa väestöstä.

Massaprotestit pelottavat EU:ta myös siksi, että demokratisaatio tuo tullessaan epävakautta. Yhdysvaltalais­tutkijat Edward D. Mansfield ja Jack Snyder osoittavat maailmanlaajuiseen ai­neistoon perustuvassa tutkimuksessaan, että siirtymäkauden aikana aseellisten konfliktien todennäköisyys kasvaa. Vasta onnistunut demokratisaatio lisää vakaut­ta ja turvallisuutta. Lyhyellä aikavälillä vakaus ja vapaus, EU:lle tärkeät arvot, ovat siis usein ristiriidassa keskenään.

EU tarvitsee välitysvalmiutta

EU on tukenut siirtymämaiden uudis­tuksia ja vakautta menestyksekkäästi laajentumispolitiikkansa avulla, mutta muihin naapurimaihin sovellettu Euroo­pan naapuruuspolitiikka (ENP) ei tarjoa vastaavia välineitä demokratian edistä­miseen. Tämä on näkynyt muun muassa Ukrainan tapauksessa, jossa EU:n onnis­tunutta välitystyötä seurasi heikko tuki itse uudistusprosessille.

EU tuki Ukrainaa oranssin vallan­kumouksen jälkeisinä vuosina noin 150 miljoonalla eurolla vuodessa. EU-jäsenyyteen valmistautuva, Ukrainaa hieman pienempi Puola sai EU:lta pel­kästään vuonna 2003 rahallista tukea lähes miljardi euroa.

EU:n haparoivat reaktiot naapurus­ton viimeaikaisiin massaprotesteihin heijastelevat kuitenkin myös eurooppa­laisen järjestelmän syviä ongelmia.

Velkakriisi ja talouskurimus ovat tuoneet massoja kaduille myös monis­sa EU-maissa. Euroopan integraatio on vaikeassa murrosvaiheessa: taloudelliset paineet yhteistyön syventämiseen ovat kovat, mutta EU:n legitimiteetti kansan silmissä horjuu. Ulkopuolisille EU ei enää ole yhtä vahva esikuva kuin vielä kym­menen vuotta sitten.

Myös Euroopan usko omiin arvoi­hinsa ja arvopohjaiseen ulkopoliittiseen agendaansa horjuu, kun idealististen pyrkimysten kanssa kilpailee käytän­nönläheisempi, talousetuja painottava linja. Eurooppa yrittää sopeutua siihen, että uusien suurvaltojen nousu kutistaa maanosan painoarvoa maailmassa.

Kaikesta huolimatta autoritaaristen naapurimaiden kansannousut osoitta­vat, että EU:n edustamilla arvoilla ja yhteiskuntamallilla on yhä vetovoimaa unionin ulkopuolella. Massaprotestien suosio muutosvaatimusten kanavana asettaa EU:n ulkopolitiikalle kahtalaisen haasteen.

Yhtäältä EU:n tulisi vahvistaa edelly­tyksiään toimia välittäjänä kolmansien maiden sisäisten konfliktien yhteydessä niin, että unioni pystyisi ehkäisemään väkivaltaa ja edistämään rauhanomaisia neuvotteluratkaisuja. Toisaalta tarvitaan pitkäaikaista sitoutumista uudistusten tukemiseen siellä, missä itsevaltiaat on syösty vallasta.

EU:n ulkopolitiikan uskottavuus riip­puu paljolti siitä, pystyykö unioni tuke­maan demokraattista muutosta niissä maissa, joissa siihen on vahva sisäinen pyrkimys.