Kylmän sodan oppi-isästä tuli toisinajattelija

John Lewis Gaddis: GeorgeF. Kennan. An American Life. The Penguin Press 2011, 784 s.

Kari Möttölä

Yalen yliopiston professorin John Lewis Gaddisin kolmekymmentä vuotta tekeillä ollut George F. Kennanin elämäkertateos osoittaa, että kylmän sodan historia pakenee edelleen tulkitsijoiltaan.

Yalen yliopiston professorin John Le­wis Gaddisin kolmekymmentä vuot­ta tekeillä ollut George F. Kennanin elä­mäkertateos osoittaa, että kylmän sodan historia pakenee edelleen tulkitsijoiltaan.

Teos on raportti Kennanin (1904–2005) sisäisestä kamppailusta historian voimien kanssa. Pessimistinen ja tun­neherkkä yhdysvaltalaisdiplomaatti, Venäjän-tuntija, historioitsija ja julkinen keskustelija kommentoi tapahtumia päi­väkirjassaan ja muissa lähteissä analyyt­tisesti ja syvällisesti mutta itsenäisesti ja itsepäisesti.

Kennanin uran ratkaisematon risti­riita syntyi, kun patoamisen strategian luojana tunnettu diplomaatti jäi ulko­puoliseksi strategian täytäntöönpanossa. Kennan vastusti kommunismin patoami­seksi tehtyjä ratkaisuja ja tarjosi niille vaihtoehtoja, pääosin turhaan.

Kennan koulutettiin ulkoministeriös­sä Neuvostoliiton ja Venäjän asiantunti­jaksi, mistä tuli hänen kohtalonsa. Täy­dellinen kielitaito ja kulttuurin, kirjalli­suuden sekä historian tuntemus loivat pohjan Kennanin Venäjän-idealle, jonka vaikutus Yhdysvaltain ja maailmanpoli­tiikkaan viime vuosisadan jälkipuoliskol­la oli ainutlaatuinen.

Kennan herätti Moskovasta lähettä­mässään ”pitkässä sähkeessä” 1946 neu­vottoman Washingtonin ymmärtämään, että vastakkainasettelu Neuvostoliiton kanssa oli väistämätön. Samalla hän osoitti, miten Stalinin luomasta neuvos­tojärjestelmästä tulisi ohimenevä ilmiö.

Kennanin vaikutus hallinnossa lähti rakettimaiseen joskin lyhyeen nousuun, kun hän 1947 ulkoministeriön suunnit­telupäällikkönä esitti ”X”-nimimerkillä julkaisemassaan artikkelissa, että Neu­vostoliiton vallan kärsivällinen patoa­minen olisi Yhdysvalloille keino päästä myöntyvyyspolitiikan ja uuden sodan välisestä umpikujasta.

Neuvostojärjestelmä pehmentyisi tai hajoaisi sisältäpäin, ulkoisen impe­riumin taakan alla. Lännen tulisi huo­lehtia demokratiastaan ja taloudestaan. Marshall-avun Kennan muokkasi patoa­misen välineeksi.

Kennanin kuningasajatus oli patoamisen avaaman tilan käyttäminen suurvaltojen poliittisen ja sotilaallisen vastakkainaset­telun purkamiseen ja Saksan yhdistä­miseen, mikä vapauttaisi miehitykseltä myös Itä-Euroopan.

Vaikka neuvostoideologia perusteli poliisivaltiota ulkoisella vihollisella, Stalin seuraajineen ei Kennanin mu­kaan halunnut sotaa tai oli ainakin val­mis harjoittamaan joustavaa politiikkaa kapitalistista maailmaa kohtaan. Lännen olisi pitänyt tarttua tilaisuuteen ja tarjo­ta Neuvostoliitolle uudenlaista suhdet­ta. Euroopan kahtiajako oli Kennanille luonnotonta ja harjoitettu politiikka kes­tämätöntä uhkapeliä ydinsodalla.

Ratkaisumallinsa Kennan esitti vuon­na 1948. Ajatusta harkittiin Yhdysval­tain ulkopolitiikan johdossa, mutta Eu­roopan kahtiajako lukittiin pian Naton perustamisella ja Yhdysvaltain joukkojen sekä ydinaseiden pysyvällä sijoittamisella mantereelle.

Patoamisen arkkitehti ei itse pitänyt merkittävimpänä tekonaan patoamisen ajamista Yhdysvaltain strategiaksi. Päi­viensä lopun lähestyessä Kennan valitti päiväkirjalleen, että hänen pyrkimyk­sensä saada aikaan suuri Euroopan tur­vallisuutta koskeva neuvotteluratkaisu ei koskaan löytäisi historioitsijaansa tai ymmärtäjäänsä.

Tokaisu koski myös Gaddisia, Ken­nanin haastattelijaa ja arkistojen haltijaa, jonka elämäkertateosta kohde ei kos­kaan lukenut. Tutkija Gaddis piti Stalinia syypäänä kylmään sotaan ja vähättelee teoksessaan Kennanin toisinajattelun merkitystä. Gaddis pelkistää Kennanin suuruuden patoamisen ideaan, joka johdatti maailman itsetuhon partaalta demokratian ja kapitalismin voittoon.

Kennan siirtyi vuonna 1950 puolek­si vuosisadaksi Princetonin yliopiston tutkijakollegiumiin, jossa johtajana oli atomipommiohjelmaa vetänyt Robert Oppenheimer. Suurinta poliittista kohua Kennan aiheutti, kun hän suositti Saksan yhdistämistä ja neutralisoimista sekä ky­seenalaisti Naton ja ydinaseiden merki­tyksen BBC:n radioimassa esitelmäsarjas­sa vuonna 1957. Kennanin maine johti siihen, että Suezin ja Unkarin kriisien sekä Sputnikin aiheuttaman šokin jäljiltä rivejään vahvistamaan valmistautuneet Nato-johtajat joutuivat hämmennyksiin. Kollegat Yhdysvalloissa kiirehtivät irtisa­noutumaan esitelmöitsijän sanoista.

Senaatin televisioidussa kuulemises­sa 1966 Kennan tuomitsi dramaattisesti Vietnamin sodan ja piti sitä sisäpoliit­tisesti tuhoisana, strategisena virheenä. Hän teki sodan vastustamisesta kunni­allista.

Profeetan rooliin Kennan ryhtyi, kun hän Oppenheimerin tavoin vastusti vetypom­min rakentamista ja kehitteli ydinasei­den vähimmäismäärän ja ydinaseiden ensikäytöstä pidättäytymisen malleja. Kennanin ja muiden veteraanien vetoo­mukset 1980-luvun ydinasepoliittisten kiistojen aikana jäivät tuloksettomiksi.

Gaddisin Kennan-saaga vahvistaa, että kylmän sodan syttyminen ja kul­ku olivat poliittisia valintoja, joille oli vaihtoehtoja. Kennan itse pelkäsi vää­rän Venäjän-politiikan toistuvan myös kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa: hän tuomitsi 1997 Naton laajentumisen lännen kohtalokkaimmaksi virheeksi kylmän sodan jälkeen.

Kennanin kaukonäköisyydestä his­toria antaa ristiriitaisen todistuksen. Saksan yhdistyminen ei ollut suurval­tojen neuvotteluratkaisu, kuten Kennan suunnitteli, vaan Neuvostoliiton hajoa­misen seuraus.

Kennanin Venäjän-analyysissä aja­tonta on kulttuurin ja historian korosta­minen selittäjinä. Tähän Kennan perusti näkemyksensä neuvostovallan kaatu­misesta, kun Stalinin kutoma kommu­nismin, nationalismin ja imperialismin yhdistelmä menettäisi uskottavuutensa kansalaisten silmissä.

Kennanin valintojen taustalla oli klassinen suurvaltarealismi, jossa omiin arvoihin nojaaminen yhdistyy vastuuseen järke­västä politiikasta. Nykytermein Kennan ajoi Yhdysvalloille pehmeään valtaan ja neuvotteluihin nojaavaa ulkopolitiikkaa, joka välttää voimavarat ylittäviä sitou­muksia. Vietnamin opetus toistuu Irakis­sa ja Afganistanissa, kun taas Libyassa Yhdysvallat valitsi toisin.

Kommentoidessaan Gaddisin teos­ta Foreign Affairs -lehdessä Nicholas Thompson totesi, että presidentti Barack Obaman linja muistuttaa Kennanin ajat­telua. Ympyrä sulkeutuu.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää