Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Oopiumi syyllinen Afganistanin kriisiin

Jouni Laari


Sotilaallisesti tarkasteltuna ongelmallisin kysymys Afganistanissa on länsimaiden kannalta ollut kansainvälisten joukkojen rooli huumeiden vastaisessa taistelussa. Unikkoviljelmien tuhoamisen on syystäkin pelätty kääntävän viljelijäväestön YK:n mandaatilla toimivaa, NATO-johtoista ISAF-rauhanturvaoperaatiota (International Security Assistance Force) vastaan.

Suunnattomat huumevoitot ovat kuitenkin pääsyy koko konfliktin jatkumiselle. Vastaava ilmiö löytyy Länsi-Afrikasta ja Kongosta, siellä tosin laittomien timanttitulojen muodossa. Viljelijä saa tuoreesta oopiumista 94 dollaria per kilo ja kuivatetusta 125 dollaria kilolta (vuonna 2006) – moninkertaisesti viljaan verrattuna. Vuoden 2006 sato oli yli 90 prosenttia maailman oopiumituotannosta ja se tuotti noin 3 miljardia dollaria (kolmasosan maan bruttokansantuotteesta).

Oopiumin tuotanto lisääntyi Afganistanissa noin 60 prosentilla vuosina 2005–2006, ja vaikka maan hallitus ulkomaiden ja kansainvälisten järjestöjen tukemana tuhosi siitä kymmenesosan, on selvää, että nykyinen strategia ei toimi.

Oopiumin jalostaminen lääkemorfiiniksi ei ole myöskään toimiva ratkaisu, sillä lääkeoopiumin tuottajahinta on vain 20–30 dollaria kilolta. Maassa ei ole pankkijärjestelmää, joten viljelijät ovat pahasti velkaantuneita huumekauppiaille, eikä lääkeoopiumin tai viljan tuotto mahdollista velan takaisinmaksua.

Unikkoviljelmien tuhoamisstrategia on pakottanut viljelijät hakemaan turvaa hallituksen vastaisilta ääri-islamilaisilta joukoilta – talibaneilta. Oopiumista saatujen tuottojen ansiosta talibanit kykenevät myös maksamaan taistelijoilleen parempaa palkkaa kuin hallitus. Talibanien maksama palkka on 120 dollaria kuussa, kun hallituksen joukkojen sotilaan palkka jää 100 dollariin.

Mitä tilanteelle sitten voitaisiin tehdä? Esitin vuonna 2004 ISAFin ja liittouman ylimmälle johdolle ratkaisuksi kolmea asiaa. Ensinnäkin, Afganistaniin voitaisiin perustaa Bangladeshin mallin mukaisia köyhien pankkeja, jotka antaisivat pienluottoja viljelijöille. Samalla viljelijät vapautuisivat veloistaan huumekauppiaille ja voisivat siirtyä muuhun viljelyyn. Luottojen antaminen lisäisi myös pienteollisuutta ja tarjoaisi työttömille afgaanitaistelijoille mahdollisuuden toimeentuloon muilla keinoin kuin palvelemalla palkkasotilaina talibaneja.

Toiseksi Afganistanin omien asevoimien tulisi ottaa päävastuu maan turvallisuudesta. Tätä varten Afganistanin puolustusvoimia ja poliisia olisi tuettava enemmän.

Kolmanneksi, ja ehkä tärkeimpänä kohtana, maassa tulisi ottaa käyttöön länsimaisella rahoituksella EU:n maanviljelytukien kaltainen järjestelmä. Viljelijän pitäisi ansaita vehnästä ja muista normaaleista viljelytuotteista vähintään sama hinta kuin tällä hetkellä unikosta. Samanaikaisesti voitaisiin jälleenrakentaa Neuvostoliiton tuhoama kastelujärjestelmä ja aloittaa metsien istutus.

Nämä ajatukset eivät saaneet kannatusta ISAFin tai kansainvälisen yhteisön piirissä, sillä niiden pelättiin johtavan muun muassa viljan salakuljetukseen Afganistaniin. Myös hankkeiden kustannuksia epäiltiin kovin korkeiksi. Euroopan sisäiseen huumeiden torjuntaan käytetyt varat riittäisivät kuitenkin loistavasti kattamaan viljelijöiden tukemisen Afganistanissa.

Samalla Eurooppaan eniten huumeita tuovan alueen oopiumituotanto romahtaisi, talibanit menettäisivät päätulon lähteensä, ja viljelijäväestö vapautuisi sekä talibanien että huumeparonin vallasta. Tällä hetkellä huumetuotot ruokkivat maan poliittista ja etnistä sekasortoa ja mahdollistavat talibanien aseellisen taistelun.

Kumpi siis on taloudellisesti ja sotilaallisesti järkevämpää: huumeiden vastainen taistelu Euroopassa ja osallistuminen sotilaalliseen konfliktiin Afganistanissa, vai kummankin perussyyn poistaminen EU:n tärkeimmällä valta-aseella – rahalla?