Arjen oikeuksien puolustaja

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Ihmisoikeuksien toteutuminen alkaa perustarpeiden tyydyttämisestä. Siksi siviilikriisinhallintaa pitäisi kehittää kehitysyhteistyön suuntaan, katsoo Suomen uuden ihmisoikeuskeskuksen johtaja Sirpa Rautio.

Rautio puhuu väsymättä tavallisten ihmisten oikeudesta tulla kuulluksi ja osallistua elinolojensa kehittämiseen.

”Liian usein ihmisoikeuksien ajatel­laan toteutuvan, kunhan vain noudate­taan lakeja ja sääntöjä. Mutta ei ihmisoi­keuksissa ole kyse vain siitä, että pannaan täytäntöön normeja, vaan myös siitä, että ihmisiä kunnioitetaan ja he saavat mah­dollisuuden oman elämänsä hallintaan.”

Rautio on alkuvuodesta palannut Suomeen Maailmanpankista, maailman johtavan kehitysrahoituslaitoksen leivis­tä. Hän työskenteli puolentoista vuotta Washingtonissa pankin pohjoismaisen rahaston ihmisoikeusasioiden vanhem­pana ohjelmajohtajana, sparraamassa pankin eri osastoja ottamaan ihmisoikeudet huomioon työssään.

Hän kehuu vuolaasti pankin globaa­lia kehitystyötä, joka perustuu jatkuvaan tutkimukseen. Maailmanpankissa ko­kenutkin ihmisoikeusasiantuntija oppi, kuinka oikeuksilla on juuret arkisissa asioissa, sellaisissa kuin perustoimeen­tulo ja asuminen.

Rautio antaa esimerkin pankin työstä Etiopiassa: Kun Etiopian maanomistus­järjestelmää uudistettiin, maanomistus avattiin myös naisille. Saadessaan omis­taa maata naiset saattoivat myös käy­dä kauppaa maataloustuotteilla. Heille avautui tilaa toimia osana yhteiskuntaa, pitää kiinni oikeudestaan esimerkiksi minimitoimeentuloon.

”Ihmisoikeuksia ei sellaisinaan voida viedä mihinkään. Mutta ajatusta ihmis­ten tasa-arvosta ja syrjimättömyydestä voidaan.”

Samanlaista logiikkaa voidaan sovel­taa myös Suomen ajankohtaisiin ihmisoi­keuskysymyksiin, kuten vanhuspalvelu­jen saatavuuteen ja laatuun sekä siihen, millaisissa oloissa vammaiset ihmiset elävät. Kyse on esimerkiksi siitä, sulje­taanko heidät laitoksiin vai onko heidän mahdollista asua samanlaisissa kodeissa kuin muidenkin; saavatko he elää sellais­ta elämää, jonka kokevat arvokkaaksi.

Nyt Rautio johtaa eduskunnan oi­keusasiamiehen yhteydessä toimivaa ihmisoikeuskeskusta, joka perustettiin vuoden alussa.

”Ihmisoikeuskysymyksissä voidaan oppia kehitysyhteistyöpuolelta”, Rautio toteaa. ”Siellä ihmisten osallistumisen merkitys on ymmärretty paremmin kuin perinteisessä juristien hallitsemassa ih­misoikeustyössä.”

Solidaarisuus vähissä

Ennen Maailmanpankkia Rautio pereh­tyi urallaan etenkin turvapaikka-ja pa­kolaispolitiikkaan sekä siviilikriisinhal­lintaan. Ura alkoi turvapaikka-asioiden parissa 1990-luvun alussa, sattuman kaupalla: Pakolaisneuvonta haki laki­miehiä, ja juuri tuomioistuinharjoitte­lunsa päättänyt varatuomari sai paikan.

”Tuomioistuinura tuntui liian kon­servatiiviselta. Toisaalta bisneskään ei kiinnostanut, vaan olin kiinnostunut yh­teiskunnallisista asioista”, Rautio sanoo.

Kokemus opetti kriittiseksi pakolais­politiikkaa kohtaan.

”Minusta alkoi tuntua, että turva­paikka-ja pakolaispolitiikka ei ole oikea tapa muuttaa maailmaa. Muutoksia on saatava aikaan siellä, mistä ihmiset alun perin lähtevät.”

Raution uran alku osui lama-aikaan. Ensimmäisiä somalialaisia turvapaikan­hakijoitaan vastaanottaneessa Suomes­sa puhuttiin ”somalisokista”, niin iso järkytys kaukaa Afrikan sarvesta tulleet turvapaikanhakijat Pohjolassa olivat. Vastaanottokeskuksia perustettiin, he­räteltiin keskustelua kotiutumisesta.

Erilaisuuden kanssa piti oppia elä­mään, vieläpä niin, että tulijoiden oi­keuksia muistettiin kunnioittaa.

Samankaltainen sokki koettiin muu­taman vuoden päästä Keski-Euroopassa, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja Jugo­slavia natisi liitoksissaan. Turvapaikan­hakijoita alkoi tulla mantereen itäosien läpi Keski-Eurooppaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuolloin Rautio työs­kenteli Varsovassa YK:n pakolaisjärjes­tön UNHCR:n lakimiehenä.

”Euroopan turvapaikkapolitiikka joutui taitekohtaan”, Rautio sanoo.

Keski-Euroopan maiden mielestä myös Itä-Euroopassa piti ottaa vastuuta turvaa hakevista ihmisistä. Niinpä esi­merkiksi Saksa alkoi ensimmäistä kertaa palauttaa entisen Jugoslavian ja Neuvos­toliiton alueilta tulleita turvapaikanhaki­joita, muun muassa Puolaan.

Väkivaltaa ja talouskaaosta pakene­vien ihmisten arki oli hajonnut, mutta eurooppalaisesta solidaarisuudesta ei ollut tietoakaan. YK:n pakolaisjärjestöä tarvittiin paikan päällä muun muassa kouluttamaan viranomaisia turvapaik­kahakemusten käsittelyssä.

Solidaarisuus ei ole Euroopassa sit­temmin ainakaan lisääntynyt. Tästä ovat todisteena esimerkiksi Itä-Euroopasta liik­keelle lähteneet romanit, EU-kansalaiset, joita on palloteltu unionissa sinne tänne.

Suomessa Romanian ja Bulgarian romaneista on keskusteltu etenkin ke­säisin, kun kerjäläisiä on pakkautunut Helsingin keskustan muutamaan kadun­kulmaan. Helsingin kaupunki maksoi romaneille viime kesänä siitä, että he palasivat kotimaahansa vapaaehtoisesti. Esimerkiksi Ranskasta ja Italiasta roma­neja on karkotettu.

Raution mukaan vaikuttaa selvältä, että kerjääminen on järjestettyä. Hän ihmettelee sitä, että Suomessa ei ole tut­kittu, kuka kerjäämisen järjestämisestä on vastuussa.

”Viranomaisten pitäisi selvittää, ovatko kerjäläiset mukana vapaaehtoi­sesti vai onko osa heistä uhreja. Tämän tutkiminen esimerkiksi Romaniassa ei pitäisi olla kovin vaikeaa, onhan mailla poliisiyhteistyötä.”

EU:n tasolla ongelma on, että vaikka romanien asuinoloja on parannettu, EU-raha näyttää valuneen niille, jotka sitä vähiten tarvitsevat. Esimerkiksi Kreikas­sa EU-raha näyttää hyödyttäneen sellai­sia romaneja, jotka ovat asuneet maassa vuosikymmeniä ja jotka ovat jo vakiin­nuttaneet asemansa. Rautio perehtyi asi­aan Euroopan neuvoston ihmisoikeusneuvonantajana vuosina 2005–2008.

”Kreikka oli saanut muistaakseni yli 200 miljoonaa euroa romanien asuinolo­jen parantamiseen. Rahaa ei ollut kui­tenkaan käytetty vasta maahan tulleiden, vielä kiertolaisina kulkeneiden ihmisten auttamiseen, vaikka he olisivat tarvin­neet apua eniten.”

Jo riittää teeskentely

Unionin ulkopuolelta tulevien turvapai­kanhakijoiden tilanne on vielä kurjem­pi. Dublinin sopimuksen nojalla turva­paikanhakijoista on EU:ssa vastuussa se jäsenmaa, josta hakija ensimmäisen kerran turvaa hakee. Muut maat voivat palauttaa turvapaikanhakijan ensimmäi­seen maahan.

Rautio pitää eurooppalaista turva­paikka-ja pakolaispolitiikkaa ”lähes täydellisenä epäonnistumisena”.

”Noin 10–15 vuotta olemme tees­kennelleet, että EU-mailla on samat standardit turvapaikan saamiselle ja tu­lijoiden vastaanottamiselle. Järjestelmä ei ole ikinä toiminut.”

Unionin eteläosissa, esimerkiksi Kreikassa, järjestelmä on romahtanut. Moni turvapaikanhakija tulee unionin kaakkoisrajalle Turkin kautta. Työsken­nellessään Euroopan neuvostossa Rautio pääsi katsomaan tilannetta paikan päälle Kreikan ja Turkin rajalle.

Turkin puolella rajaa seisoi joukko ränsistyneitä ladon tapaisia. Näky oli melkoinen, kun viranomaiset avasivat vieraille ovet: hökkeleissä virui kuutisen sataa Kreikasta palautettua miestä, kuka mistäkin ja kaikki sikin sokin lattioilla.

”He olivat ihan pökerryksissä näh­dessään päivänvaloa, sillä he olivat olleet majoissa viikko-tai kuukausikaupalla. Heitä vain heitellään rajalla edestakaisin. Heillä ei ollut mitään tietoa siitä, mitä seu­raavaksi tapahtuu, ei mitään oikeuksia.”

Kreikan puolella turvapaikanhakijatjoutuvat vastaanottokeskuksissa epäinhimillisiin oloihin, ja moni jatkaa matkaansa mahdollisimman nopeasti edemmäsEurooppaan. Euroopan ihmis­oikeustuomioistuimen parin vuoden ta­kaisen päätöksen mukaan muut EU-maat eivät enää saa palauttaa Kreikkaan alun perin sinne saapuneita turvapaikanhaki­joita, koska Kreikan turvapaikkamenet­tely ei täytä eurooppalaisia standardeja. Suomikin on tämän jälkeen muuttanut palautuskäytäntöään.

Kuinka unionin sitten pitäisi puuttua tilanteeseen? Rautio pitää tauon. ”Mil­joonan taalan kysymys.”

Raution mukaan EU:ssa on jo ko­keiltu lähes kaikkea. On kiristetty rajavalvontaa, perustettu pakolaisrahasto paljon turvapaikanhakijoita vastaan­ottavien maiden avuksi, työskennelty naapurimaiden kanssa tilanteen paran­tamiseksi.

Kokeilematta on oikeastaan enää vaihtoehto, jossa EU perustaisi yhteisiä turvapaikkahakemusten käsittelykes­kuksia. Niitä on ehdotettu jopa EU:n ulkopuolelle, esimerkiksi Välimeren saa­rille. Ihmisoikeusjärjestöt ovat kuitenkin vastustaneet ajatusta.

”Kyllä se aika epätoivoiselta ja epäi­lyttävältä kuulostaa”, Rautio kuittaa.

Raution mukaan EU:n jäsenmaiden on joka tapauksessa varmistettava, että yksittäiset ihmiset saavat järjestelmän ongelmista huolimatta suojelua tarpeen vaatiessa. Lisäksi EU:n on edelleen autet­tava turvapaikanhakijoiden lähtömaita kehittämään ihmisten elinoloja sellai­siksi, ettei turvaa ja oikeuksia tarvitsisi lähteä hakemaan muualta.

Tähän taas tarvitaan kehitysapua ja siviilikriisinhallintaa, ja niitä pitäisi tuo­da entistä lähemmäksi toisiaan.

Töitä ”oikeille ammattilaisille”

Raution ensimmäinen kokemus siviili­kriisinhallinnasta on Bosniasta ja Hert segovinasta, mihin hän muutti vuonna 1996. Hän halusi töihin sinne, mistä turvapaikanhakijoita tuohon aikaan muualle Eurooppaan saapui, ja pääsi siviilikriisinhallinnan aitiopaikalle.

Hänestä tuli YK:n silloisen ihmisoikeus-raportoijan Elisabeth Rehnin avustaja. Hän hoiti raportoijan toimiston arkea, toimi autonkuljettajana, valmisteli koko­ukset ja kirjoitti muistiot, vastasi Rehnil­le siitä, että kaikki sujui.

”Inhimillisesti koskettavinta Bosnias­sa oli Srebrenican joukkomurhan leskien kohtaaminen. Perheensä menettäneillä naisilla ei ollut mitään, eikä heitä pidet­ty hajonneessa yhteiskunnassa minään.”

Raution mukaan naisten oikeuksia poljettiin käytännössä kaikilla tasoilla. Naiset eivät edes saaneet haudata jouk­komurhassa kuolleita läheisiään: Monen poika, veli tai isä menetti henkensä Kra­vican kukkuloilla, minne miehet olivat paenneet Srebrenican väkivaltaa. Sinne monen luut myös jäivät, vaikka luita alettiinkin Elisabeth Rehnin aloitteesta kerätä.

”Tilanne oli niin tuore, että yhtäältä saattoi omin silmin nähdä, kuinka pie­net asiat alkoivat kääntyä paremmiksi”, Rautio sanoo. ”Toisaalta oli turhaut­tavaa tajuta kansainvälisen yhteisön järjestäytymättömyys ja vastakkaiset politiikat, myös ihmisoikeuksien alalla.”

Eri maat määrittelivät ihmisoikeu­det eri tavoin, eikä tilanne ole sittemmin muuttunut. Yhdysvallat katsoo ihmis­oikeuksien toteutuvan, kunhan lakeja noudatetaan ja oikeusjärjestelmä toimii. Maa ei tunnusta taloudellisia, sosiaali­sia ja sivistyksellisiä oikeuksia, kuten oikeuksia asuntoon, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja minimitoimeentuloon. Pohjoismaat puolestaan katsovat asiaa laajemmin ja painottavat taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia, syrjimättömyyttä ja tasa-arvoa.

Bosniassa kansainvälisen yhteisön eriävät käsitykset johtivat käytännössä siihen, että Yhdysvallat piti huolen tuo­mareiden määrästä oikeuslaitoksessa mutta vähät välitti tavallisten ihmisten asuinoloista.

”Arkiset asiat olivat kuitenkin pai­kallisille kaikkein tärkeimpiä: missä ja miten asutaan ja saadaanko lapset kou­luun. Niihin kiinnitettiin liian vähän huomiota”, Rautio suomii.

Sittemmin Rautio on törmännyt sa­maan myös Euroopan unionin maiden kesken. EU:lta puuttuu hänen mukaansa yhteinen oikeusvaltion käsite. Moni ete­läinen maa tyytyy amerikkalaiseen lin­jaan, kun taas Pohjoismaat pitävät kiinni laajemmasta oikeusvaltiokäsitteestä, jo­ka sisältää ihmisoikeudet ja tasa-arvon. Tämä taas johtaa siihen, että EU:n siviilikriisinhallinta on tehotonta.

EU:n siviilikriisinhallinnan ongelmat ovat Raution mukaan näkyneet etenkin Kosovon Eulex-operaatiossa. Yli 20 maata ovat tuoneet EU:n toistaiseksi suu­rimpaan, yli 2 000 asiantuntijan oikeus­valtio-operaatioon omat asiantuntijansa ja toimintatapansa. Paikallisten näkökulmasta tilanne on sekava.

”Kun tavoite on hyvin kunnianhimoinen, kuten Kosovon-mission ta­paan oikeuslaitoksen pyörittäminen ja uudistaminen, työ käy mahdottomaksi, kun yhteisiä normeja ja kulttuuria ei ole. Esimerkiksi italialainen ja suomalainen tuomari toimivat eri tavoilla, vaikka hei­dän pitäisi auttaa paikallisia.”

Siksi EU:n pitäisi Raution mukaan kiireesti sijoittaa siviilikriisinhallinnan unioninlaajuisen osaamisen kehittämi­seen ja yhteisen normiston luomiseen. Ei riitä, että EU määrittelee siviilikriisinhal­lintansa painopisteitä – Raution mukaan operaatioihin on palkattava ”oikeita am­mattilaisia”, kehityksen asiantuntijoita. Niitä, jotka tietävät, kuinka yhteiskunnat tulee rakentaa, jotta ihmisten perustar­peisiin pystytään vastaamaan.

Suomea Rautio kiittelee siitä, että maa on jaksanut pitää ääntä laaja-alai­sesta ihmisoikeuskäsityksestä ja lähettä­nyt siviilikriisinhallintatöihin esimerkik­si tasa-arvokysymysten asiantuntijoita. Pieni maa ei kuitenkaan voi yksin saada paljoa aikaan, eikä edes yhdessä muiden samanmielisten mutta pienten maiden kanssa. Siksi Rautio kannustaa etsimään isoja, vaikutusvaltaisia kumppaneita, sel­laisia kuin Saksa, Britannia tai vaikkapa Puola.

Entä kuinka ihmisoikeuksien asian­tuntija huolehtii jaksamisesta omassa arjessaan?

”Lähes kaikki vapaa-aikani kuluu nyt kuntoillessa”, aamuiseen haastatte­luun suoraan punttisalilta tullut Rautio sanoo. ”Lisäksi koetan tietysti pitää huolta Suomen ystäväverkostostani.”

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää