Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Elefantin jäljillä

Hans Binnendijk ja Richard L. Kugler: Seeing the Elephant – The U.S. Role in Global Security. Potomac Books 2007, 336 s.

Charly Salonius-Pasternak


Yhdysvallat on supervalta, jonka veroista ei ole imperiumien historiassa ennen nähty. Kylmän sodan loppumisen jälkeen maata ei ole uhannut mikään, ja ilman sen osallisuutta ei voida ratkaista yhtäkään suurta kansainvälistä ongelmaa, etenkään turvallisuuden alalla. Yhdysvallat on maailman keskeisin toimija globaalin turvallisuuden saralla.

Siksi onkin yllättävää, että kukaan ei ennen ole ottanut tehtäväkseen koota laajaa analyysiä kylmän sodan jälkeisestä Yhdysvaltojen turvallisuutta käsittelevästä kirjallisuudesta. Yhdysvaltojen Kansallisen puolustuskorkeakoulun tutkijat Hans Binnendijk ja Richard L. Kugler tarttuivat tähän tilaisuuteen.

Seeing the Elephant – The U.S. Role in Global Security on saannut metaforisen nimensä vanhasta buddhalaisesta kertomuksesta, jossa ryhmälle sokeita viisaita miehiä annettaan tehtäväksi koskea elefanttia ja kertoa siitä. Koska heidät on asetettu eri puolille eläintä, jokaisen kuvaus on kuitenkin erilainen. Vasta kun miesten tarinat yhdistetään, saadaan kuva siitä, miltä otus oikein näyttää.

Tätä kertomusta mukaillen Binnendijk ja Kugler ovat jakaneet temaattisiin lukuihin yli kuusikymmentä Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta käsittelevää kirjaa, jotka kokonaisuutena edustavat Yhdysvaltojen globaalin suurstrategian ja turvallisuuspolitiikan intellektuaalista historiaa kylmän sodan jälkeen.

Kirjan kuudesta kappaleesta kolme ensimmäistä käsittelee viisaiden miesten ja naisten kuvauksia siitä, miltä maailma näytää nyt ja tulevaisuudessa. He tarjoavat lukijalle erilaisia linssejä, joiden läpi nähdä maailman kehitys kylmän sodan jälkeen. Toisen kappaleen yhdistävä tekijä on neo-kantilaisuus, jota leimaa yleinen optimistisuus. Kirjoittajat uskovat, että tulevaisuus perustuu demokratisaatioon ja kasvavaan globaaliin taloudelliseen hyvinvointiin.

Vastapainoksi seuraavassa luvussa käsitellään neohobbeslaisia kirjoja, joissa 1990-luvun jälkipuoliskon kokemukset värittävät kokonaiskuvaa verisemmäksi ja tulevaisuutta tummemmaksi. Neljännessä luvussa Binnendijk ja Kugler päästävät koirat valloilleen, kun enimmäkseen neo-kantilaiset ja neo-hobbeslaiset kirjoittajat ottavat käsittelyyn kylmän sodan jälkeiset uudet haasteet ja mahdollisuudet sekä teknologian vaikutukset niihin. Poliittisille päättäjille luvut kolme ja neljät paljastavat käytännössä ne haasteet, jotka pitää kohdata, jotta Yhdysvallat voisi hyötyä toisen luvun neo-kantilaisen maailmankuvan tarjoamista mahdollisuuksista.

Seeing the Elephant ei ole vain yhteenveto muista kirjoista, vaan kirjoittajat analysoivat jatkuvasti yhtenäisyyksiä ja erottavia tekijöitä kirjojen välillä. Binnendjik ja Kugler kommentoivat esimerkillisesti eri kirjoittajien argumentointia, jolloin debattiin vihkiytymätönkin pääsee kärryille laajemmasta keskustelusta – onko kyseessä oleva teesi tulkittu provokatiiviseksi, kiistanalaiseksi vai nykyisin yleisesti hyväksytyksi.

Kirja lähtee varsinaisesti lentoon viidennessä luvussa, jossa Binnendjik ja Kugler asettavat vastakkain Yhdysvaltojen suurstrategiasta kirjoittaneet kansainvälisen politiikan supermiehet. Jos kyseessä olisi Hollywood-elokuva, jäisivät Alienin ja Predatorin nahistelut sivurooliin, kun Kissinger, Brzezinski, Ferguson, Huntington, Kagan, Zakaria ja Walt ottavat yhteen. Luku esittelee myös selvän ja monisyisen matriisin, jonka kautta Yhdysvaltojen suurstrategian haasteet ja tavoitteet voi hahmotella. Kansainvälisen toiminnan näkökulmasta lähtien tämä matriisi jakaa ajattelusuunnat sen perusteella, miten niissä käsitellään vallankäytön motiiveja ja -välineitä.

Niille, joiden mielestä Yhdysvaltojen turvallisuusstrategia ja asevoimat ovat auttamattomasti jääneet jälkeen nykymaailman haasteista, tarjoaa seuraava luku varsinaisen herätyksen. Binnendijkin ja Kuglerin valitsemat kirjat tuovat selvästi esille sen tosiasian, että monilla Yhdysvaltojen asevoimien johtavilla sotilailla on jo muuttunut kuva sodasta – tulevaisuudessa sodankäynti on epäsymmetrisempää ja keskittyy yhä enemmän kriisinhallintaan. Asevoimien muuttaminen tehokkaammaksi uudenlaisissa sodissa vaatii kuitenkin ajallisesti ainakin yhden sukupolven.

Kirjan viimeisessä luvussa tarjoavat Binnendijk ja Kugler keskusteluun mukaan oman synteesinsä yhdistelemällä eri kirjoittajien parhaita argumentteja ja ehdotuksia. He kuvaavat siis sitä, miltä elefantti nyt näyttää. Kirjoittajat muistuttavat kuitenkin saman tien, että kansainvälisen politiikan maailma on sankan sumun peittämä. Vaikka elefantin muoto on paremmin ymmärrettävissä nyt kuin kymmenen vuotta sitten, vaikeuttaa tehtävää se, että elefantti itsekin muuttaa muotoaan jatkuvasti.

Synteesi koostuu viidestä toisiinsa kiertyneestä haasteesta, joiden kohtaaminen vaatii Yhdysvalloilta tasapainottelua ja pitkäjänteisyyttä. Neo-kantilaiseen maailmankuvaan perustuvan maailman luominen on ensimmäinen tehtävä. Sen myötä Yhdysvallat kohtaa toisen haasteensa, eli neohobbeslaisen ajattelun, ja pyrkii yhdessä muiden demokraattisten valtioiden ja elinten kanssa mahdollisimman laajaan yhteistyöhön.

Jotta USA:lla olisi resursseja kohdata tämä neo-hobbeslainen maailma, pitää sen edistää ja vahvistaa suurvaltojen välisiä suhteita. Tämä on erityisen merkittävä haaste, koska tämän vuosituhannen alussa elämme historiallista tilannetta, jossa suurvallat eivät ole enää geopoliittisesti nokikkain, vaan niillä on jopa monia yhteisiä intressejä. Viides haaste on yhteistyön kautta varmistaa, etteivät kilpailu energiasta ja talouskasvun epätasainen jako vain voimistu trendeinä. Muutoin globalisaation eduista jäävät vain murut käteen poliittisen epästabiiliuden lisääntyessä.

Jokaisella lukijalla on varmasti oma näkemyksensä siitä, mitä kirjoja teokseen olisi pitänyt poimia. Valinnat ovat helposti perusteltavissa, kun muistaa että kirjoittajien tavoitteena oli koota teos Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisesta debatista kylmän sodan jälkeen. Tiivistäessään monien lukemieni kirjojen argumentteja on pakko todeta, että Binnendijk ja Kugler ovat saavuttaneet hyvän tasapainon argumenttien yksinkertaistamisen ja niiden kompleksisuuden säilyttämisen välillä.

Kirja on lähes pakollista luettavaa kaikille Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikasta kiinnostuneille ja niille, jotka yrittävät presidentti Bushin hallinnolle tyypillisen mustavalkoisen argumentoinnin aikakaudella ymmärtää debattia, jota kulisseissa on käyty jo lähes kaksi vuosikymmentä. Esimerkiksi siitä, miten Yhdysvallat voi toimillaan parhaiten ohjata ennennäkemättömän monimutkaista globaalia turvallisuuskehitystä.

Binnendijkin ja Kuglerin esittämän viiden haasteen soisi aiheuttavan unettomia öitä myös suomalaisille päättäjille. Vaikka olemme tavallisesti olleet kosketuksissa vain pieneen osaan tätä suurta globaalia eläintä, suomalaistenkin on entistä helpompaa tunnistaa se elefantiksi – kiitos kirjoittajien kuten Binnendijk ja Kugler. On paras hyväksyä tosiasiat ja keskittyä varmistamaan yhdessä muiden kanssa, että kärsäeläin liikkuu haluamaamme suuntaan.