Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Aarteesta kiroukseksi

Itä-Afrikan viimeaikaiset öljy- ja kaasulöydöt voivat nostaa alueen maat maailman suurimpien energiantuottajien joukkoon. Tavalliselle kansalaiselle luonnonvarat eivät välttämättä lupaa hyvää.

Yhdysvaltalainen öljy-yhtiö Anadarko kertoi alkuvuonna [2012] löytäneensä kaasua Tansanianja Mosambikin rajan tuntumasta, Intian valtameren rannikolta. Löydöksen kokoa verrattiin Libyan tunnettuihin kaasuvaroihin, ja muut alueella toimivat yritykset ovat kertoneet samankokoisista löydöistä. Libyan tunnetut kaasuvarat ovat maailman 14. suurimmat.

Ugandasta, Kongon demokraattisen tasavallan rajalta, löydettiin muutama vuosi sitten öljyä. Sen määräksi arvioitiin noin kuusi miljardia barrelia. Jos öljy-yhtiöiden suunnitelmat 200 000 barrelin päivätuotannosta toteutuvat, Uganda noussee Afrikan kymmenen suurimman öljyntuottajan joukkoon. Kenian Turkanan alueelta öljyä raportoitiin alkuvuonna löydetyn vieläkin enemmän.

Afrikan suurin öljyntuottaja Nigeria pumppaa päivässä noin 2,2 miljoonaa barrelia öljyä. Koko maailmassa eniten öljyä tuottaa Saudi-Arabia, noin 9,5 miljoonaa barrelia päivässä.

Toistaiseksi Itä-Afrikan maat ovat hyötyneet öljy-ja kaasulöydöistään maihin suuntautuneina kansainvälisinäinvestointeina. Ugandan öljyyn on asiantuntijoiden mukaan tähän mennessä sijoitettu noin miljardi dollaria. Mosambikin viranomaiset arvioivat, että itäiseen Afrikkaan virtaa seuraavan viiden vuoden aikana noin 50 miljardin dollarin arvosta sijoituksia.

Tavallisten itäafrikkalaisten arjessa energiavarojen luoma varallisuus näkyy kuitenkin vasta viiveellä, jos silloinkaan. Maat ovat asiantuntijoitten mukaan alttiita niin sanotulle resurssikiroukselle.

Resurssikirouksella viitataan tilanteeseen, jossa luonnonvaroiltaan rikkaat maat eivät rikkauksistaan huolimatta onnistu kasvattamaan talouttaan tai jakamaan talouskasvun hedelmiä kansalaisilleen. Tämä voi johtua esimerkiksi öljyn ja kaasun globaaleista hintavaihteluista tai maiden hallinnon heikkouksista.

”Resurssikirous on Itä-Afrikan maille todellinen riski, sillä maiden hallinnollinen kapasiteetti on puutteellinen.””Resurssikirous on Itä-Afrikan maille todellinen riski, sillä maiden hallinnollinen kapasiteetti on puutteellinen”, sanoo brittiläisen Chatham House -tutkimuslaitoksen Afrikka-ohjelman johtaja Alex Vines.

Tansanian, Mosambikin ja Ugandan henkeä kohti laskettu bruttokansantuote on Maailmanpankin mukaan noin 500 dollaria, Kenian noin 800. Tansanian, Mosambikin ja Ugandan talous on kasvanut koko 2000-luvun noin 6–7 prosenttia, mutta tavallisten kansalaisten elinolot ovat YK:n inhimillisen kehityksen indeksin mukaan kehnot. Odotettavissa oleva elinikä on eri maissa 50 vuoden molemmin puolin, ja Mosambikissa ja Ugandassa vain reilu puolikas ikäluokasta päättää peruskoulun.

Vahviketta veljesverkostoille

Resurssikirouksen välttämiseksi ratkaisevaa on asiantuntijoiden mukaan se, kuinka energiavaroista saatavat tulot Itä-Afrikan maissa jaetaan, miten teollisuutta verotetaan ja kuinka verotulot käytetään.

Koska Itä-Afrikan luonnonvarat on löydetty äskettäin, valtioiden ja luonnonvaroihin sijoittaneiden yritysten sopimuksista tiedetään vasta vähän. Hyvää ei ainakaan lupaa se, että öljyn hyödyntämisessä pisimmälle ehtineen Ugandan hallitus on kieltäytynyt julkistamasta yritysten kanssa tekemiään tuotantosopimuksia. Myös Mosambikissa sopimukset ovat salaisia.

Yhdysvaltalaisen Center for Global Development -tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Alan Gelb ennakoi, että Ugandan hallitus käyttää tulevia öljytuloja linjansa mukaisesti infrastruktuurin vahvistamiseen. Öljyputkia rakentamalla ja energia-sekä tieverkkoa parantamalla voidaan tehostaa luonnonvarojen hyödyntämistä ja vilkastuttaa taloutta. Lisäksi Uganda, kuten muutkin Itä-Afrikan maat, tarvitsevat asiantuntijoiden mukaan kipeästi lisärahaa terveydenhuoltoon ja koulutukseen.

Ongelma vain on, että Ugandan ja muiden öljyntuottajamaiden julkiset investoinnit hoidetaan usein kelvottomasti, Gelb sanoo.

Maailmanpankin tutkimusten mukaan esimerkiksi Ugandan koulutukseen sijoittamista julkisista varoista noin viidennes häviää matkalla hallinnon ylimmiltä portailta alemmille. Luonnonvaroiltaan rikkaissa maissa ongelma kärjistyy helposti, etenkin, jos tulojen jakamista koskevat sopimukset ovat salaisia.

Gelbin mukaan kyse on siitä, että valtaapitävät käyttävät julkisia investointeja poliittisen hyvä veli -verkostonsa palkitsemiseen. He vahvistavat omaa asemaansa ja petaavat itselleen yltäkylläistä tulevaisuutta.

”Julkisista investoinneista ei raportoida kunnolla. Siksi riskinä on, että öljyrahat vain vahvistavat vallan verkostoja.”

Esimerkiksi Ugandassa terveydenhuollosta ja koulutuksesta vastaavat paikallistason viranomaiset. Palvelujen tarjoamisen nimissä paikallishallinnon yksikköjen määrää on viime aikoina lisätty. Tämä lisää byrokratiaa – ja tarjoaa Gelbin mukaan vallanpitäjille mahdollisuuden pönkittää suojattiverkostoaan yhä vahvemmaksi.

Keniassa tilanne näyttää Gelbin mukaan aavistuksen paremmalta, sillä maan perustuslaki vaatii avointa tiedottamista luonnonvarojen käytöstä. Lisäksi Gelb pitää kenialaista äänestäjäkuntaa ugandalaista valveutuneempana.

Hallinnon heikkouksien lisäksi luonnonvarakirousta syventää usein se, että luonnonrikkauksista saatavat tulot yksipuolistavat talouden rakennetta. Asiantuntijat viittaavat ilmiöön hollannintautina. Se on riski ennen muuta Itä-Afrikan suurimmassa taloudessa Keniassa, sanoo Etelä-Afrikan ulkopoliittisen instituutin tutkimusjohtaja Kathryn Sturman. Hän johtaa Afrikan luonnonvarojen hallintaa tutkivaa ohjelmaa.

”Nykyisellään Kenian talous perustuu niin turismiin, maatalouteen kuin esimerkiksi leikkokukkien vientiin. Jos öljytulot nostavat Kenian shillingin arvoa, vientituotteet kallistuvat ja vienti vähenee. Maa jää riippuvaiseksi öljytuloistaan”, Sturman selittää. Näin on käynyt esimerkiksi öljystään tunnetuissa Nigeriassa ja Angolassa.

Öljyn hinta kuitenkin vaihtelee rajusti. Siksi öljystä riippuvaisen valtion tulot ovat epävarmoja, mikä puolestaan lisää konfliktien riskiä valmiiksi epävakaissa yhteiskunnissa.

Valtio luottakoon veroihin

Luonnonvarakiroukseen ja hollannintautiin asiantuntijat esittävät kahtalaista ratkaisua. Ensinnä Itä-Afrikan maiden kannattaisi Norjan tapaan perustaa eräänlaisia vakausrahastoja pahan päivän varalle. Niihin sijoitettaisiin luonnonvaroista saatuja tuloja, ja kertyneillä varoilla tasattaisiin hintavaihtelujen aiheuttamia sokkeja. Norja on jo tarjonnut asiantuntija-apua öljyvarojen hallintaan ainakin Tansanialle ja Mosambikille.

Puskurirahastoista puolestaan kannattaisi rahoittaa kansalaisille suoria tulonsiirtoja, jotka jokainen voisi käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla. Näin voitaisiin vähentää korruption riskiä – ja parhaassa tapauksessa sysätä valtioiden taloudenpito itseään vahvistavaan kierteeseen.

Suoria tulonsiirtoja tutkineen Alan Gelbin mukaan kehittyvien maiden asukkaat rahoittavat tulonsiirroilla yleensä lääkärikuluja ja lasten koulumaksuja, ostavat ruokaa ja parantavat esimerkiksi omaa sanitaatiotaan. Siksi avustuksilla voidaan parantaa työn tuottavuutta. Jos tuet vielä kohdennettaisiin niille, jotka ovat rekisteröityneet verotusta varten, harmaan talouden työntekijöillä olisi kannustin liittyä rekisteriin. Valtioiden verotuspohja vahvistuisi.

Valtio puolestaan joutuisi luottamaan menojensa rahoittamisessa yritysten ja yksityisten maksamiin veroihin, koska kansalaisille jaetut öljytulot eivät pääsisi paisuttamaan valtion kassaa. Siksi hallituksen olisi syytä noudattaa sellaista politiikkaa, joka takaisi kasvun myös muilla sektoreilla kuin energiateollisuudessa.

Valtion tulot olisivat siis riippuvaisia kansalaisten ja talouden hyvinvoinnista. Yhteiskuntiin voisi syntyä kehitykselle suotuisa kierre.”Jos maat haluavat energiaomavaraisiksi, niiden pitäisi pystyä yhdistämään sähköverkkonsa.”

”Kansalaiset myös valvovat julkisia hankkeita paremmin, jos ne rahoitetaan heidän maksamillaan veroilla”, Gelb toteaa.

Jotta Itä-Afrikan maat saisivat taloutensa kestävään kasvuun, niiden tulisi asiantuntijoiden mukaan lisäksi hyödyntää luonnonvarojaan oman energiansaantinsa turvaamiseksi. Esimerkiksi Ugandan nykyisestä tuonnista noin puolet koostuu sähköstä.

Alueellisen energiaomavaraisuuden tavoittelu voisi Gelbin mukaan olla maille vahva kannustin yhteistyön lisäämiseen. ”Jos maat haluavat energiaomavaraisiksi, niiden pitäisi pystyä yhdistämään sähköverkkonsa.”

Yhteistyö voi kuitenkin olla haasteellista. Vaikka Itä-Afrikan maat toimivat keskenään Itä-Afrikan talousyhteisössä (EAC), itäisen ja eteläisen Afrikan yhteismarkkina-alueella (COMESA) ja Eteläisen Afrikan kehitysyhteisössä (SADC), maat ovat perinteisesti kilpailleet sekä taloudellisesta että sotilaallisesta vallasta.