Kuka tuo rauhan Syyriaan?

Marko Lehti

Syyriassa vuonna 2011 alkaneessa konfliktissa on kuollut jo yli 20 000 ihmistä. Humanitaarisen kriisin syvetessä tarve verenvuodatuksen lopettamiseen kasvaa, mutta uudet rauhanaloitteet ja ennen kaikkea toimijat ovat vähissä.

Keinoja rauhan saavuttamisek­si Syyriassa on periaatteessa useita: sanktiot, ulkopuolisen välittäjän monitoroimat neu­vottelut maan hallinnon ja opposition välillä, aseellinen tuki oppositiolle (tai hallitukselle) ja lopulta humanitaarinen interventio.

EU on luottanut sanktioihin, jotka ovat osaltaan rapauttaneet presidentti Bašar al-Assadin kannatusta Syyrian keskiluokan ja liike-elämän piireissä. Sanktiot eivät kuitenkaan tarjoa avaimia rauhanratkaisuun.

YK:n ja Arabiliiton erityisedustajan Kofi Annanin helmikuussa neuvottelema rauhansuunnitelma on ollut ainoa aktii­vinen yritys ratkaista konflikti neuvotte­lemalla, mutta Annanin ero tehtävästään elokuussa osoitti viimein kaikille suunni­telman kaatuneen.

YK:n nimittämän uuden rauhanvälittäjän Lakhdar Brahimin edellytyk­set neuvotella sopimus osapuolten välille ovat vähäiset ilman Venäjää ja Kiinaa, jotka ovat estäneet YK:n turvallisuus­neuvostoa puuttumasta tilanteeseen. Al-Assadin hallinto on myös menettämässä kykynsä neuvotella kamppaillessaan olemassaolostaan.

Syyrian oppositio on puolestaan hy­vin hajanainen ja riitainen. Ei ole selvää, kenen kanssa neuvotella ja mikä on kun­kin tahon mandaatti ja kyky vaikuttaa tilanteeseen. Syyrian kansallinen rinta­ma (SNC) pitää majaansa Istanbulissa. Se kannattaa kansainvälistä puuttumista konfliktiin, muttei interventiota. Kansal­lisen yhteistyön komitea (NCC) on ko­rostanut rauhanomaista vastarintaa ja dialogia. Pääosin Syyrian armeijasta loikanneista sotilaista koostuva Vapaan Syyrian armeija noudattaa puolestaan aseellisen vastarinnan linjaa. Kuvaa hämmentävät lisäksi al-Qaidan nimissä toimivat ryhmät, jotka käyttävät tilan­netta hyväkseen omien tavoitteidensa ajamiseen.

Kansainvälinen keskustelu Syyriasta on keskittynyt Syyrian ystävien ryhmän ympärille. Siihen kuuluu suurin osa län­simaista ja arabimaista, muttei kriisin kannalta avainasemassa olevia Venäjää, Kiinaa ja Irania. Ryhmä ei ole pystynyt tarjoamaan uusia aloitteita, vaan on tu­kenut Annanin suunnitelmaa ja sankti­oiden politiikkaa.

Läntinen yleisö jäi hämilleen

Konfliktin ratkaisuvalikoimasta on enää käyttämättä interventio ja suora aseelli­nen tuki. Ne ovat äärimmäisen ongelmal­lisia, koska ne voivat ruokkia väkivaltaa ja vakauden sijaan luoda epävakautta. Onnistuneen intervention tulisi tukea kansainvälistä rauhansuunnitelmaa, sillä pitäisi olla laaja tuki ja ainakin joidenkin konfliktin osapuolten hyväksyntä.

Moderneilla humanitaarisilla inter­ventioilla on esimerkiksi Bosniassa ja Kosovossa pystytty lopettamaan väkivalta, mutta ei välttämättä luomaan kestävää rauhaa. Kansainvälinen yhteisö on tiiviisti sitoutunut ”valloittamiensa” maiden jälleenrakentamiseen ja hallin­nointiin rauhanprosessin nimissä mutta lamaannuttanut vakaalle yhteiskunnalle ominaisen omaehtoisen sovittelun.

Libyan sota tarjoaa vaihtoehtoisen esimerkin väliintulosta. Tilanne Libyassa oli kuitenkin monin osin erilainen kuin Syyriassa: Libya menetti voimakkaat tukijansa, puuttuminen konfliktiin siu­nattiin pikaisesti YK:ssa, maan asevoimat olivat selvästi heikommat kuin Syyriassa, eikä konfliktiin liittynyt monimutkaisia etnisiä ja uskonnollisia jännitteitä.

Yleisen mielipiteen luoma moraa­linen paine on ollut tärkeä osatekijä aiemmissa humanitaarisissa interventi­oissa. Yleisen mielipiteen luoma moraa­linen paine on ollut tärkeä osatekijä aiemmissa humanitaarisissa interventi­oissa. Vapaan median välittämä kuvaus julmuuksista on synnyttänyt yleisen moraalisen paineen puuttua tilantee­seen. Ratkaisevaa ei ole, kuinka paljon konfliktista kirjoitetaan, vaan miten se esitetään. Usein yksittäinen verilöyly on ollut avainasemassa yleisen mielipiteen herättämisessä.

Syyriassa Houlan kylän verilöyly 25. toukokuuta näytti samanlaiselta käänteel­tä kuin esimerkiksi Srebrenican joukko­murha Bosnian sodassa 1995. Houlassa kuoli 108 ihmistä, joista 49 lapsia ja 34 naisia. Suurin osa uhreista oli teloi­tettu julmasti lähietäisyydeltä. Yleinen näkemys on, että iskuun syyllistyi Syy­rian hallitusta tukeva puolisotilaallinen Shabiba-rikollisryhmä. Houlan jälkeen Syyriassa on syyllistytty useisiin muihin verilöylyihin esimerkiksi Homsin ja Da­rayan kaupungeissa, mutta läntinen me­dia on vältellyt äärimmäisiä kuvia. Kuvat eivät ole välttämättä luotettavampia kuin muu todistusaineisto, mutta niillä on voi­ma sokeerata.

Syyrian konflikti on myös mediasotaa, ja al-Assadin hallinto on pystynyt pitkään ja varsin onnistuneesti estämään kansainvälisen median toiminnan. Me­diasota on hämärtänyt yksinkertaistettua tarinaa hyvän ja pahan taistelusta, joka on useimmiten edellytys yleisen moraali­sen paineen syntymiselle. Bosniassa kon­nan rooli oli Slobodan Miloševićilla ja serbeillä. Libyassa demonisoitiin Muam­mar Gaddafi.

Syyriassa opposition hajanaisuus, uskonnollisten ryhmien moninaisuus ja varsinkin islamin keskeinen merkitys kapinallisille on hämmentänyt läntistä yleisöä. Al-Assad on saanut selkeimmin tarinan pahan hahmon roolin, mutta oppositio on jäänyt läntisessä mediassa kasvottomaksi.

Al-Assadien hallinto on syyllistynyt aiemminkin julmuuksiin ilman lännen reaktioita. Vain kolme vuosikymmentä sit­ten helmikuussa 1982 Bašarin isä Hafezal-Assad kukisti muslimiveljeskunnan johtaman sunnien kansannousun Haman kaupungissa silmittömällä väkivallalla. Syyrian armeija käytännössä tuhosi ko­ko Haman vanhankaupungin, ja arviot uhrien määrästä vaihtelevat 10 000:sta 40 000:een. Lännessä on ollut vaikeuksia samaistua islamin sävyttämiin kansan­nousuihin, vaikka ne tehtäisiin demokra­tian nimissä.

Turkilla ratkaisun avaimet

Syyrian kriisin kannalta olennaisia ul­kovaltoja ovat Yhdysvallat, EU, Venäjä, Turkki ja Saudi-Arabia. Näistä kolme en­simmäistä on ollut hämmennyksissä ta­pahtumien edessä. Yhdysvallat omaksui 2000-luvullaGeorge W. Bushin kaudella maailman šeriffin roolin, mutta Irakin ja Afganistanin sodat ovat väsyttäneet maan innon. Etenkin presidentinvaalienalla Yhdysvaltojen halu uuteen sotilasoperaatioon on vähäinen, ja Barack Obaman hallinnon huomio on keskitty­nyt pääosin Iraniin.

Euroopan unionin on ollut vaikea valita linjaansa suhteessa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan demokratialiikkeisiin. EU julistaa mielellään normatiivista valtaa, mutta on lähialueillaan tukenut perinteisesti enemmän vakautta ja jat­kuvuutta kuin demokratiaa. Kahden viime vuoden kehityksessä Libyan sota on poikkeus, joka näyttää tyydyttäneenmyös talouskriisin kanssa kamppailevieneurooppalaisten valtojen, varsinkin Ranskan, halun esiintyä lännen johtaja­na. Syyrian liberaali oppositio odottaa EU:lta paljon näkyvämpiä otteita ja päät­täväisyyttä, mutta usko lännen apuun on hiipumassa.

Venäjä on viime vuosina järjestel­mällisesti haastanut liberaalin lännen yksinoikeuden määrittää kansainvälisen järjestelmän periaatteet, kuten demokra­tian ja suvereniteetin. Venäjä puolustaa Syyriassa omia etujaan ja asemaansa maailmanjärjestyksessä eikä siksi luovu Syyrian hallinnon tukemisesta.

Saudi-Arabia on aktivoitunut arabi­kevään vaikutuksesta ja omaksunut vas­tavallankumouksellisen politiikan koko Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Bahrai­nin kansannousun kukistaminen osoit­ti, ettei Saudi-Arabia kaihda koviakaan otteita. Nyt saudit aseistavat Syyrian oppositiota kääntääkseen vallankumo­uksen islamilaiseksi ja puhuvat sunnien liitosta šiiamuslimeja vastaan. Saudien tukema vallankumous olisi tuskin edul­linen Syyrian opposition liberaaleille tai maan useille uskonnollisille vähemmis­töille, kuten arabikristityille. Oppositiota aseistamalla ennemminkin lisätään kuin padotaan väkivaltaa.

Uudenlaista aktiivista ulkopolitiikka lähialueillaan harjoittava Turkki voi olla avain konfliktin ratkaisuun. Turkki on tukenut aktiivisesti Syyrian oppositiota ja ottanut viime vuosina harteilleen myös rauhanvälittäjän roolia, mutta Syyrian konflikti leikkaa ehkä liian läheltä Tur­kin omia etuja, jotta maa voisi menestyk­sekkäästi rakentaa rauhaa.Syyrian konflikti leikkaa ehkä liian läheltä Tur­kin omia etuja, jotta maa voisi menestyk­sekkäästi rakentaa rauhaa.

Ankara on ollut huolissaan mahdol­lisen kurdihallinnon synnystä Pohjois-Syyriaan. Sen jälkeen kun Syyria ampui kesäkuussa alas Turkin ilmavoimien hä­vittäjän, Turkki on keskittänyt joukkoja Syyrian vastaiselle rajalle. Yhdysvaltain ja Turkin ulkoministerien keskusteluissa 11. elokuuta luotiin uutta rauhanakselia ja nostettiin ensi kertaa esiin ajatus len­tokieltoalueen julistamisesta, mikä olisi ratkaiseva käänne kohti humanitaarista interventiota.

Koston kierre on katkaistava

Syyrian kriisin nopea ratkaisu edellyttäi­si päättäväistä puuttumista tilanteeseen, mutta konfliktin eskaloituminen täydeksi sisällissodaksi ja väkivallan radikalisoi­ma mielipideilmasto heikentävät mah­dollisuuksia onnistua aktiivisessa rau­hanvälityksessä. Lisäksi kansainvälisten toimijoiden haluttomuus ja kyvyttömyys aktiiviseen rauhanvälitykseen on silmiin­pistävää. On syytä kysyä, onko Annanin suunnitelman kaaduttua tarpeen nojau­tua vain ja ainoastaan YK:n antamaan legitimiteettiin.

Olisi toivottavaa, että al-Assadin hallinnon lopulta romahtaessa myös EU ja Yhdysvallat ovat hereillä ja valmiita panostamaan myös sotilaalliseen rau­hanoperaatioon, jos tarve vaatii. Pelissä on syyrialaisten siviilien turvallisuuden ohella koko Lähi-idän tulevaisuus. Olisi myös Euroopan omien etujen vastaista jättää Syyria syvenevään kaaoksen ja väkivallan kierteeseen. Huomio olisi jo nyt käännettävä niihin keinoihin, joilla voidaan väkivallan lopettamisen ohella estää vuosia jatkuva sisällissota ja eri ryhmien välinen koston kierre.

Kirjoittaja on erikoistutkija Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa ja yleisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

-----------------------------------------------------------

Sotaretki ilman laukaustakaan

Syyrian tapahtumat muistuttavat häkellyttävästi 150 vuoden takaista tilannetta, jolloin väkivalta leimahti maan druusien ja kristitty­jen välillä. 1860-luvulla nykyisen Syyrian ja Libanonin alueet kuuluivat osmanien valtakuntaan, mutta hallinnon ote alueesta oli heikentynyt. Monietnisen ja -uskon­nollisen alueen sisäiset kiistat olivat kärjistyneet.

Keväällä 1860 maroniittikristit­tyjen ääriainekset suunnittelivat Libanonin vuorilla iskuja druuseja vastaan. Kristittyjen epäonnistunut isku laukaisi koston kierteen: druu­sien armeija marssi kaupungista ja kylästä toiseen ja teurasti kristittyjä. Eurooppaan levinneet kertomukset Zahlehin ja Dayr al-Qamarin veri­löylyistä herättivät lopulta yleisen mielipiteen.

Keisari Napoleon III alkoi Parii­sissa koota eurooppalaista rinta­maa rauhan palauttamiseksi Syyriaan. Yleisen painostuksen alla Euroopan suurvallat myöntyivät Ranskan vaatimuksiin puuttua tilanteeseen. Ranska lähetti Syyriaan Euroopan nimissä 6 800 mie­hen sotajoukon, jonka tehtävän rauhanrakentajana sulttaani siunasi. Samalla nimettiin kansainvälinen komissio Syyrian hallinnon organi­soimiseksi. Humanitaarisista syistä ja koko sivistyneen Euroopan ni­missä tehty sotaretki sopi keisarin tavoitteeseen vakuuttaa muu Eu­rooppa Ranskan suuruudesta.

Kun ranskalaiset joukot saapui­vat Syyriaan, uudistusmielisen Muhammad Fuad Pašan johtama osmaniarmeija oli kuitenkin jo on­nistunut rauhoittamaan tilanteen ankarilla tuomioilla. Ranskalaisten rauhanturvaajien tehtäväksi jäi kristittyjen suojeleminen, syyllisten kiinniottaminen, pakolaisten asutta­minen ja jälleenrakennuksen aloit­taminen. Samalla kansainvälinen komissio neuvotteli Syyrialle uuden hallintomallin, joka perustui eri uskonnollisten ryhmittymien väli­seen vallanjakoon.

Ranskalaiset poistuivat Syyrias­ta yhdeksän kuukauden jälkeen ampumatta laukaustakaan. Syyrian uusi hallintomalli takasi alueelle suhteellisen rauhan puoleksi vuosi­sadaksi.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää