Politiikan paradokseja

Igor Torbakov

Ukrainaan on vaikea pystyttää autoritaarista valtajärjestelmää, koska maa on alueellisesti ja kulttuurisesti niin jakautunut. Samat tekijät vaikeuttavat demokratian kehittymistä. Lue lisää UP-lehdestä 3/2012.

”Ukraina ei ole Venäjä”, otsikoi Ukrainan entinen presidentti Leonid Kutšma vuonna 2003 kirjoittamansa kirjan. Nimes­tä tuli pian laajalti käytetty klisee sekä Ukrainan sisä-että ulkopuolella.

Lauseeseen sisältyy ajatus siitä, että kansanluonne on muovannut Ukrainan poliittisesta tilanteesta sellaisen kuin se nyt on. Ukrainalaisia pidetään venäläisiä rauhallisempina ja halukkaampina tuke­maan kompromisseja kuin ääriliikkeitä. Lisäksi heidän uskotaan säästyneen venäläisten ”suurvaltasyndroomalta”. Näiden kansallisten piirteiden vuoksi Ukraina olisi luonnostaan vähemmän autoritaarinen ja demokraattisempi kuin Venäjä. Ukrainan ja Venäjän erilaisuutta selittävät poliittisen kulttuurin eroavai­suuksien sijaan kuitenkin paremmin ra­kenteelliset tekijät, kuten talouserot ja alueellinen jakautuneisuus.

Siinä missä Moskovan eliitti on pys­tynyt vakiinnuttamaan valtansa (suh­teellisen) pehmeäksi autoritarismiksi, Ukrainassa rakenteelliset rajoitteet ovat estäneet sekä autoritarismin että demo­kratian kehittymisen.

Ukraina on ajautunut näistä syistä poliittiseen umpikujaan. Kahden viime vuosikymmenen aikana itsenäistymisen jälkeen on nähty vain kaksi sinnikästä yritystä rikkoa vallitseva pattitilanne ja siirtyä kohti vahvan johtajan hallintoa, jollainen on vakiintunut Venäjällä.

Ensimmäisenä yritykseen ryhtyi Kutšma toisen presidenttikautensa ai­kana. Se jäi kuitenkin oranssin vallan­kumouksen jalkoihin, kun Kutšma halusi siirtää valtansa eteenpäin ja nostaa Vik­tor Janukovytšin seuraajakseen peuka­loimalla vuoden 2004 presidentinvaalin tuloksia. Toinen yritys on tapahtumassa nyt, ja sen takana on Janukovytš itse. Hän tuskin onnistuu, mutta jää nähtä­väksi, vahvistuuko ukrainalainen demo­kratia, jos autoritarismin vakiinnuttami­nen epäonnistuu.

Kahden voiman välissä

Periaatteessa entiset neuvostopoliiti­kot eivät juuri eroa poliitikoista muu­alla maailmassa: jos heillä on pienikin mahdollisuus, he yrittävät vahvistaa omaa asemaansa ja pidentää aikaansa vallankahvassa. Lopputuloksena on to­dennäköisesti jonkin tason autoritaris­mi, jos vahvat instituutiot, perustuslailla turvattu vallanjakoperiaate ja vakaan kansalaisyhteiskunnan perinne puuttu­vat. Juuri näin tapahtui useimmissa en­tisissä neuvostotasavalloissa.

Ukraina on kiinnostava erityistapaus, sillä maa tasapainoilee autoritarismin ja sekasortoisen pluralismin välillä. Moni­arvoisuus on seurausta maan historiasta ja erilaisista alueellisista, etnisistä, kielel­lisistä ja kulttuurisista eroista.

Ukrainan alueellinen jakautuminen on pääsyy siihen, ettei mikään yksittäi­nen voima ole onnistunut valtaamaan politiikan kenttää. Ukrainalaiset ovat ää­nestäneet vuodesta 1991 lähtien kaikissa kansallisissa vaaleissa selvästi kahdessa leirissä.

Jotkut politiikan asiantuntijat ovat esittäneet todellisena uhkakuvana sen, ettämaa lopulta jakautuisi kahtia Venä­jälle myötämieliseen itään ja Eurooppa-myönteiseen länteen. Tällainen näkökul­ma ei kuitenkaan tunnusta maan keskuk­sen ja siihen kuuluvan pääkaupungin Kiovan merkitystä. Erään osuvan huomi­on mukaan Kiova puhuu kuin Donetsk mutta äänestää kuin Lviv.

Alueiden väliset erot ruokkivat jat­kuvaa poliittista vastustusta, joten vaa­lit voittaakseen poliitikon on ensinnäkin vakuutettava äänestäjät eri alueilla ja toisekseen pystyttävä käyttämään valtaa parlamentissa muodostamalla toimivia koalitioita. Tästä juontaa juurensa puhe ukrainalaisten valmiudesta tehdä komp­romisseja.

Alueellisesti jakautuneet puolueet on valettu heikolle perustalle. Ne ovat poliittisia koneistoja, jotka ajavat yksit­täisten poliitikkojen tai liikemaailman etua. Poliittisen vallan keskittäminen on Ukrainassa hankalaa. Koska politiikan aatteellinen ulottuvuus on niin ohut, us­kollisuus voidaan saavuttaa ainoastaan materiaalisilla houkutuksilla – useimmi­ten jakamalla kannattajille vaurautta ja erilaisia etuuksia. Ukrainan heikon ta­loustilanteen vuoksi vain harvalla joh­tajaksi pyrkivällä kuitenkaan on mitään annettavaa.

Näistä syistä Ukrainassa ei ole mah­dollista rakentaa autoritaarista järjestel­mää vakaalle pohjalle, kuten Vladimir Putinin Venäjällä on tehty. Moskova hyödyntää suurvalta-ajattelun ohella energiaresursseja, mutta Kiovassa ei ole kumpaakaan näistä autoritarismin kan­tavista tukipilareista.

Ristiriitaista kyllä, samat rakenteel­liset elementit, jotka estävät autoritaari­sen järjestelmän kehittymisen, näyttävät myös rajoittavan elinvoimaisen, demo­kratian puolesta taistelevan oppositio­liikkeen muodostumista. Käsitykset siitä, mitä on olla ukrainalainen, poikkeavat rajusti toisistaan maan itä-ja länsiosissa.

Lännessä korostetaan kielikysymystä ja etnisesti yhtenäistä historiakäsitystä, kun taas maan etelä-ja itäosissa iden­titeetti perustuu kansallisia näkökulmia vahvemmin sosiaaliseen ulottuvuuteen. Keski-Ukraina ja Kiova voisivat toimia näiden näkemysten välisenä tasapainot­tavana voimana, eräänlaisena sosiaali­sena tilana, jossa voitaisiin etsiä kansal­lista kompromissia ja rakentaa perustaa kansallisvaltiokehitykselle. Keskuksen poliittinen mahti on kuitenkin vähäistä. Toistaiseksi keskus ei erotu poliittisesti omana alueenaan, sillä mikään vahva poliittinen voima ei aja sen etua.

Kuka eniten tarjoaa

Yleinen politiikan vieroksunta ei ole hy­väksi sen enempää oppositiolle kuin val­tapuolueellekaan. Ideologian puuttuessa ukrainalainen politiikka on kyynisyyden läpäisemää. Houkuttelevan tarjouksen perässä puolen tai puolueen vaihtaminen on poliitikolle helppoa, koska moraalit­tomuus on levinnyt niin laajalle, ettei seuraamuksia tarvitse pelätä. Jatkuvat loikkaukset murentavat oppositiota.

Voitettuaan presidentinvaalit täpä­rästi vuonna 2010 Janukovytšista tuli ensimmäinen ukrainalainen ”vähem­mistöpresidentti”, kun alle 50 prosent­tia äänestäjistä antoi hänelle tukensa. Kuitenkin juuri hän alkoi päättäväisesti keikuttaa Ukrainan horjuvaa valtatasa­painoa ja rakentaa maahan Putinin esi­merkin mukaista ylhäältä hallittua valtajärjestelmää.

Koska vallan keskittäminen ei on­nistunut neuvottelemalla tai kompro­misseilla, Janukovytšin ainoa keino oli runnoa uudistuksiaan läpi polkemalla perustuslakia ja valjastamalla työhön hillitön määrä hallintohenkilökuntaa. Valvovan ja säätelevän valtionhallinnon resursseja on lisätty, ja lainvalvonta on muuttunut entistä valikoivammaksi. Tähän mennessä Janukovytš ja hänen Donetskin klikkinsä ovat jo Kutšmaa pidemmällä autoritaarisen järjestelmän vakiinnuttamisessa. Nyt heitä kuitenkin odottavat kovat ajat.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää