Kulttuuri ohjaa kasvua

Daron Acemoglu & James A. Robinson: Why Nations Fail. The Origins of Power, Prosperity and Power. Profile Books 2012, 464 s.

Lauri Tähtinen

Kansalaisten osallistuminen politiikkaan on avain kansakuntien menestykseen, katsovat uuden menestysteoksen kirjoittajat. Historioitsija Luca Molàn mielestä he unohtavat kulttuurin ja aatteiden merkityksen.

Mikä tekee yhdestä maasta rikkaan ja toisesta köy­hän? Taloustieteilijä Jeffrey Sachs ja tieteellinen moniot­telija Jared Diamond ovat korostaneet maantieteen merkitystä kansakuntien kehityksessä. Toiset ovat sosiologi Max Weberistä lähtien kiinnittäneet huomion kulttuuripiirteisiin, jotka joko rikastutta­vat tai köyhdyttävät. Moni nykytaloustieteilijä uskoo, että köyhien maiden kansantaloudet saataisiin kasvamaan, jos niiden hallitsijat osaisivat hoitaa taloutta paremmin.

Näin kuvailevat kehitysteorioiden kenttää Daron Acemoglu ja James A. Robinson uutuuskirjassaan Why Nations Fail. Massachusetts Institute of Techno­logyn kansantaloustieteilijä Acemoglu ja Harvardin valtio-oppinut Robinson viit­taavat kintaalla maantieteelle, kulttuuril­le ja ymmärtämättömyydelle kehityksen tai kehittymättömyyden selittäjinä.

He tarjoavat selitykseksi institutio­naalisen mallin, joka korostaa osallis­tavaa yhteiskuntaa: vain jos kansalaiset osallistuvat poliittiseen päätöksente­koon, syntyy talous, joka kasvaa kestä­västi ja pitkään. Sen vastakohtana ovat ekstraktiiviset instituutiot, jotka hakevat hyötyä vain rajatulle ryhmälle.

Acemoglu ja Robinson perustelevat väitettään historiallisin esimerkein aina kivikauden lopulta nyky-Kiinan kas­vuun. Kirjoittajien mukaan Englanti ja sen instituutioiden pohjalle kasvaneet Yhdysvallat ja Australia kehittyivät, koska niiden poliittiset rakenteet olivat avoimia laajoille kansanosille, erityisesti vuoden 1688 kuninkaan valtaa rajoitta­neen ”mainion vallankumouksen” pe­rintönä. Entistä avoimempi yhteiskun­nallinen järjestelmä innoitti työntekoon, yrittämiseen ja keksintöihin.

Kirjoittajien mukaan ihmisten täytyy olla varmoja, että he saavat myös pitää ansaitsemansa rahat. Keskiajan Venetsia käy heille esimerkiksi yhteisöstä, joka salli eri luokkien osallistua politiikkaan aikansa mutta joka myöhemmin sulkeu­tui poliittisesti ja surkastui taloudellises­ti. Talouskasvu on siis pohjimmiltaan poliittisten päätösten ja muutosten tulos.

Ulkopolitiikkapyysi Euroopan yliopistoinstituutin professoria Luca Molàa, teknologian ja uuden ajan alun maailmanhistorian asiantuntijaa, luke­maan kirjan.

UP:Mitä mieltä olit kirjasta yleisesti?

Kirjan taustalla on rohkea ajatus osal­listavasta ja toisaalta hyötyä hakevasta poliittisesta ja taloudellisesta rakentees­ta. Lisäksi kirjan teesi kääntää vanhan marxilaisen rakenteen päälaelleen. Poli­tiikka vie taloutta eikä päinvastoin.

Kirjoittajien hylkäämistä kehitysteorioista voi sanoa, että ilmaston mer­kitystä on tosiaan liioiteltu aikojen saa­tossa. Samoin tietämättömyyttä kehitty­mättömyyden selittäjänä voi korostaa liiaksi, sillä monissa kehitysmaissa on ollut johtavia taloustieteilijöitä ja sosio­logeja poliitikkojen apuna.

Kulttuurin suhteen olen kovin eri mieltä kuin kirjoittajat, jotka eivät ota kulttuuria huomioon. Sitä ei voi olla huomioimatta. Kulttuuri ja poliittiset instituutiot ovat yhteydessä toisiinsa, ja esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan mer­kitys kasvuun on huomattava.

Kansalaisyhteiskunta jää kirjassa vähäl­le huomiolle, samoin naisten aseman kehitys. Mitä mieltä olet tästä?

Acemoglulle ja Robinsonille naisten työl­lä tai yrittäjyydellä ei ole merkitystä.

Kirjoittajat jättävät kulttuurin huo­mioimatta myös silloin, kun he selittä­vät Latinalaisen Amerikan suhteellista köyhyyttä sillä, että kauppa keskitettiin Espanjan mutta ei Englannin siirto­maissa. Tosiasiassa kasvu oli eritahtista, koska espanjalaisen ylä-ja keskiluokan eetokseen ei kuulunut kaupankäynti. Jos yhteiskunta liittää kaupankäyntiin stig­man, kulttuurilla on totisesti merkitystä kasvulle.

Oliko vuosi 1688 maailmamme alkuhetki, kuten kirjassa väitetään?

Ehkä Englannin historian tutkijoille! Va­kavasti ottaen se oli merkittävä askel englantilaiselle demokratialle, mutta sen maailmanhistoriallista merkitystä on kirjassa liioiteltu. Ei kirjailijoiden koros­tamaa teollista vallankumoustakaan voi ymmärtää vain mainion vallankumouk­sen varjolla. Tässä tapauksessa kunin­gattaren ja parlamentin välisellä val­lanjaolla selitetään Englannin ja muun Länsi-Euroopan välinen ero. Kirjassa ei edes mainita valistusta. Tämä on hyvä esimerkki kirjan perusongelmasta: poli­tiikka nähdään kaiken takana.

Acemoglu ja Robinson käyttävät Venet­siaa esimerkkinä yhteiskunnasta, joka olisi voinut olla avoin jo ennen englan­tilaisia mutta joka sulki ovensa. Mitä mieltä olet esimerkistä?

Englannin historian kerronnassa kirjoit­tajat eivät suuremmin kompastele, mut­ta Venetsian suhteen he tekevät monia virheitä.

Sekä Venetsian väkiluku että talous kasvoivat vielä satoja vuosia sen jälkeen, kun poliittisten instituutioiden avoimuus väheni 1300-luvun alussa, toisin kuin kirjoittajat antavat ymmärtää. Aristo­kratia toki vakiintui, mutta Acemoglun ja Robinsonin teorian mukaan innovaa­tioiden olisi pitänyt loppua.

Todellisuudessa venetsialaiset tuot­tivat ensimmäiset patentit, järjestelmän, jonka englantilaiset kopioivat. Esimer­kiksi William Lee epäonnistui paten­tin saamisessa ompelukoneelleen vielä 1500-luvun lopun Englannissa. Venetsiassa hän olisi saanut patentin.

Innovaatioiden ei siis tarvitse loppua, vaikka avoimet instituutiot suljettaisiin­kin?

Aivan. Muutosten vaikutus voidaan nähdä vain viiveellä, joskus vasta vuo­sisatojen päästä. Kirjoittajien mielestä teollinen vallankumous oli köyhien ja rikkaiden välinen vedenjakaja, mutta missä on tieteellinen vallankumous? Kir­jassa ei mainita Kopernikusta, Kepleriä tai Galileoa. Patenttien kehitys ja leviä­minen olivat esimerkki eurooppalaisten muuttuneesta asenteesta teknologiaan. Hyvin nopeasti kaikkialla Euroopassa – tasavalloissa ja absolutistisissa kunin­gaskunnissa, siis enemmän tai vähem­män avoimissa yhteiskunnissa – pystyi saamaan patentin.

Kiinassa tai Japanissa ei tunnettu im­materiaalioikeuksia. Näiden oikeuksien ja valistuksen ansiosta Eurooppaan syn­tyi 1700-luvulle mennessä kulttuurinen ympäristö, joka tuki teknologisia inno­vaatioita ja mahdollisti siten teollisen vallankumouksen. Sekin oli eurooppa­lainen eikä vain brittiläinen ilmiö. Siten teollisen vallankumouksen ja Euroopan sekä Kiinan eriytymisen tuotti pidem­pi kehityskulku, joka alkoi jo 1400-ja 1500-luvuilla.

Acemoglulle ja Robinsonille siirtomaat ovat tärkeitä sen selittämisessä, miksi esimerkiksi Afrikka köyhtyi. Mitä mieltä olet ajatuksesta?

Kirjoittajat sanovat, että länsimaiden kasvun taustalla olivat vain niiden omat, osallistavat instituutiot. Mutta samat länsimaiset osallistavat poliittiset insti­tuutiot loivat hyötyä tavoittelevia talou­dellisia instituutioita muualle. Se on selvä paradoksi.

Tässä ollaan pikemminkin lähellä Immanuel Wallersteinin näkemystä siitä, miten hyväksikäyttö on välttämätöntä kasvulle. Jos selittää köyhien maiden köyhyyden riistolla, sillä on selitettävä myös rikkaiden maiden kasvu näissä vuorovaikutussuhteissa. Olisi sanottava, että osallistavat instituutiot vaativat riis­toa. Kirjoittajat eivät sano tätä suoraan.

Brasilia on kaikkein osallistavin nykyi­sistä nousevista talouksista, mutta maan kasvu on käytännössä pysähtynyt. Kiinassa se on noin kahdeksassa pro­sentissa. Eikö tämä ole kummallista Acemoglun ja Robinsonin institutionaa­lisen teesin kannalta?

Historioitsijoiden ennustajainkyvyt ovat usein kehnot, kuten myös poliittisten taloustieteilijöiden. Kirjoittajat uskovat, että Kiinan kasvu taittuu eikä siirtymi­nen demokratiaan ole näköpiirissä. Teos antaa ymmärtää, että Kiina ei kehity tek­nologisesti vaan ottaa teknologian ulkopuolelta. Väittämä on kyseenalainen, sillä Kiinassa opitaan nopeasti.

Viisitoista vuotta sitten italialaisia vaatetehtaita ulkoistettiin Kiinaan. Nyt tehtailijoita pelottaa, miten nopeasti kiinalaiset ovat oppineet käyttämään ja kehittämään uutta teknologiaa. Kir­joittajien näkemys, jonka mukaan Kiina on instituutioidensa vuoksi teknologi­sesti lamautunut, ei vakuuta. Kiina oli 1400-luvulle asti maailman innovatii­visin maa huomattavan sulkeutuneesta poliittisesta ja taloudellisesta järjestel­mästään huolimatta.

Kun länsimaiden suhteellinen asema heikkenee, onko seurauksena kansain­välinen noidankehä, jossa osallistavuus vähenee?

Tätä olemme oikeastaan nähneet. Vaikka elämme globaalissa ympäristössä, Ace­moglun ja Robinsonin kirja keskittyy kansakuntiin. Oli kyseessä sitten Bots­wana, Kiina tai Japani, kaikki perustuu kansallisvaltioon. Missä on laajempi keskustelu monikansallisista yrityksis­tä? Kirjoittajien pitäisi kuvailla, mikä on useammassa kuin yhdessä maassa vaikuttavien taloudellisten toimijoiden merkitys.

Yksi globalisaation haasteista ovat erilaiset monikansalliset organisaatiot, kuten pankit ja sijoitusrahastot. Kan­salliset poliittiset instituutiot ovat kovin voimattomia näiden kansainvälisten taloudellistenvoimien suhteen. Talous vie politiikalta vallan, muttei suoraan kansallistasolla.

Miten vakuuttava on Acemoglun ja Robinsoninesittämä kuva aktiivisista kansalaisista oman elämänsä herroina?

Juuri nyt moni muu kyseenalaistaisi niin tavallisten kansalaisten kuin poliittisten instituutioidenkin todelliset vaikutus­mahdollisuudet finanssikriisin ja pank­kien vallan vuoksi. Acemoglu ja Robin­son hyväksyvät ongelmattomasti, että demokratia toimii, jos vain voi äänestää. Demokratioissakin voi olla oligarkioita.

Mitä historioitsijat voivat tarjota globa­lisaatiokeskustelulle?

Voimme korostaa kulttuurin merki­tystä. Meidän pitää toistaa poliittisille taloustieteilijöille, etteivät politiikan ja talouden säännöt ole kaikki kaikessa. On käsiteltävä eroja perherakenteissa, ajatte­lumalleissa ja esimerkiksi työmoraalissa sekä työn tuottavuudessa.

Eron näkee jo Skandinavian ja Etelä-Euroopan välillä. Lisäksi eurooppalais­ten ja ei-eurooppalaisten maiden välillä on merkittäviä eroja. Miten kungfutse­laiset tai islamilaiset aatteet vaikuttavat kasvuun Kiinassa tai islamilaisessa maa­ilmassa?

Acemoglu ja Robinson välttelevät kaikkia kiistanalaisia kysymyksiä. His­torioitsijat voivat tuoda kulttuurisen ja sosiaalisen muutoksen mukaan kuvaan. Poliittinen valta tai taloudellinen etu ei selitä kaikkea. Olisi kovin determinististä väittää toisin.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää