Kekkosen ilosanomasta avoimeen Eurooppaan

Apusen historiasta paljastuu, ettei keskustelu ollut pelkkää kuorolaulua suomettumisen aikanakaan. UPI oli perustettu julistamaan Paasikiven–Kekkosen linjan ilosanomaa, mutta ulkopoliittinen keskustelu ei ollut särmätöntä. Viimeis­tään demarien 1960-luvun lopulla lan­seeraama ”uusi ulkopolitiikka” toi kriit­tistä sävyä. Merkittävää on, että lähes kaikki ajan keskustelut käytiin Ulkopo­liittisen instituutin ympärillä. Näkyvim­piä keskustelijoita olivat Apusen lisäksi Jaakko Iloniemi, Risto Hyvärinen, Jaak­ko Kalela, Kari Möttölä, Jan-Magnus Jansson, Kalervo Siikala,Bengt Broms, Keijo Korhonen ja Max Jakobson.

Keskustelun foorumina toimi semi­naaritapahtumien lisäksi Ulkopolitiikka-lehti, tosin vuoteen 1971 asti Paasikivi-seuran julkaisuna. Lehti tarjosi foorumin myös kansainvälisesti tunnetuille kirjoit­tajille. 1990-luvun alussa lehti oli kuolla talousvaikeuksiin, ku

n Paasikivi-seurat lopettivat jäsentilauksiaan juuri silloin, kun ulkopoliittisen ympäristömme suuri muutos alkoi.

Instituutin toinen johtaja Jukka Huo­paniemi kävi 1960-luvun alussa tutus­tumassa Ruotsin ja Norjan vastaaviin laitoksiin. Pohjoismainen ulottuvuus kasvoi jo 1960-luvulla säännölliseksi yhteydenpidoksi. Instituutin johtajat al­koivat saada kutsuja Euroopan ulkopo­liittisten johtajien kokouksiin.

1970-luvulla syntyi yhteys Mosko­van kansainvälisten suhteiden instituut­tiin IMEMOon ja Washingtonin kansain­välisten suhteiden keskukseen CSIS:ään. Myöhemmin alkoivat eurooppalaiset kuviot nousta keskeisempään asemaan. Suomelle aktiivisempa

Kansainvälinen yhteydenpito avasi suomalaisille tutkijoille ja vaikuttajille mahdollisuuden saada tietoa ja esiin­tyä kansainvälisillä foorumeilla. Niiden avulla Suomi voi vaikuttaa ja vahvistaa asemaansa ulkomailla. Eurooppalaisten think tankien tasolla luotiin tuolloin si­tä tausta-ajattelua, jota integraatiossa on yritetty noudattaa. ”Taloudellista integraatiota ei voi edistää ilman poliit­tista yhdentymistä, ja poliittista yhden­tymistä ei pidemmän päälle voi ajatella ilman turvallisuuspolitiikkaa”, varoitteli kuitenkin Esko Antola.a tehtävää ajoivat niin Paavo Lipponen kuin Eurooppa-instituuttia Turussa johtava Esko Anto­la. Ulkopoliittisen instituutin pyrkimystä nousta aktiiviseksi osallistujaksi ei kui­tenkaan nielty purematta. Suomenmaan lisäksi Kalevi Sorsa suivaantui Lipposen aktiivisuudesta Euroopan suunnalla.

Kun Paavo Lipponen haluttiin UPIn johtajaksi, instituutille etsittiin Suomessa vaikuttavampaa roolia: piti mennä mu­kaan eurooppalaiseen keskusteluun. Lip­posen valinta vuonna 1989 toimi, vaikka toi myös jännitteitä. Muutokselle hetki oli yhdestoista.

Tapani Vaahtorannan kaudella asiatsujuivat vähemmin jännittein, koska Vaahtoranta ei ollut demari. Fyysisellä sijainnillakin näyttää olleen merkitys­tä. Kun UPI muutti Kansallisoopperan viereen, instituutin kansallinen tunnet­tuisuus lisääntyi ja tapahtumien suosio kasvoi. UPIn piiri laajeni. Tutkijoiden lausunnoilla oli kysyntää, heistä tuli tv-uutisten vakiokasvoja. UPI ja sen tutkijat alkoivat olla olemassa, kun olivat uuti­sissa. Kriittisyyden aste olisi voinut olla korkeampi, mutta hyvä näinkin.

Kirjoittaja on professori ja toimittaja, joka toimi Ulkopoliittisen instituutin halli­tuksen puheenjohtajana 1988–2003.