Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Siirtokuntien uhka Israelille

Gershom Gorenberg: The Unmaking of Israel. Harper 2011, 336 s.

Timo R. Stewart

Israelin siirtokunnat voivat uhata vakavasti Israelin tulevaisuutta juutalaisena ja demokraattisena oikeusvaltiona, kirjoittaa Yhdysvalloista Israeliin muuttanut historioitsija ja toimittaja Gershom Gorenberg.

Israelin siirtokunnat Länsirannalla näh­dään useimmiten Lähi-idän konfliktin kärjistyneestä näkökulmasta. Israelin hallitus korostaa oikeuttaan rakentaa minne haluaa, ja siirtokuntien kritisoi­minen leimataan Israelin vastustamisek­si. Palestiinalaiset puolestaan valittavat, että siirtokuntien kasvu tekee kahden valtion ratkaisun mahdottomaksi ja rapauttaa siten palestiinalaishallinnon uskottavuutta.

Asiaa voi kuitenkin katsoa myös Is­raelin kannalta, liberaalin sionistin sil­min. Näin tekee Yhdysvalloista Israeliin muuttanut historioitsija ja toimittaja Gershom Gorenberg kirjassaan The Un­making of Israel. Hän pelkää siirtokun­tien uhkaavan vakavasti Israelin tulevai­suutta juutalaisena ja demokraattisena oikeusvaltiona.

Vuoden 1967 kuuden päivän sota oli Israelin suurin voitto, mutta samal­la hankalin. Länsiranta ja Jerusalemin vanhakaupunki pyhine paikkoineen olivat päätyneet Israelille. Kultaisen Jerusalemin markkinapaikat eivät kui­tenkaan olleet – tunnetun israelilaisen lauluntekijän Naomi Shemerin laulun sa­noin – tyhjiä. Valloitetun maan mukana tulivat sen asukkaat.

Miehitystä on jatkunut 45 vuotta, mutta Israel ei ole kyennyt sen enempää luopumaan Länsirannasta kuin liittä­mään sitä valtion osaksi. Miehitetyllä alu­eella asuviin satoihin tuhansiin israelilai­siin siviileihin sovelletaan Israelin lakeja. He äänestävät, maksavat veroja ja asuvat kuin Israelissa. Heidän naapureinaan so­tilashallinnon alla asuvat palestiinalaiset eivät sen sijaan nauti samoja oikeuksia.

Koko projektissa piilee Gorenbergin mukaan vaaroja Israelin oikeusvaltiope­riaatteelle. Siirtokunnat ovat kansainvä­lisen oikeuden mukaan laittomia, ja ne ovat monesti myös Israelin omien lakien vastaisia. Tästä huolimatta useat viran­omaiset ja poliitikot ovat tukeneet niitä ideologisista syistä. Johtajat ovat kaiva­neet maata oman valtionsa perustusten alta häivyttämällä demokraattisesti hal­litun Israelin rajoja ja kannustamalla laitonta rakentamista ja maiden takava­rikoimista.

Erityisen hälyttävää kehitys on ol­lut Israelin armeijassa. Nykyisin yhä suurempi osa taistelujoukoista ja upsee­reista nousee uskonnollisen oikeiston ja siirtokuntalaisten keskuudesta. Esimer­kiksi vuonna 2005 Gazan siirtokuntien evakuoimisen yhteydessä armeijan johto joutui tarkoin valikoimaan, mitkä yksiköt suostuivat täyttämään tehtävän. Gorenberg varoittaa, että tilanne on huo­mattavasti vakavampi, jos hallitus joskus yrittää purkaa Länsirannan siirtokuntia.

Siirtokuntien purkaminen nähdään yleisesti myönnytyksenä palestiinalaisil­le. Koska nykytilanne tuntuu israelilaisis­ta siedettävältä eikä myönnytyksillä us­kota saavutettavan mitään, siirtokunnat ovat saaneet kasvaa. Siirtokuntaliikkeen vastustamiseen ei yksinkertaisesti näytä olevan poliittista tahtoa.

Siirtokuntaliike ja viranomaiset ovat vuosikymmeniä vastanneet Israelin va­semmiston esittämään kritiikkiin raken­tamalla lisää. Gorenberg pitää tätä lyhyt­näköisenä. Hän korostaa, että Israelin on luovuttava siirtokunnista itsensä vuoksi ja rauhanprosessista riippumatta.

Samalla linjalla on ollut myös enti­nen pääministeri Ehud Olmert. Hänen mukaansa Israelin on vetäydyttävä mie­hittämiltään alueilta turvatakseen juuta­laisen enemmistön omalla maaperällään, ennen kuin palestiinalaiset hylkäävät haaveet omasta valtiosta ja pyytävät kansalaisoikeuksia Israelissa. Tätä niin kutsuttua yhden valtion ratkaisua ei kan­nata juuri kukaan Israelin juutalainen. Se on kuitenkin kytköksissä siirtokuntien kasvuun.

Siirtokuntaliikkeen paradoksi on, että mitä tiukemman karhunhalauksen Israel ottaa miehittämistään alueista, sen varmemmin rapautuu valtion juutalai­nen ja demokraattinen luonne.

Kirjoittaja on Jerusalemissa asuva tutkija.

 
Ulkopolitiikka 4/2012

Pitkä tie kullasta paperirahaan

Juha Tarkka, kuvitus Antti Valta

Luvassa myrskyisää

Joonas Pörsti/UP

Ylös velkakriisistä

Joonas Pörsti/UP

Kyberasekilpa kiihtyy

Anna-Kaisa Hiltunen/UP, kuvitus Antti Valta

Suomi turvaa kriittistä infrastruktuuria

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Putinin lojaali liittolainen

Katri Pynnöniemi, kuva A. Savin/Wikimedia Commons

Rokkia ja räjähdyksiä

Juha Mäkinen/UP

Euro saa jumalattaren kasvot

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Seikkailuja virtuaalisessa villissä lännessä

Heta Muurinen

BRICS-maat putoavat kelkasta

Pasi Nokelainen

Rahan lonkerot

Teija Tiilikainen/UP

Sitkeästi euron puolesta

Anna-Liisa Lilius

Sambia palasi markkinoille

Pasi Nokelainen

Eurooppa ulkoistaa jätteitään

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Kanadan Kennedy isänsä jalanjäljillä

Juha Mäkinen/UP

Ystävyyttä ja kranaattitulta

Juha Mäkinen/UP

Miten käy rahan, jos verkkopankkijärjestelmät kaatuvat?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Ylimaallinen mammona

Simon Critchley

Mikä kaupunki, mikä valuutta?

Juha Mäkinen/UP

Georgian uusi herääminen

Milja Komulainen

Kirjava itänaapurusto

Kristi Raik

Obaman jatkoaika

Jussi Hanhimäki

Yhdessä ennakkoluuloja vastaan

Anna Virkama

Kohti reunaa

Joonas Pörsti/UP

Kapitalismin uudet kasvot

Annina Aalto

Resurssiryntäilyn riskit

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Valtatyhjiö etsii täyttäjäänsä

Lauri Tähtinen

Siirtokuntien uhka Israelille

Timo R. Stewart

Poliittisesti yksinäinen presidentti

Juha Jokela

Jotta jokainen kuuluisi joukkoon

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Tutkimus valaiskoon politiikan tulevaisuutta

Hannu Mäntyvaara

Moskovan seireenilaulu Ukrainalle

Joonas Pörsti

Israelin oikeisto puolustaa asemiaan

Timo R. Stewart

Yhden valtion malli

Syksy Räsänen