Iranin ydinasepolitiikka on osa maan laajempaa suunnitelmaa lisätä vaikutusvaltaansa ja heikentää Yhdysvaltojen roolia Lähi-idässä, arvioi Iran-tutkija Shahram Chubin uudessa teoksessaan Iran’s Nuclear Ambitions. Maan tilannetta kartoittaa tutkija Mari Luomi.
YK asetti joulukuussa 2006 Iranille sanktioita, joilla se pyrki viestittämään, ettei kansainvälinen yhteisö salli Iranille ydinaseita. Jo kuukautta myöhemmin Ranskan presidentti Jacques Chirac kuohutti lehdistöä sanomalla, ettei pari ydinasetta tekisi Iranista vaarallista. Kyseinen lipsahdus on kuvaava esimerkki kasvavista näkemyseroista eurooppalaisten ja yhdysvaltalaishallinnon välillä Iranin ydinohjelmasta. Toistaiseksi länsimaissa kuitenkin vallitsee yksimielisyys Iranin ydinohjelman vaarallisuudesta. Miksi ydin-Irania pelätään?
Arvostetun Iran-tutkijan Shahram Chubinin mielestä syynä on Iranin vallankumouksellisuus ja skeptinen suhtautuminen normaaleihin valtiosuhteisiin lännen kanssa. Ei tiedetä, käyttäisikö Iran ydinkapasiteettia vain puolustuksellisiin tarkoituksiin vai pyrkisikö se levittämään vaikutusvaltaansa alueella, horjuttamaan arabinaapureitaan tai jopa tuhoamaan Israelin. Chubinin mielestä Iranin päämääränä on ennen kaikkea vaikutusvallan lisääminen ja Yhdysvaltojen roolin heikentäminen alueella. Kokonaisvaltainen ratkaisu ydinkiistaan edellyttäisi, että Iranin ydinambitiot nähdään osana sen alueellisia hegemoniapyrkimyksiä.
Chubin kuvailee viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Iran’s Nuclear Ambitions yksityiskohtaisesti Iranin ydinpolitiikan strategis-poliittisia motiiveja ja maan mutkikasta sisäpolitiikkaa. Avoin kysymys kirjan ilmestyessä oli, ovatko Iranin johto ja yhteiskunta halukkaita normalisoimaan suhteensa länsimaihin vai ovatko ne jatkossakin haluttomia myönnytyksiin. Vastausta odotetaan yhä.
Samalla köysi Teheranin kaulassa kiristyy: YK:n joulukuussa langettamat sanktiot eivät ole tuottaneet toivotunlaista tulosta. Ne osoittivat samalla turvallisuusneuvoston syvän jakolinjan lännen ja idän välillä. Myös länsirintama on alkanut rakoilla Yhdysvaltojen ja EU:n kolmen suuren näkemyserojen kasvaessa.
Yhdysvaltojen yksipuoliset toimet näyttävät tällä hetkellä ainoalta potentiaaliselta uhkalta Iranille. Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle Iran pääsee nykyisellä politiikallaan, ennen kuin Yhdysvallat ottaa käyttöön varasuunnitelman. Yhdysvalloissa on keskusteltu mahdollisista strategisista iskuista jo usean vuoden ajan, ja tämä vaihtoehto on edelleen olemassa.
Iran löysi itsensä vuonna 2003 Lähi-idän uuden turvallisuusasetelman polttopisteestä. Syynä tähän ei ollut maan ydinohjelma, vaan Yhdysvaltojen Afganistanissa ja Irakissa aloittamat sodat, joiden ansiosta Iranin naapuriregiimit – talibanien hallinto idässä ja Saddam Husseinin lännessä – katosivat kartalta. Samalla Iran huomasi olevansa arkkivihollisensa Yhdysvaltojen ympäröimä.
Chubin toteaa, ettei Iran ole onnistunut kääntämään geopoliittista sijaintiaan poliittisesti hyödykseen. Iran ei ole arabivaltio, ja sen retoriikka koetaan arabimaissa uhmakkaana. Lisäksi Iranin väestöstä noin yhdeksänkymmentä prosenttia on shiiamuslimeja, kun Lähi-idän muslimeista valtaosa on sunneja. Myös väitteet Iranin sekaantumisesta Irakin sotaan ovat saaneet Saudi-Arabian – alueen suurimman sunnivaltion ja voimakkaimman arabivaltion – takajaloilleen.
Persianlahden arabivaltiot tunnustavat Iranin alueellisen vallan maan koon ja sotilaallisen voiman vuoksi, mutta pitävät sen asennetta röyhkeänä. Varsinkin Persianlahden yhteistyöneuvoston GCC:n pienet maat ovat nyt syvästi huolissaan turvallisuudestaan. Yhdysvallat on viime aikoina pyrkinyt viestittämään sitoutumistaan GCC-maiden turvallisuuteen muun muassa siirtämällä lentotukialuksia Persianlahdelle ”pitämään Irania silmällä”.
Kun Iranin ydinohjelmaa tarkastellaan aluepoliittisessa kontekstissa, avautuu länsimediasta tutun poliisi ja rosvo -leikin takaa hyvin monimutkainen turvallisuuspoliittinen peli, joka jättää avoimeksi niin alueellisia kuin kansainvälisiäkin kysymyksiä. Iran on joka tapauksessa mukana määrittelemässä, mitä tapahtuu lähitulevaisuudessa Lähi-idän liittolaissuhteille, alueen voimatasapainolle sekä Yhdysvaltojen hegemonialle alueella ja jopa ydinsulkusopimukselle. Lyhyesti sanottuna, Iran on Lähi-idässä, haluttiin sitä tai ei.
Yhdysvallat Iranin panttivankina
Iranin taktiikka on Chubinin mukaan ollut kohdella Yhdysvaltoja ”potentiaalisena panttivankina” eli pitää Yhdysvallat sekaantuneena alueen konflikteihin. Näin Teheran pyrkii estämään ydinohjelmansa joutumisen USA:n tähtäimeen. Iran on ulottanut sormensa pelissä Palestiinan ja Libanonin, sekä viimeksi Irakin, politiikkaan. Kuten Chubin toteaa, Iran pitää näin koko alueen vakautta panttivankinaan. Teheran kurkottaa myös itään, Venäjän ja Kiinan suuntaan. Puskiessaan kohti uutta globaalia multipolaarisuutta Iran testaa jälleen Yhdysvaltojen sietokykyä.
Yhdysvaltojen suurin huoli tällä hetkellä on kuitenkin Iranin ydinohjelma: ydinaseen turvin Iran nousisi kiistämättömästi alueelliseksi mahdiksi ja uhkaksi Yhdysvalloille liittolaisineen. Presidentti Bush vannoi tammikuun alussa estävänsä Iranin aikeet. Washingtonissa pohditaan tällä hetkellä kuumeisesti, kuinka aggressiivista politiikkaa Yhdysvallat voi harjoittaa ilman, että Iran iskee takaisin. Iraktyöryhmän valmisteleman Bakerin-Hamiltonin raportin jälkeenkin Iran on yhä Bushin ”pahan akselilla”, ja pysynee siellä, kunnes valta on vaihtunut jommassakummassa maassa.
Yhdysvalloissa kovan linjan haukat ovat alkaneet syytää Irania myös Irakin rappeutuvasta tilasta. Aluepoliittista yhteyttä ei tulekaan unohtaa Yhdysvaltojen ja Iranin vaihtoehtoja analysoidessa. Tie Teheraniin saattaa kulkea Bagdadin kautta. Sama saattaa päteä toisinkin päin: tie Lähi-itään voi sekin viedä Bagdadin kautta.
Chubinin mukaan Yhdysvaltojen Iranin-politiikka ei ole ollut niin johdonmukaista kuin pelissä olevat strategiset panokset kenties vaatisivat. Yhdysvalloilla on hänen mukaansa olemassa viisi laajempaa politiikkavaihtoehtoa: estäminen (sanktioiden avulla), patoaminen, takaisinvyörytys (sotilaallisin keinoin), hallinnonvaihdos tai valmistautuminen pahimpaan.
Viime aikoina Bushin puheissa on ollut selviä merkkejä patoamisen painottamisesta – ja jopa sotilaallisten keinojen käytöstä – sekä pyrkimyksistä ajaa Iran kansainväliseen eristykseen. Yhdysvallat on toistaiseksi syyttänyt Irania enimmäkseen sekaantumisesta Irakin asioihin, sillä Bushin hallinnolla ei ole vedenpitäviä todisteita siitä, että Iran pyrkisi valmistamaan ydinaseen.
Kansainvälisellä atomienergiajärjestö IAEA:lla on vuorostaan ollut tärkeä rooli kansainvälisen painostuksen ylläpitämisessä. IAEA on silti onnistunut vaikuttamaan puolueettomalta. Asettumalla EU-kolmikon – Ison-Britannian, Ranskan ja Saksan – ajaman diplomatian taakse se on samalla ollut puskuri Yhdysvaltojen painostusta vastaan.
EU:n suurten maiden lähestymistapa taas on lähtökohdiltaan ollut samanlainen kuin Yhdysvaltojen: tavoitteena on estää Irania saamasta ydinasetta, tarvittaessa jopa sotilaallisin keinoin. EU-kolmikolle keskeinen ongelma on kuitenkin Iranin ydinohjelma, kun taas Yhdysvalloille se on Iranin nykyjohto. Venäjällä puolestaan on Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien ollut hyvät suhteet Iraniin, ja se on käyttänyt asemaansa turvallisuusneuvostossa lähinnä suurvaltaasemansa pönkittämiseen.
Israelissa on vaadittu Teheranin aikeiden pysäyttämistä hinnalla millä hyvänsä. Muun muassa pääministeri Ehud Olmert vihjasi marraskuussa Israelin saattavan pyrkiä estämään Iranin ydinaikeet sotilaallisin toimin. Ydin-Iran olisikin Israelille uhka sekä eksistentiaalisesti että alueen strategisen asetelman kannalta. Tämän vuoksi Chubin katsoo, että eniten merkitystä on alueen valtioista juuri Israelin vastauksella Iranin ydinohjelmaan. Persianlahden öljymonarkiat, erityisesti Saudi-Arabia, eivät myöskään odota toimettomina. GCC ilmoitti joulukuussa aloittavansa kollektiivisen ydinenergiaohjelman suunnittelun. Myös muualta Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta on kuultu viime aikoina ydin-sanalla alkavia ilmoituksia.
Januskasvoinen ydinohjelma
Chubinin mukaan Iran testaa ydinsulkusopimuksen (NPT) januskasvoisuutta – toisille maille sallitaan ydinteknologia, toisille ei. Iran on hakenut kansainvälistä oikeutusta ydinohjelmalleen vetoamalla harhaanjohtavasti NPT:n neljänteen artiklaan, jonka mukaan sopimuksen kaikilla osapuolilla on luovuttamaton oikeus kehittää ydinenergian tutkimusta, tuotantoa ja käyttöä rauhanomaisiin tarkoituksiin. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Teheran ei ole suostunut avoimeen yhteistyöhön atomienergiajärjestö IAEA:n kanssa. Tämä on vahva vasta-argumentti ohjelman väitetylle rauhanomaisuudelle.
Iran ei vielä ole ottanut peruuttamattomia askelia ydinohjelmassaan. NPT:n tulevaisuuden kannalta onkin tärkeää, ovatko Iranin tavoitteena ydinaseet vai pelkkä optio niihin. Helmikuussa ilmestyneen israelilaistutkimuksen mukaan Teheranilla on kolme vaihtoehtoa: kehittää kyky tuottaa ydinaseita lyhyellä varoitusajalla, tuottaa aseita myöntämättä suoraan niiden olemassaoloa tai tuottaa aseita ja myöntää niiden olemassaolo. Tutkimusta johtaneen Ephraim Kamin mukaan keskimmäinen vaihtoehto vaikuttaa tällä hetkellä todennäköisimmältä. Lähi-idän valtioista Israel noudattaa juuri tällaista epäselvän kannan politiikkaa.
Islamilaisen tasavallan ydinohjelmaan vaikuttaa Chubinin mielestä eniten kotimainen kannatus. Uraanin rikastaminen kohottaa kansallista ylpeydentunnetta. Myös vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen periaatteet, riippumattomuus, tasa-arvo ja kunnioitus, heijastuvat maan ydinpolitiikkaan. Nämä periaatteet estävät Irania alistumasta ulkopuoliselle painostukselle.
Iran näkee itsensä alueellisena mahtina ja haluaa kansainvälisen yhteisön tunnustavan avoimesti tämän roolin. Johto Teheranissa kuitenkin ottaa ydinohjelmakiistan tosissaan, eikä halua Iranin vaikuttavan Pohjois-Korean kaltaiselta paariavaltiolta.
Chubinin mukaan Iranin hallitus kehittää ydinteknologiaa ennen kaikkea varmistaakseen kotimaisen kannatuksen. Ydinteknologian hallinta myös lisäisi Iranin painoarvoa kansainvälisesti. Maan johto painottaakin enemmän juuri rikastamiskapasiteettia kuin omavaraisuutta. Iranilaiset keskimäärin eivät kuitenkaan halua maksaa ydinohjelmastaan liian korkeaa hintaa, vaikka tukisivatkin maan kansainvälisen kunnioituksen nostamista sen avulla.
Maan poliittinen eliitti, tarkemmin sanottuna Ylin kansallinen turvallisuusneuvosto (SNSC), päättää Iranin turvallisuuspolitiikasta. Neuvostossa uudistusmieliset ovat marginaalissa. He tukevat yleensä ydinohjelmaa, mutta eivät halua sen eristävän Irania kansainvälisestä yhteisöstä. Ydinpolitiikasta päättävät kuitenkin käytännössä pragmaattiset konservatiivit, kuten entinen presidentti Akbar Hashemi Rafsanjani, ja ideologiset konservatiivit, kuten presidentti Mahmud Ahmadinejad ja ydinneuvottelija Ali Larijani.
Chubinin mukaan pragmaatikot tavoittelevat valtaa voidakseen neuvotella maalleen normaalit kansainväliset valtiosuhteet, kun ideologistit taas tavoittelevat valtaa lisätäkseen Iranin alueellista painoarvoa. Ideologiset konservatiivit ovat olleet vallassa elokuusta 2005 asti, jolloin Ahmadinejad nousi presidentiksi. Ideologistien hobbesilainen maailmankuva näkyy Chubinin mielestä hyvin Larijanin neuvottelutyylissä: se perustuu käsitykselle, että neuvottelut heijastavat vallitsevaa voimatasapainoa, mutteivät lisää siihen mitään.
Viime joulukuun kunnallis- ja asiantuntijaneuvoston vaalien tulosta pidettiin voimakkaana viestinä siitä, että maan presidentin politiikka nähdään liian radikaalina. Ahmadinejadin politiikasta päättää viime kädessä ylin johtaja Ajatollah Ali Khamenei, joka on toistaiseksi sallinut tämän jatkaa linjallaan. Viime vuoden tappio paikallisvaaleissa ei näin ollen välttämättä tarkoita Ahmadinejadin loppua, vaikka onkin arvioitu, että se voi merkitä Iranin ”neokonservatiivien” kauden lopun alkua.
Ydin-Iran otettava tosissaan
Iranin ydinohjelmaa leimaa määrätietoisuus, ei kiire, kuvailee Chubin. Ohjelma on jo yli kolmen vuosikymmenen ikäinen. Se päätettiin käynnistää uudelleen 1980-luvulla, kun islamilaisen tasavallan päättäjät alkoivat jälleen pitää shaahin kauden paheksuttua suurprojektia sekä strategisesti että taloudellisesti kannattavana.
Irakin vastainen sota (1980–1988) oli myös merkittävä päätöstä puoltanut tekijä. Turvallisuusnäkökohdat ovatkin olleet ohjelman taustalla alusta alkaen. Chubin nimeää ohjelman tärkeimmiksi perusteiksi energialähteiden diversifikaation ja omavaraisuuden, joista ensimmäistä hän pitää uskottavana.
Ydinohjelman perustelu omavaraisuudella on taas koko ongelman ydin: sen uskottavuutta vastaan puhuvat niin puuttuvat reaktorit, joissa rikastetusta uraanista tuotettaisiin energiaa, kuin polttoaineen valmistusprosessin kalleuskin. Vaikka Iran hallitsisi koko ydinsyklin, olisi se yhä riippuvainen tuontiuraanista.
Lisäksi Chubinin mukaan Iran tarvitsee nyt öljyä, ei ydinvoimaloiden tuottamaa sähköä. Samaan viittaa myös tammikuussa ilmestynyt Roger Sternin kvantitatiivinen tutkimus, jonka mukaan Iranin öljynvienti saattaa tyrehtyä vuoteen 2015 mennessämuun muassa kasvavan kotimaisen kysynnän vuoksi. Yhdysvaltalainen Stern kuitenkin pitää mahdollisena, että ydinohjelman tavoite on oikeutettu ja perusteltu – Iranin hallitus tarvitsee kipeästi vientituloja pysyäkseen poliittisesti vahvana.
Vaikka Iranin päämäärät olisivatkin täysin poliittisia – tai jopa taloudellisia – ei se tee niistä yhtään sen vaarattomampia. Chubinin mukaan Iranin ydinohjelmaa on tarkasteltava sen alueellisia tavoitteita ja valtapyrkimyksiä vasten. Iranin ydinambitiot on hahmotettava osana sen laajempaa suunnitelmaa lisätä vaikutusvaltaansa ja heikentää Yhdysvaltojen roolia alueella. Kun politiikkavaihtoehtoja kartoitetaan, on tämä otettava huomioon.
Chubinin tarjoamat vaihtoehdot ovat Iranin sitouttaminen yhteistyöhön tai hallinnonvaihdos. Sitouttaminen perustuu diplomatiaan ja sanktioihin. Sen päämääränä on ydinohjelman hidastaminen ja Teheranin pään kääntäminen. Sotilaallinen optio voi toimia näiden kahden vaihtoehdon puolitienä ja viivästyttää ydinohjelmaa tai saada aikaan hallinnon vaihtumisen. Toisaalta sotilaalliset iskut voivat myös vahvistaa nykyjohdon kannatusta.
Ephraim Kam uskoo, että ydin-Iran toimisi loogisesti ja rationaalisesti, ja että Iranin motiivi ydinaseen hankkimiselle on täysin puolustuksellinen. Israelin tiedustelupalvelu Mossad arvioi joulukuussa, että mikäli sotilaalliselta yhteenotolta vältytään, Iran kykenee rakentamaan ydinpommin aikaisintaan vuonna 2009.
Iran saattaa olla vaaraksi ympäristölleen, ja siksi ydin-Iranin uhka on otettava tosissaan. Iranin ydinohjelma ja Lähi-idän tämänhetkiset kriisit voidaan kiteyttää hyvin vertauskuvaan Pandoran laatikosta: kukaan ei tiedä, miten pitkälle Yhdysvallat vie Iranin-politiikkansa tai miten pitkälle Iran puolestaan on valmis menemään. Samaan aikaan kaikki pelkäävät pahinta.
Pandoralle jäi legendan mukaan laatikon avaamisen jälkeen vain yksi asia, toivo. Jos Yhdysvallat päätyy avoimeen vastakkainasetteluun Iranin kanssa, maailma voi vain toivoa parasta. Samoin, jos Iran saa haltuunsa ydinaseen. Toivo ei kuitenkaan ole ehkä hyveistä parhain – varsinkin, kun on kyse turvallisuuspolitiikasta.
Eila Helander ja Antti Räsänen