Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Tutkimus valaiskoon politiikan tulevaisuutta

Ulkopolitiikan tutkimuksen tulisi olla tiiviissä vuorovaikutuksessa ulkopolitiikan tekemisen kanssa. Tarve korostuu eurokriisin oloissa, kirojittaa ulkoasiainneuvos Hannu Mäntyvaara.

Ulkopolitiikan suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden näkökulmasta ulkopolitiikan tutkijat voivat joko tukea virallista poliittista linjaa tiedollisesti, haastaa virallisen linjan esittämällä vaihtoehtoja tai ennakoida politiikan ja sen toimintaympäristön tulevaisuutta ja varautua siten tuleviin muutoksiin. Osmo Apusen kirjoittamasta Ulkopoliittisen instituutin historiasta Silmän politiikkaa (lue kirjatutka numerosta 3/2012) on nähdäkseni luettavissa, että UPIn tutkijoissa on vuosikymmenten varrella ollut kaikkien suuntausten edustajia.

Maailmanpolitiikan globaalit muutokset ovat lisänneet tarvetta ennakointiin, jotta uusiin uhkiin osattaisiin varautua. Mitä kauemmas ihmiskunnan tulevaisuuteen halutaan katsoa, sitä enemmän politiikan tekijöiden on luotettava ammattitutkijoiden havaintoihin ja päätelmiin. Kun lähestytään päätöksenteon päiväkohtaisia tarpeita, inhimilliset ja poliittiset vaikuttimet alkavat painaa enemmän. Päivänpolitiikassa tutkijoista tulee enemmän harjoitettavan politiikan kommentaattoreita kuin uusien ratkaisujen tarjoajia.

Ennakoinnin poliittiset riskit

Silmän politiikasta käy ilmi, että kylmän sodan kaudella Neuvostoliiton kehityksen kriittinen ennakointi nähtiin poliittisesti vahingolliseksi. UPI perustettiin aikoinaan Paasikivi-seuran tieteelliseksi apuelimeksi tukemaan, ei kritisoimaan presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaa. YYA-aikana Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden piti olla kaikkien spekulaatioiden ulkopuolella. Presidentti Mauno Koivisto hermostui ”ennustajaeukkoihin”. Vakavasti otettavien tutkijoiden joukosta oli noussut virallisen linjan haastajia, muitakin kuin erivapautta nauttivia stalinisteja tai poliittisesti syrjäytettyjä oikeistolaisia.

Nyt pääministeri Jyrki Katainen kehottaa pikemmin pidättymään eurokriisin tulevaisuuden pohdinnoista kuin ennakoimaan tai spekuloimaan niitä. On varottava ”vääriä signaaleja”. Kokemus osoittaa, että hypoteettinenkin varautuminen poikkeaviin tilanteisiin tulkitaan julkisuudessa helposti niin, että tilanteiden todella odotetaan käyvän toteen. Vuonna 2010 valmistuneen Yhteiskunnan turvallisuusstrategiantapaan kannattaisi ehkä puhua mieluummin uhkamalleista kuin uhkakuvista ja muistaa, ettei ennakointi ole ennustamista.

Hallinnon sisäisessä politiikan suunnittelussa ei ole varaa lyödä laimin vaihtoehtoisten kehityskulkujen arviointia. Myös ulkoministeriössä ryhdyttiin 1990-luvulla vahvistamaan sektoritutkimusta, mikä todetaan Apusen kirjassa. Tavoitteena oli saada tutkijoilta syventävää faktatietoa ja tuoreita näkemyksiä Suomen ulkopolitiikalle merkittävistä aiheista, ei kuitenkaan varsinaisia toimintaohjeita.

Päiväkohtaisessa ulkopolitiikan tekemisessä on mukana myös diplomatian ulottuvuus, josta tutkijoilla ei useinkaan ole suoraa tietoa. Tutkijoiden sinänsä järkevät ideat eivät välttämättä ole hyvää politiikkaa. Eurokriisissä politiikka, EU-ideologia, on jyrännyt monien talousasiantuntijoiden arviot ja odotukset. Solidaarisuus on unionissa levinnyt alueelle, jolle sen ei pitänyt kuulua, vaikka Suomessa oli toisaalta korostettu liittymistämme ”solidaarisuusyhteisöön”.

Mikä lopulta on taloudellisen ja turvallisuuteen liittyvän solidaarisuuden ero? Mitä jälkiä eurokriisi jättää EU:hun? Politiikan tutkijoilta voisi odottaa tästä enemmän sanottavaa.

Kokonaisturvallisuutta tutkimaan

Käsitteenä kokonaisturvallisuus, josta vuoden 2012 aikana hiottiin valtioneuvoston periaatepäätöstä, kuvaa paremmin nyky-yhteiskunnan varautumistarpeita kuin kokonaismaanpuolustus. EU:n ja eurovyöhykkeen tilanne on yksi osoitus turvallisuuden kokonaisvaltaisuudesta. Ulkoiset sotilaalliset uhkat, mukaan lukien kansainväliset kriisinhallintatilanteet ja valtakunnan poikkihallinnollinen varautuminen niihin, ovat toinen kokonaisturvallisuuden alue. Kolmanneksi voidaan nostaa siviiliyhteiskunnan piirissä hoidettavat häiriötilanteet, kuten luonnonkatastrofit, teollisuusonnettomuudet, sähkö- ja tietoverkkojen viat sekä pandemiat.

”Pehmeä” tilanne saattaa kuitenkin muuttua ”kovaksi”, kuten kyberturvallisuuden alueella voi käydä. Siviilijohdon vastuusta huolimatta puolustusvoimain virka-apu hätätilanteissa ei ole poissuljettua vaan yksi puolustusvoimien kolmesta päätehtävästä.

Viranomaiset korostavat poikkihallinnollisen varautumisen ja tilannekuvan tärkeyttä. Valtioneuvoston kansliaon yhdessä ulko-, sisä- ja puolustusministeriöiden kanssa laatinut viime vuosina ennakoivia turvallisuuskatsauksia eri aihepiireistä. Myös tutkijayhteisö voisi paneutua aiempaa enemmän uhkamalleihin kokonaisturvallisuuden näkökulmasta, eri tutkimussektoreita ja lähestymistapoja yhdistellen. Eräät tutkijat, kuten Timo Hellenberg ja Pekka Visuri, ovat olleet tässä tienavaajia.

Eri tutkimusorganisaatioilla on turvallisuushallinnon piirissä kotipesänsä. UPI on yhä enemmän vuorovaikutuksessa ulkoministeriön kanssa, Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitos kuuluu suoraan puolustusvoimain organisaatioon, suojelupoliisi hyödyntää siviilitutkijoita. Puolustusministeriö on ollut erityisen kiinnostunut Venäjän-tuntijoista. Lähi-idän asiat kiinnostavat nyt monia, mutta ainakin mediassa pari yliopistotutkijaa saa päähuomion. LisäksiSuomella on Damaskoksen sekasortoa paennut tiedeinstituutti Beirutissa.

Omien alojensa kriisitilanteissa Ilmatieteen laitos (muun muassa Islannin tulivuorenpurkaus), Säteilyturvakeskus (ydinvoimaonnettomuudet) ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (pandemiat) ovat turvallisuusviranomaisten keskeisiä kumppaneita. Myös kansainvälisen kentän, YK- ja EU-lähteiden sekä lukuisten ei-valtiollisten analyysilaitosten ja yksityisen diplomatian harjoittajien, kuten Crisis Management Initiativen, merkitys kasvaa.

Turvallisuuden laaja-alaistumisen ja poikkihallinnollisen toimintamallin tulisi heijastua myös alan tutkimuksen kysymyksenasetteluun. Lisäksi tutkimuksessa pitäisi omaksua poikkitieteellinen lähestymistapa. Kokonaisturvallisuuden konsepti kaipaa niin turvallisuusuhkia koskevan tietopohjan laventamista kuin kriittistä näkökulmaa hallinnon toimintakykyjen kehittämiseen.