Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Demokratian lyhyt historia

Demokratiaa on toteutettu eri muodoissa primitiivisissä yhteisöissä todennäköisesti tuhansien vuoden ajan. Suoraa demokratiaa sovelletaan yhä joissakin metsästäjä-keräilijäyhteisöissä eri puolilla maailmaa.

Valta kuuluu demokratiassa määritelmän mukaan kansalle (kreikaksi demos). Se, ketkä kansaa edustavat ja millä tasolla valtaa käytetään, kuuluu politiikan piiriin ja muuttuu olosuhteiden mukana.

Edustuksellisen demokratian kehittäminen alkoi 2520 vuotta sitten Ateenassa Kleistheneen johdolla. Kaupunkivaltion vapaat yli 20-vuotiaat sotavelvolliset miehet äänestivät Pnyxin kukkulalla yhteisistä asioista kerran viikossa. Kleisthenes kehitti järjestelmän, jossa kaupungin 139 aluetta valitsivat yhteensä 500 edustajaa. Heidän tehtävänsä oli määritellä kansankokouksen asialista.

Roomassa luotiin malli tasavallalle, jossa kaupunkivaltion eri sosiaaliset ryhmät valitsivat edustajia komiteoihin. Roomaa hallitsevan senaatin virat kuitenkin pääsääntöisesti periytyivät ylimyssuvuissa.

Antiikin ja keskiajan Euroopassa äänestykset olivat yleensä huutoäänestyksiä. Niiden tehtävänä oli pikemminkin vahvistaa kansalaisten yksimielisyyttä tai tunnustella heidän mielialojaan päätöksenteon perustaksi.

Demokratian historiaa tutkivan ranskalaisen Pierre Rosanvallonin mukaan yksimielisyyden ihanne eli vielä pitkään Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vasta liberalismi nosti 1800-luvulla poliittisen kilpailun ja enemmistödemokratian idean etusijalle.

Valistusajan ja vallankumousten perintönä äänestysoikeus ulotettiin Länsi- Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1920-luvulle mennessä lähes kaikille aikuisille kansalaisille.

Ranskassa tosin naiset saivat yleisen äänioikeuden vasta 1945, Italiassa 1946 ja Sveitsin kantonien vaaleissa niinkin myöhään kuin 1990.

Yhdysvalloissa etelävaltojen mustat saivat kansalaisoikeutensa vasta 1965. Poikkeuksena ovat Yhdysvaltain kuusi miljoonaa nykyistä tai entistä vankia, joilla ei ole vieläkään äänioikeutta.

Puoluepolitiikan ongelmat nähtiin jo 1890-luvulla, jolloin korruptio ja virkarikokset rehottivat ja synnyttivät parlamentin vastaista mielialaa esimerkiksi Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Demokratiaa alettiin vahvistaa kolmea eri linjaa pitkin.

Ensinnäkin on kehitetty suoran demokratian muotoja, kuten kansanäänestyksiä ja kansalaisaloitteita. Esivaalijärjestelmä otettiin käyttöön keinona vähentää puoluekoneiston valtaa. Myös kansalaisaktivismilla voidaan vaikuttaa päätöksentekoon.

Toiseksi on luotu vaalidemokratiasta riippumattomia valtion instituutioita, kuten itsenäiset keskuspankit ja perustuslakituomioistuimet sekä erilaiset viranomaislaitokset. Etenkin Saksassa tällaisella perustuslakiin nojautuvalla vallan hajauttamisella ja oikeusvaltiolla on ollut keskeinen asema toisen maailmansodan jälkeen.

Kolmantena linjana voidaan nähdä entistä itsenäisemmän ja rationaalisemman valtionhallinnon rakentaminen. Hallinnon tehtävänä on huolehtia julkisista palveluista, yhteisen edun toteutumisesta ja kansalaisten perusoikeuksista, puoluepoliittisten kiistojen häiritsemättä. Ranskassa hallinnon valta on ollut perinteisesti suuri. Sama malli näkyy Euroopan unionin rakenteissa.

Pierre Rosanvallon katsoo, että demokratia on jälleen muutoksessa 2000-luvulla, kun valtaapitävien läheisyys muovaa kansalaisten käsityksiä politiikasta. Tärkeää on, että poliitikot ovat tavoitettavissa ja valmiita kuuntelemaan. Tässä hengessä Martti Ahtisaari teki pitkiä maakuntakierroksiaan ja BarackObama kiiruhtaa hirmumyrskyjen koettelemille alueille.

Edustukselliset instituutiot ovat haurastuneet ja korvautuneet vuorovaikutusdemokratialla, jossa medialla on keskeinen asema. Kansa käyttää valtaansa antamalla palautetta, taivuttamalla ja vakuuttamalla valtaapitävät toimimaan toisin.

Lue lisää: