Demokraattisempi rahaliitto

Teija Tiilikainen/UP

Euroopan unionin päätöksenteon demokratisoinnin tarpeesta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta keinoista ei ole päästy vielä yksimielisyyteen.

Euroopan unionin kasvanutta talous- ja finanssipoliittista val­taa ei pitkällä aikavälillä koeta oikeutetuksi, ellei sillä ole riittä­vää demokraattista kytkentää eurooppa­laiseen kansalaisyhteiskuntaan. Euroo­pan talous- ja rahaliiton EMU:n demo­kraattisen legitimiteetin vahvistaminen onkin noussut keskeisesti esille unionin tulevaisuutta koskevissa keskusteluissa. Eurooppa-neuvostossa on viime kesästä lähtien ollut vireillä suunnitelmia EMU:n kehittämiseksi. Niiden tavoitteena on siirtää unionille merkittäviä uusia talous- ja finanssipoliittisia tehtäviä.

Demokratisointiyritysten taustat ovat moninaiset. Jotkut jäsenmaat ovat halunneet vahvistaa kansanvaltaisten toimielinten päätösvaltaa EU-tasolla vält­tääkseen paineet saman kehityksen edis­tämiseksi kansallisella tasolla. Saksan perustuslakituomioistuin on puolestaan edellyttänyt, että kansallisten parlament­tien asemaa lujitetaan EU-politiikassa. Johtopäätös perustuu tuomioistuimen ai­empiin arvioihin unionin perussopimus­muutosten yhteensopivuudesta Saksan perustuslain kanssa.

Talous- ja rahaliiton demokratisoin­nille on monia syitä, mutta unionin kes­keisten poliittisten toimijoiden käsitykset siitä, kuinka demokratisointi pitäisi to­teuttaa, eroavat toisistaan.

Parlamentarismia vai presidentinvaltaa?

Perusteellisin ehdotus talous- ja rahalii­ton demokraattisuuden kehittämiseksi sisältyy EU:n komission marraskuiseen ehdotukseen. Sen lähtökohta on, että EU-päätöksentekoa tulee valvoa demo­kraattisesti samalla tasolla, jolla pää­tökset tehdään. Mitä enemmän unionille luovutetaan talous- ja finanssipoliittista valtaa, sitä vankemmiksi unionitason demokraattiset mekanismit tulee hioa.

Komissio ehdottaa ensinnäkin Eu­roopan parlamentille aiempaa vahvem­paa asemaa talouspoliittisessa vallankäy­tössä. Unionitason talous- ja finanssipo­litiikasta sovitaan nykyisin hallitusten keskinäisissä neuvotteluissa, tosin ko­mission myötävaikutuksella. Komissio vaatii nyt Euroopan parlamenttia osal­liseksi tähän päätöksentekoon siten, että ainakin pitkällä aikavälillä vallankäyttö saisi unionin normaalin lainsäädäntötoi­minnan muodon. Siinä Euroopan parla­mentti ja neuvosto päättäisivät yhdessä esimerkiksi nykyisistä talouspolitiikan laajoista suuntaviivoista.

Vaatimuksilla on selkeät perusteet, sillä talouskriisin aikana unionin ta­louspoliittinen rooli on koordinoivan ja valvovan roolin sijaan kehittynyt si­tovan ohjausvallan suuntaan. Komissio katsoo nyt, ettei kansallisten parlament­tien kautta tapahtuva demokraattinen kontrolli enää riitä kattamaan tätä val­lankäyttöä, koska unionin vallan luonne on muuttunut. Mitä pienemmäksi jäsen­maiden hallitusten liikkumavara unionin päätöksenteon yksittäisissä tilanteissa käy, sitä tehottomammaksi muuttuu myös kansallisten parlamenttien kautta tapahtuva demokraattinen valvonta.

Euroopan parlamentin vallan kas­vattaminen komission ehdottamalla tavalla kohtaa kuitenkin paljon vastus­tusta. Jäsenvaltiot eivät ole halukkaita siirtymään puhtaasti ylikansalliseen val­lankäyttöön talouspolitiikassa, ovathan ne tähän saakka vastanneet itse julkisten varojen keräämisestä ja hallinnoinnista. Euroopan parlamentin vallan kasvatta­minen komission suunnitelmien mukai­sesti näyttäisikin siirtyvän aikaan, jolloin unionilla on ainakin jonkinlainen rajalli­nen verotusoikeus ja nykyistä suurempi yhteinen budjetti.

Keskustelu asiasta on kuitenkin avattu, ja jäsenmaat näyttävät tukevan Euroopan parlamentin aseman jonkin­asteista kohentamista unionin uusien talouspoliittisten tehtävien alueella. Parlamentti puolestaan tulee tilaisuu­den tarjoutuessa tavoittelemaan valtansa kasvattamista komission suunnitelmien mukaisesti.

Komissio ottaa ehdotuksessaan kan­taa myös talous- ja rahaliiton kehittä­mistä laajempaan EU:n demokratiamekanismeja koskevaan keskusteluun, joka on virinnyt talouskriisin aikana. Tässä yhteydessä on esitetty erityisesti unionin päätöksentekojärjestelmän de­mokraattisten ominaispiirteiden ja vas­tuunalaisuuden kehittämistä, jotta kan­salaiset ja kansalaisyhteiskunnat kiinnit­tyisivät unionitason päätöksentekoon.

Saksan johdolla useat jäsenmaat ovat kehitelleet ehdotusta komission puheenjohtajan valitsemiseksi suoralla kansanvaalilla. Sen on tarkoitus lisätä kansalaisten mielenkiintoa EU-tason politiikkaa kohtaan.

Esitys sisältyi unionin tulevaisuutta viime vuonna pohtineen yhdentoista ulkoministerin aloitteeseen, jossa otet­tiin kantaa myös amerikkalaistyylisen toimeenpanoelimen puolesta. Suorilla vaaleilla valittu komission puheenjoh­taja kokoaisi ympärilleen henkilökoh­taista luottamustaan nauttivan unionin hallituksen. Tämän ehdotuksen toisena ulottuvuutena on Euroopan parlamen­tin ja ministerineuvoston kehittäminen kaksikamarisen parlamentin suuntaan, jossa kummallakin kamarilla olisi oikeus tehdä lainsäädäntöaloitteita.

Komission ehdotukset puolestaan vievät unionin päätöksentekoa parla­mentaarisen mallin suuntaan. Komissio ehdottaa puheenjohtajansa valitsemista europarlamenttivaalien yhteydessä siten, että eurooppalaiset puolueet valitsisivat omat ehdokkaansa komission puheen­johtajaksi jo ensi vuoden vaaleista alkaen. Tämä ehdotus antaisi lisää valtaa ja näkyvyyttä eurooppalaisille puolueil­le, joten se olisi samansuuntainen kuin parhaillaan jäsenmaiden käsiteltävänä oleva eurooppalaisia puolueita koskeva perussääntö (ks. seuraava juttu).

Menettely ei ole kaukana nykytilan­teesta, jossa komission puheenjohtajan on tultava europarlamenttivaalit voitta­vasta puolueryhmästä. Mielenkiintoista tässä yhteydessä on, että huomattava joukko jäsenvaltioita on Saksan johdol­la lähtenyt kampeamaan unionin järjes­telmää parlamentaarisesta suunnasta poikkeavaan, enemmän yhdysvaltalais­ta vallanjakojärjestelmää (separation of powers) muistuttavaan suuntaan.

Parlamentaarinen yhteistyö

Unionin toimielinjärjestelmää koskevien muutosesitysten rinnalla esiin on nostet­tu myös kevyempiä keinoja, joiden avulla talous- ja rahaliitto EMU:n parlamentaa­rista kontrollia voitaisiin vahvistaa hel­pommin ja nopeammin.

Tässä yhteydessä on jälleen noussut esille kansallisten parlamenttien ja Eu­roopan parlamentin yhteistyön tiivistä­minen. Sitä on tarjottu keinoksi unionin demokraattisuuden vahvistamiseen ai­emminkin, ja asiaa koskevat uusimmat linjaukset sisältyvät myös Lissabonin sopimuksen yhteydessä unionisopimuk­siin lisättyyn pöytäkirjaan. Siinä sovi­taan parlamenttien välisten erilliskon­ferenssien järjestämisestä epävirallisina foorumeina, jotka voivat tuoda yhteisiä näkemyksiään unionin varsinaisten toi­mielinten tietoon.

Myös tämän vuoden alusta voimaan tullut unionin talouskuria koskeva so­pimus edellyttää, että Euroopan par­lamentin ja kansallisten parlamenttien valtiovarainvaliokunnat järjestävät keskinäisiä tapaamisia, joissa keskustel­laan sopimuksen sisältämistä talous- ja finanssipoliittisista kysymyksistä.

Vaikka Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien välinen vuo­rovaikutus voi olla hyödyllistä tieto­jenvaihdon kannalta, ei EMU:n demo­kraattisen valvonnan vahvistamista voi rakentaa sen varaan. Ensinnäkin näiden parlamenttien demokraattiset mandaatit ovat erilliset, ja parlamenttien valvonta­funktio kohdistuu eri elimiin: Euroopan parlamentilla EU-tason instituutioihin, kansallisilla parlamenteilla kansallisiin hallituksiin. On vaikea nähdä, kuinka parlamenttien välinen yhteistyö voisi vahvistaa talous- ja finanssipolitiikan demokraattista kontrollia muutoin kuin symbolisesti.

Toiseksi parlamenteilla ei yleensä ole kollektiivista toimivaltaa muutoin kuin suhteessa omaan hallitukseensa. Halli­tukset edustavat valtioita suhteessa ulko­maailmaan, kansainvälisiin järjestöihin ja Euroopan unioniin, eivät parlamentit. Parlamenttien välisten yhteiskokousten toimintakyky – esimerkiksi kyky muo­dostaa yhteisiä kantoja tai suosituksia suhteessa komissioon tai unionin muihin toimielimiin – jää rajalliseksi.

Pisimmälle vietyä parlamenttien välistä yhteistyötä edustavat aloitteet esittävät yhteistyön järjestämistä erään­laisen pysyvän valiokunnan muotoon. Tällainen ehdotus sisältyy esimerkiksi yhdentoista ulkoministerin tekemään yhteisesitykseen. Kansallisten parla­menttien vahvaa roolia EU-tasolla ovat perinteisesti kannattaneet ne jäsenvaltiot, jotka syystä tai toisesta eivät ole järjestä­neet oman parlamenttinsa EU-poliittista asemaa vahvaksi kansallisella tasolla.

Demokratia tavoittamattomissa?

Demokraattisemman EMU:n tiellä on vie­lä sekin este, että järjestelmän syventä­missuunnitelmat koskevat ennen muuta euromaiden välistä yhteistyötä, eivätkä kaikki EU-maat ole euroalueen jäseniä. Miten siis esimerkiksi lisätä Euroopan parlamentin valtaa euroalueen talous- ja finanssipolitiikassa, kun huomattava osa parlamentin jäsenistä saa valtakirjansa alueen ulkopuolelta? Entä tuleeko eu­roon kuulumattomien maiden tarvittaes­sa antaa estää esimerkiksi ylläkaavaillut muutokset EMU:n poliittiseen hallintaan?

Kysymykset ovat useimmille jäsen­maille hankalia. Harva poliittinen johtaja on ollut halukas ottamaan niihin kantaa yhtä selkeästi kuin Ranskan presidentti François Hollande. Hän on esittänyt, että EMU:n vahvistamiseksi unionin toimieli­met tulisi tarvittaessa jakaa kahteen eri kokoonpanoon, euroaluetta edustavaan ja koko unionia edustavaan.

Muut jäsenmaat ovat kannattaneet enemmän vaihtoehtoa, jonka mukaan euroalueeseen kuulumattomat mutta jäsenyyskelpoiset valtiot, kuten itäisen Keski-Euroopan maat sekä Ruotsi ja Tanska, voisivat ennen yhteisvaluuttaan liittymistään osallistua EMU:n poliit­tiseen hallintaan. Tämä voisi sitouttaa maita lopulta myös liittymään euroalu­eeseen.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää