Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Valistuneen optimistin käsikirja

Steven Johnson: Future Perfect. The Case for Progress in a Networked Age. Allen Lane 2012, 233 s.

Niina Oisalo

Kalifornialaista tulevaisuususkoa tihkuva kirjauutuus innosti Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimuspäällikön Mika Pantzarin pohtimaan vertaisverkostojen mahdollisuuksia.

Tämän hetken yhteiskunnalliset ongelmat demokratiavajeesta työntekijöiden pahoinvointiin johtuvat vanhentuneista ja ihmis­ten arjesta irtautuneista instituutioista. Ongelmat voitaisiin ratkaista siirtämäl­lä valtaa vertaisryhmille, sanoo yhdys­valtalainen kirjailija-toimittaja Steven Johnson teoksessaan Future Perfect. Johnson pitää vertaisverkostoja ihmiselle luontaisempina päätöksenteon paikkoi­na kuin valtioiden ja yritysten suosimia hierarkkisia järjestelmiä.

Hyvä esimerkki vertaisverkostojen hyödyntämisestä on joukkorahoitus, jossa yksittäiset ihmiset tai organisaa­tiot voivat kerätä yleisöltä rahoitusta omiin projekteihinsa, kuten elokuvan toteuttamiseen, vaikka euron kerrallaan. Yhdysvalloissa joukkorahoitusalustan internetissä tarjoava Kickstarter jakaa taiteilijoille jo enemmän rahaa kuin val­tio. Suomessa vastaavalla periaatteella toimiva Mesenaatti.me-nettipalvelu aloitti viime syksynä.

New Yorkissa on saatu hyviä ko­kemuksia 311-puhelinpalvelusta, jonka kautta kaupunkilaiset voivat kertoa huo­maamistaan epäkohdista kaupungille ja kysyä neuvoja. Samalla kaupunki pysyy ajan tasalla kaupunkilaisten huolista ja ongelmista, kun saadut tiedot kootaan ja analysoidaan.

Vertainen (engl. peer) eli ”saman­lainen, tasa-arvoinen, vastaava” viittaa samanlaisessa yhteiskunnallisessa tai kulttuurisessa asemassa oleviin henki­löihin, esimerkiksi tietyn kaupunginosan asukkaisiin, jotka pystyvät samankaltai­suutensa vuoksi ymmärtämään toistensa tarpeita.

Johnson tosin myöntää, että kaikkien ongelmien ratkaisuun vertaisverkostot eivät sovi eivätkä ne voi täysin korvata valtioita kansalaisten perusoikeuksien turvaajana. Verkostot voivat kuitenkin tyydyttää tarpeita, joita valtio tai yrityk­set eivät pysty tyydyttämään.

Tiedon vapaaseen kulkuun perus­tuva, vapaaehtoisten voimin kehitetty internet on Johnsonin esikuvana myös ihmisten välisille verkostoille ja niiden mahdollisuuksille. Vastapoolina on keskusjohtoinen malli, joka on usein jäykkä ja hidas verrattuna hajautettuun päätöksentekoon luottaviin verkostoihin. Vaikka internet on ollut tärkeä alusta vertaisverkostojen kohtaamiselle, ongel­mien ratkaisulle ja uusien ideoiden kehit­tämiselle (tuloksina muun muassa vapaa tietosanakirja Wikipedia ja Occupy Wall Street -liike), yhtä tärkeää on Johnsonin mukaan ihmisten kokoontuminen fyysi­sesti samaan tilaan. Vertaisryhmien toi­minta ei siksi ole teknologiasidonnainen tai edes uusi idea.

Suomalaista arkea, innovaatioi­ta, kuluttamista ja teknologian roolia yhteiskunnassa tutkinut Mika Pantzar luki Ulkopolitiikka-lehden pyynnöstä Johnsonin teoksen. Pantzar on itse opis­kellut aikoinaan Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa, ja kirja antaa hänen mie­lestään hyvän kuvan piilaaksolaisesta mentaliteetista – eteenpäin katsomisesta sekä kriittisestä ja avoimesta keskuste­lusta, johon kuuluu myös itseironia.

UP: Millaiseen kontekstiin sijoitat John­sonin teesin vertaisverkostojen ylivertaisuudesta?

Mika Pantzar: Kirja edustaa valistunutta optimismia ja on suoraa jatkoa pioneerihengelle sekä 1700-luvun valistusajattelusta syntyneelle Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukselle, jonka keskeinen idea liittyi ruohonjuuridemokratiaan.

Suomen näkökulmasta amerikkalai­nen poliittinen järjestelmä valtavine vaa­lirahoituksineen näyttää ihan hullulta, ja Johnsonkin kuvaa sitä, miten amerikka­laisessa demokratiassa raha ratkaisee. Mutta samaan aikaan siellä on todella vahva perinne tavallisten ihmisten osal­listumiselle. Ihmiset toteuttavat oikeutta ilmaista itseään, puhua vapaasti ja perus­taa yhdistyksiä. Tässä näkyy sekä kaipuu yhteisöön että vahva individualismi.

Suomessakin on paljon yhdistyksiä, ja meidän on helppo yhtyä amerikkalais­ten ajatukseen monimuotoisuuden, tasa-arvoisuuden ja demokratian arvosta. Henkinen yhteys Piilaakson ajattelutapaan on helpompi löytää kuin yhteys keskusjohtoiseen ja jäykkään Brysselin malliin, jossa politiikka perustuu eri­laisten intressien ajamiseen eikä nouse kansalaisten tarpeista.

Onko Johnsonin optimismille perusteita?

Ovathan Piilaaksossa syntyneiden Facebookin ja Googlen menestystarinat uskomattomia. Menestys liittyy niiden tapaan verkottua, ja tästä meillä olisi pal­jon opittavaa. Yhdysvalloissa yliopistot ovat hyvin verkottuneita yrityselämän kanssa, meillä eivät. Kun 1900-luvun loppupuolella tar­vittiin suuria organisaatioita rahoitta­maan isoja riskihankkeita, alhaalta ylös -periaate kärsi. Nyt meillä on paljon kor­keasti koulutettuja ihmisiä, yhtä hyvin Suomessa kuin Piilaaksossa, jotka ver­kottumalla toistensa kanssa voivat tuot­taa suurten organisaatioiden etuja ilman niihin kuuluvaa päällepäsmäröintiä.

Amerikkalaisten mielestä heidän suurin saavutuksensa Afganistanissa on vapaa media. He uskovat aidosti, että kansalaisdemokratia vahvistuu vapaan median yhteiskunnassa. Ja on siinä to­tuuden siemen, on siitä ainakin enemmän hyötyä kuin aseista.

Mistä asioista olet eri mieltä Johnsonin kanssa?

Kirjan näkemys on hyvin yksilökeskei­nen, ja ekonomistille tyypillisesti John­son puhuu esimerkiksi palkkioista, joita yksilöt tarvitsevat tuottaakseen enem­män hyvää. Näkisin, että meillä on myös kollektiivisia normeja, kuten toisten auttaminen, joiden mukaan toimimme, ja että luottamuksemme yhteiskuntaa kohtaan on suurempi, kollektiivisempi asia, ei yksilötason ilmiö.

Yksilökeskeisyyteen liittyy myös jat­kuva kilvoittelu, mikä ei välttämättä ole aina hauskaa. Olen kuullut San Francis­cossa pakistanilaiselta taksikuskilta, että elämä siellä alkaa olla jo liian kilpailukeskeistä. Että iltaisin töiden jälkeen ihmisten pitää käydä lenkillä ja hoitaa omaa kehoaan, eikä kukaan ehdi enää tavata kavereitaan. Taksikuski ajatteli, että tässä mielessä elintaso Pakistanissa on paljon korkeampi.

Mitä valtio ja yritykset voivat oppia vertaisverkostoajattelusta?

Esimerkiksi ministeriöissä jokainen nä­kee vain oman kapean näkökulmansa maailmasta. Silloin kun maailma näh­dään verkottuneena, muodostuu yllättä­viä yhteyksiä asioiden välille. Nyt minis­teriöt kuvittelevat, että ne ovat viisauden tiivistymiä. Tällainen kirja voisi herättää jonkun kansliapäällikön miettimään, onko tämä meidän tapa toimia kuiten­kin väärä ja olisiko verkostomainen tapa toimia parempi.

Kirjan keskeinen viesti on mielestäni spontaanin järjestyksen edistäminen. Tä­mä ei liity liberaalin taloustieteen oppiin. Samalla tavoin kuin luonnossa järjestys syntyy spontaanisti, yhteiskunnassa pitäisi olla mahdollisuus spontaaniin järjestykseen. Esimerkiksi Piilaaksossa ihmisille annetaan tilaa yllättävienkin yhteyksien luomiseen ja ennakkoluulot­tomaan kokeiluun.

Tästä kertoo myös kirjan esimerkki siitä, miten lentoturvallisuuden paran­tuminen on seurausta monista pienistä päätöksistä, joita ovat olleet tekemässä valtio, yritykset ja yksittäiset ihmiset. Lentoturvallisuutta parantava teknologia ja käytännöt ovat kehittyneet yksityiskohta kerrallaan, uusia kokemuksia ja testituloksia hyödyntämällä.

Menestykset ovat yleensä juuri tällai­sia – monien pienten päätösten summa. Spontaani järjestys on täynnä ei-aiottuja seurauksia, joiden tuloksena on syntynyt esimerkiksi meidän hyvinvointiyhteis­kuntamme.

Johnson tuo esiin heterogeenisten ryh­mien ylivoimaisuuden verrattuna homo­geenisiin. Ryhmät, joiden jäsenillä on erilainen tausta ja arvomaailma, tekevät tutkimusten mukaan viisaampia päätök­siä kuin samankaltaisista koostuvat.

Yhdysvaltojen suuri vahvuus on ehdot­tomasti sen heterogeenisyys. Aina on löytynyt joku vähemmistö, joka on läh­tenyt viemään edistyksen lippua eteen­päin. Yhdysvalloissa on täysin selvä asia, että monikulttuurisuus on voimavara, mutta meillä kaikki vähemmistöt näh­dään rasitteena. Mitä enemmän ihmisistä puhutaan ongelmina, sitä enemmän he muuttuvat sellaisiksi.

Johnson korostaa, että internetillä ei ole omaa tahtoa, vaan sitä voidaan käyttää erilaisiin tarkoituksiin: autoritaariset valtiot voivat valvoa kansalaisiaan ja kansalaiset voivat organisoida vallankumouksen sortajiaan vastaan.

Internet ei ole muuttanut vain tiedonkulkua, vaan tavan, jolla näemme maailman. Jo tietokoneiden alkuaikoina eräät tutkijat vertasivat ihmistä tietokoneeseen tiedon prosessoijana. Nyt kun internet yleistyy, alamme nähdä koko maailman verkostoituneena. Emme voi hallita kaikkea.

Toisaalta netin voimaa myös liioi­tellaan. Länsimaissa nousi hirveä into arabikevään vallankumousten ansiosta, ja vaikka hyviä asioita on tapahtunut, myös terroriryhmät ovat saaneet lisää valtaa. Tämä oli esimerkki siitä, että ne­tissä on mahdollisuus hyvään ja pahaan. Kukaan ei varmaan usko enää siihen, että massat tekisivät aina viisaita päätöksiä.

Internet on kuitenkin mullistanut ajatuksen yhteiskunnasta hallitsemiskoneistona; samanlaiseen hallintaan ei ole enää mahdollisuutta. Tämä kirja kuvaa myös uudenlaista organisaatio­teoriaa.

Internet on myös lajityyppinä ihan toisenlainen kuin aiempi, vakavahen­kinen kansalaiskeskustelu. Ihmisillä on hyvin erilaisia motiiveja nettikeskustelun takana, jotkut haluavat synnyttää kes­kustelua, toiset provosoida tai pilailla. Joku voi kutsua tätä pinnallisuudeksi, mutta se voi olla myös uudenlaista sy­vällisyyttä. Internetissä välineenä on pal­jon enemmän demokraattisia elementtejä kuin esimerkiksi televisiossa.

Teoksesta huokuu vahva, idealistinen kehitysusko: ihmiskunta on menossa kohti yhteiskuntaa, jossa tasa-arvo, suo­ra osallistuminen ja suvaitsevaisuus ku­koistavat. Millainen tulevaisuus meitä odottaa?

Toivoisin, että Suomessa olisi tällais­ta ajattelua enemmän. Nyt on vallalla pessimismi ja presidenttikin varoittelee, että elämme vaikeita aikoja ja pitää teh­dä vaikeita päätöksiä. Silti tätä ei voida edes verrata 1990-luvun lamaan, saati sitten toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Puheet siitä, että ”jos sodasta selvisimme, niin selviämme tästäkin” on falskia. Jos minulta kysytään, haluanko enemmän sitä, mitä suomalainen talous­eliitti tarjoaa, vai enemmän Johnsonin maailmankuvaa, Johnson voittaa 100 – 0.

Silloin kun nähdään valoa tulevai­suudessa, ihmisen toimintarepertuaa­ri kasvaa. Siksi amerikkalainen naiivi ”positive thinking” on paljon hedelmäl­lisempää kuin eurooppalaisten toivotto­muus.

Suomessa on todella hyvät edelly­tykset vaikka mihin – täällä on osaavia ihmisiä, luonnonvaroja ja toimiva yhteiskunta, luottamus instituutioihin on vahva, samoin kuin ihmisten luottamus toisiinsa. Meillä vahva individualismi yhdistyy keskinäiseen luottamukseen, ja tämä on mieletön resurssi.

 
Ulkopolitiikka 1/2013

Kansallinen ja kansainvälinen etu yksissä kansissa

Lauri Tähtinen

Demokratiaa yli rajojen

Teija Tiilikainen

Ydinvoimaa, jawohl!

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Kohti globaalia keynesiläisyyttä

Heikki Patomäki, kuvitus Antti Valta

Demokratian lyhyt historia

Joonas Pörsti/UP

Kansanvallan tulokkaat

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Yhden puolueen demokratia

Mark Waller

Kadonnutta kunniaa etsimässä

Juha Mäkinen/UP, kuva Jamieca/Flickr

Ulkomaantoimittajan opas

Anna-Kaisa Hiltunen/UP, kuva Tuomas Tikkanen/UP

Ei Arabiaa ilman šeikkejä?

Mikko Patokallio

Kongolaisten toivo

Maija Salonen

Kehitystavoitteet tarpeiden mukaan

Anna-Kaisa Hiltunen/UP, grafiikka Kauko Kyöstiö

Korkein tuomari

Joonas Pörsti/UP

Aukeaako Nepalin umpisolmu?

Juha Mäkinen/UP

Vaaliväittely veljien kesken

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Afrikan uusi voimanainen

Joonas Pörsti/UP

Maltalla kaikki äänestävät – miehiä

Juha Mäkinen/UP

Vanhalle rajalle maineenpalautus?

Juha Mäkinen/UP

Miksi absoluuttinen köyhyysraja on 1,25 dollaria päivässä?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Horjahteleva demokratia

Joonas Pörsti/UP

Demokraattisempi rahaliitto

Teija Tiilikainen/UP

Eurooppa tahtoo vankistaa puolueitaan

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Keskiluokka kitisee Argenzuelassa

Mikael Wigell

Köyhyyden neljä paradoksia

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Kurdikevät

Ari Kerkkänen & Mirva Helenius, kuva Mirva Helenius

Irakin jihadisteja taistelee nyt Syyriassa

Saana-Maria Jokinen

Britannian lähdön hinta

Heta Muurinen

Ison valinnan edessä

Toby Archer

Valistuneen optimistin käsikirja

Niina Oisalo

Kalatkin vedestä

Heta Muurinen

Teollisuuden uusi aika

Pekka Vahvanen

Eliitti estää kehityksen

Pasi Nokelainen

Gazalaisäidin nurja todellisuus

Sanna Negus

Köyhyyden neljä paradoksia

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Metsäkiista ratkaisi Kenian presidentinvaalit

Antti Erkkilä, kuva GovernmentZA/Flickr

UP:n juttutiimi menestyi aikakauslehtikilpailussa

Anna-Kaisa Hiltunen/UP