Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale. Into Kustannus 2012, 112 s. Callum Roberts: The Ocean of Life. Viking 2012, 406 s.
Britannian vesiltä kalastettiin yli kaksi kertaa enemmän turskaa, koljaa ja punakampelaa vuonna 1889 kuin nykyisin, kertoo meri- ja suojelubiologi Callum Roberts kirjassaan The Ocean of Life. Kalakantojen romahdus on yksi suurimpia ympäristökatastrofeja ihmiskunnan historiassa, todetaan puolestaan Kalavale-kirjan takakannessa.
Britannian vesiltä kalastettiin yli kaksi kertaa enemmän turskaa, koljaa ja punakampelaa vuonna 1889 kuin nykyisin, kertoo meri- ja suojelubiologi Callum Roberts kirjassaanThe Ocean of Life. Fakta on hämmästyttävä, kun tuon ajan teknistä tasoa verrataan nykyajan kalastusvälineisiin.
Robertsin kunnianhimoisena tavoitteena on koota meriä koskeva tutkimus yksiin kansiin. Teos kattaa kaiken merien historiasta muovijätteen ja merivirtojen kautta ilmastonmuutokseen. Kalastus on vain osa Robertsin perinpohjaista teosta, mutta kertoo sitäkin enemmän.
Kirjassa on kuvaliite, jonka ensimmäisellä sivulla on kolme kuvaa. Ylimmässä hymyilevä 1950-luvun perhe seisoo miehen mittaisten, rimaan kiinnitettyjen meriahventen keskellä. Keskellä 1970-luvun harrastajakalastajat pitelevät ylpeinä käsissään puoli metriä pitkiä meriahvenia. Alimpana on lähikuva vuoden 2007 meriahvensaaliista. Pienet sintit on isketty nauloilla puiseen rimaan. Alempi rima on tyhjä. Kaikki kuvat on otettu samasta paikasta, Floridan Key Westistä. Robertsin mukaan harrastajakalastajat ovat onnellisen tietämättömiä historiasta ja aina yhtä tyytyväisiä pienenevään saaliiseensa.
Kalakantojen romahdus on yksi suurimpia ympäristökatastrofeja ihmiskunnan historiassa, todetaan puolestaan Kalavale-kirjan takakannessa. Teoksen ovat kirjoittaneet vapaa toimittaja Kukka Ranta ja helsinkiläinen vihreä kaupunginvaltuutettu Emma Kari.
Kari ja Ranta kertovat kirjassaan Science-lehden tutkimuksesta, jonka mukaan nykyinen kalastus johtaa kaikkien kaupallisten kalakantojen romahdukseen vuoteen 2048 mennessä. Kalakannat vaikuttavat merien koko ekosysteemiin.
Kuluttajat suosivat lähinnä muutamaa isoa petokalaa, jotka ovat ravintoketjun huipulla. Kun nämä pedot kuolevat sukupuuttoon, pienet kalat lisääntyvät. Ne puolestaan syövät eläinplanktonia, mikä taas lisää kasviplanktonia. Tulos: vesistöt rehevöityvät. Itämeri on tästä hyvä esimerkki. Jos kalat kalastetaan sukupuuttoon kaikkialla, kukaan ei osaa ennustaa seurauksia.
Vuonna 2010 ympäristöministeriö julkaisi niin kutsutun punaisen kirjan. Se on Kalavaleen mukaan luotettavin ja laaja-alaisin virallinen selvitys suomalaisten lajien uhanalaisuudesta. Sen tekemiseen on osallistunut muun muassa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos.
Kari ja Ranta haastattelivat kirjaansa maa- ja metsätalousministeriön elinkeinokalatalouden yksikön johtajaa Markku Aroa, jota asiantuntijat pitävät Suomen kalastuspolitiikan vaikutusvaltaisimpana hahmona. Aro ei usko ministeriönsä alaisuudessa toimivan Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tuloksiin vaan toteaa, että uhanalaisuuskriteerit ja kalojen tutkimistavat ovat vääriä. Aro puolustaa kalastajien oikeuksia ammattiinsa henkeen ja vereen.
Nämä esimerkit kertovat olennaisen nykyisestä ihmisen ja meren välisestä konfliktista. Ihminen on vajaassa sadassa vuodessa ryöstänyt meret tyhjiksi, mutta ei halua uskoa sitä.
Roberts osoittaa lukuisin esimerkein, että meriä kannattaa suojella itsekkäistä syistä. Meret ovat pitkään olleet jätteidemme viimeinen hauta – poissa silmistä, poissa mielestä. Vähitellen alamme tajuta, että meret ovat altaita, joista jätteet ja myrkyt eivät häviä minnekään, vaan jonne ne palaavat tavalla tai toisella.
Tätä ilmentää hyvin Robertsin esimerkki kylpyleluista. Eräänä myrskyisenä yönä vuonna 1992 valtavat aallot löivät Kiinasta matkalla olleen konttialuksen yli Tyynellämerellä. Meri pyyhkäisi mukaansa kontin kylpyleluja: 29 000 ankkaa, kilpikonnaa, majavaa ja sammakkoa lähti matkalle, joka ei ole vieläkään päättynyt. Leluja on rantautunut vuosien varrella Havaijille, Alaskaan ja Washingtonin osavaltioon Yhdysvaltain länsirannikolle. Jotkut niistä ovat päätyneet jään mukana Atlantille ja Skotlantiin saakka.
Kylpyleluja vaarallisempia ovat myrkyt, kuten elohopea ja DDT, jota kehittyvissä maissa käytetään malarian torjuntaan. Elimistöön kerääntyvät myrkyt ovat vaarallisia paitsi mereneläville myös ihmisille. Ihmisiin elohopeaa kertyy etenkin purkkitonnikalasta. Erään arvion mukaan siitä on lähtöisin jopa 40 prosenttia amerikkalaisten elimistöstä mitatuista elohopeapitoisuuksista. Karin ja Rannan Kalavale on Robertsin teoksen vastakohta sikäli, että se on kompakti ja nopealukuinen. Kalavaleessa keskitytään The Ocean of Lifea vahvemmin syyllisiin, ahneeseen kalastuspolitiikkaan, tuhlailevaan riistokalastukseen ja vain harvoja kalalajeja suosiviin kuluttajiin.
Vaikka teos on paljon lyhyempi, se ei häviä Robertsin kirjalle monipuolisuudessaan.
Yksi Kalavaleen luvuista kertoo EU:n ja köyhien maiden välisistä kalastussopimuksista. Suurin osa vajaasta 20 kalastussopimuksesta on sovittu Länsi- Afrikan maiden kanssa, joiden vesillä kalastaa yli 400 eurooppalaista alusta. EU:n kallein sopimus Mauritanian kanssa sovittiin viime vuonna. Se on 70 miljoonan euron arvoinen ja kattaa kuudesosan Mauritanian valtion vuotuisista tuloista. Sopimusrahoista riippuvaiset köyhät maat eivät ole tasa-arvoisessa neuvotteluasemassa Euroopan unionin kanssa.
Kalastussopimukset selittävät osaltaan myös Eurooppaan tulevaa siirtolaisuutta. Kun Senegalin kalakannat romahtivat vuonna 2006, EU ei enää uusinut kalastussopimusta. Samaan aikaan Kanariansaarille tulleiden siirtolaisten määrä kasvoi voimakkaasti. 31 000 köyhää kalastajaa lähti kohti Eurooppaa parempien kalavesien toivossa. Suurin osa heistä tuli joko Mauritaniasta tai Senegalista.
Molemmat kirjat ovat ahdistavaa luettavaa. Lukija alkaa kaivata toivoa ja ratkaisuja, joita vielä onneksi on. Roberts uskoo suojelualueisiin. Kun meriin perustetaan tarpeeksi monta suojeltua keidasta, joissa eliöt saavat kasvaa ja menestyä rauhassa, suojelualueiden ulkopuolellakin riittää taas paremmin pyydettävää. Roberts käy läpi myös erilaisia teknologiaan perustuvia ratkaisuideoita meren hapettomiin alueisiin, mutta suhtautuu niihin epäilevästi. Hänen mielestään on parempi vähentää ihmisen vahingoittavaa vaikutusta ja antaa luonnon huolehtia toipumisesta itse.
Kari ja Ranta muistuttavat, että Yhdysvalloissa kalakantoja on saatu elpymään laatimalla kalastuskiintiöt luonnontieteellisten suositusten pohjalta, toisin kuin Euroopassa. Kalastusta on Yhdysvalloissa myös vähennetty kaikkien edun nimissä.
Viimeisellä sivulla Kari ja Ranta kehottavat lukijoita tukemaan luonnonsuojelujärjestöjä, tiedottamaan asiasta ystävilleen ja käyttämään valtaansa kuluttajina sekä kansalaisina kansanedustajiin ja europarlamentaarikkoihin. Paras koskaan kirjan mukana saamani kylkiäinen on Kalavaleen mukana tullut WWF:n julkaisema kuluttajan kalaopas, joka on niin pieni, että mahtuu lompakkoon.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Heikki Patomäki, kuvitus Antti Valta
Juha Mäkinen/UP, kuva Jamieca/Flickr
Anna-Kaisa Hiltunen/UP, kuva Tuomas Tikkanen/UP
Anna-Kaisa Hiltunen/UP, grafiikka Kauko Kyöstiö
Ari Kerkkänen & Mirva Helenius, kuva Mirva Helenius
Antti Erkkilä, kuva GovernmentZA/Flickr