Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Gazalaisäidin nurja todellisuus

Laila el-Haddad: Gazamom. Into Kustannus 2012, 320 s.

Sanna Negus

Kirjassaan Laila el-Haddad kuvailee, millaista on elää äitinä, toimittajana ja aktivistina maailman suurimmassa avovankilassa. Ja miltä tuntuu, kun lapsen ensimmäisiä sanoja ovat Hamas ja kranaattituli.

Gazassa sodittiin viimeksi viime vuo­den marraskuussa, kun Israel jälleen kerran hyökkäsi saartamalleen kaista­leelle. Hyökkäys oli vastalause Gazasta ammutuille raketeille, vaikka osapuolet olivat tiettävästi olleet lähellä tulitauko­sopimusta.

Kahdeksan päivää kestäneessä hyök­käyksessä kuoli 158 palestiinalaista ja 6 israelilaista. Gaza on nyt entistä kurjem­pi, ja Israelkaan tuskin tuntee oloaan yhtään aiempaa turvallisemmaksi.

Palestiinalainen toimittaja ja aktivis­ti Laila el-Haddad ei ollut Gazassa vii­meisimmän sodan aikana, mutta hänen viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Gazamom-kirjastaan tulee usein déjà vu -tunne – niin usein Gazassa on sodittu.

Gazamom kattaa vuodet 2004–2010 ja perustuu el-Haddadin palkittuun blo­giin ja al-Jazeera-kanavalle kirjoittamiin nettiartikkeleihin. El-Haddad kuvailee, millaista on elää äitinä, toimittajana ja aktivistina maailman suurimmassa avovankilassa. Ja miltä tuntuu, kun lap­sen ensimmäisiä sanoja ovat Hamas ja kranaattituli.

Gazamom on rohkea, oivaltava ja paikoin hauska henkilökohtainen ra­portti, piristys varsin miesvaltaisessa Gaza-kirjallisuudessa.

El-Haddad asuu pienen poikansa ja vanhempiensa kanssa Gazassa useita pätkiä, ja hänen toinen kotinsa on Yhdysvalloissa. El-Haddadin mies on Libanonin palestiinalainen eikä saa siksi matkustaa Gazaan.

Kirja alkaa Israelin vetäytymisestä Gazasta 2005. Miehitys ei suinkaan päättynyt siihen, sillä Israel valvoo Gazan maa- ja merirajoja sekä kaupankäyntiä edelleen. Kun siirtokuntalaiset ovat lähteneet, el-Haddad virkoaa voitonhuumasta.

”Lopulta en kuitenkaan voi välttää tuntemasta itseäni pieneksi hamsteriksi, joka on päässyt ärsyttävällä esteradalla varustetusta pienestä ja rähjäisestä hä­kistä avarampaan ja vähemmän rajoit­tavaan ja joka paistattelee vasta löyty­neen vapautensa riemussa ja unohtaa hetkeksi, että on yhä lukkojen takana”, hän kirjoittaa.

Israelin vetäytyminen ei poista­nut Gazasta väkivaltaa. Enemmistö palestiinalaisista äänesti ääri-islamilaista Hamasia korruptoituneen mutta maltil­lisemman Fatahin sijaan tammikuussa 2006; Israel kiristi saartoa ja hyökkäsi lopulta maateitse. El-Haddad pihisee kiukkua, turhautuneisuutta ja yksinäi­syyttä ja kokee muun maailman hylän­neen Gazan.

Vuonna 2007 el-Haddad siirtyi Rafahin rajan kautta Egyptiin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Kirjan rajakuvaukset ovat palestiinalaisten arkipäivää raadol­lisimmillaan: tuntien, jopa vuorokausien odotusta epäinhimillisissä oloissa epätie­toisuuden vallitessa.

El-Haddad jatkaa blogiaan Yhdys­valloista ja on jatkuvasti yhteydessä edelleen Gazassa asuviin vanhempiinsa. Israel hyökkää jälleen joulukuussa 2008.

”Tänään Israel julisti Gazan viralli­sesti ’vihamieliseksi yksiköksi’ (vaikka se tavallaan sai minut hieman hämmennyk­siin – tarkoittaako se, että sen status oli aiemmin ’ystävällismielinen yksikkö’?)”, el-Haddad kysyy.

Hän kyseenalaistaa myös, mitä Is­raelin käyttämä termi ”Hamas-kohde” tarkoittaa. Hamas hallitsee Gazaa, ja siksi kaikki Gazan hallintorakennuk­set ja muut erikseen määritellyt kohteet ovat Israelin mukaan Hamas-kohteita. Niitä pommitettiin myös viimeisimmäs­sä sodassa, eli Israel rankaisee gazalaisia edelleen siitä, että he äänestivät Hamasia – siis ”väärin”.

”Tuntuu olevan suosittua ajatella, että Israelilta ovat yksinkertaisesti lop­puneet ’oikeutetut kohteet’ – mitä hel­vettiä ne sitten ovatkaan (parlamentin jäseniä? koteja?) –, ja se on siksi turvau­tunut pommittamaan rahanvaihtajia ja supermarketteja”, el-Haddad kirjoittaa.

Vuonna 2010 el-Haddad yrittää päästä Gazaan Egyptin kautta, mutta hänet karkotetaan Yhdysvaltoihin. Nyt hän kirjoittaa ruokakirjaa gazalaisesta keittiöstä.

 

Kirjoittaja on toimittaja, joka asui Jerusalemissa 2006–2010.

Laila el-Haddadin blogia voit lukea osoitteessa gazamom.com.

 
Ulkopolitiikka 1/2013

Kansallinen ja kansainvälinen etu yksissä kansissa

Lauri Tähtinen

Demokratiaa yli rajojen

Teija Tiilikainen

Ydinvoimaa, jawohl!

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Kohti globaalia keynesiläisyyttä

Heikki Patomäki, kuvitus Antti Valta

Demokratian lyhyt historia

Joonas Pörsti/UP

Kansanvallan tulokkaat

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Yhden puolueen demokratia

Mark Waller

Kadonnutta kunniaa etsimässä

Juha Mäkinen/UP, kuva Jamieca/Flickr

Ulkomaantoimittajan opas

Anna-Kaisa Hiltunen/UP, kuva Tuomas Tikkanen/UP

Ei Arabiaa ilman šeikkejä?

Mikko Patokallio

Kongolaisten toivo

Maija Salonen

Kehitystavoitteet tarpeiden mukaan

Anna-Kaisa Hiltunen/UP, grafiikka Kauko Kyöstiö

Korkein tuomari

Joonas Pörsti/UP

Aukeaako Nepalin umpisolmu?

Juha Mäkinen/UP

Vaaliväittely veljien kesken

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Afrikan uusi voimanainen

Joonas Pörsti/UP

Maltalla kaikki äänestävät – miehiä

Juha Mäkinen/UP

Vanhalle rajalle maineenpalautus?

Juha Mäkinen/UP

Miksi absoluuttinen köyhyysraja on 1,25 dollaria päivässä?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Horjahteleva demokratia

Joonas Pörsti/UP

Demokraattisempi rahaliitto

Teija Tiilikainen/UP

Eurooppa tahtoo vankistaa puolueitaan

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Keskiluokka kitisee Argenzuelassa

Mikael Wigell

Köyhyyden neljä paradoksia

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Kurdikevät

Ari Kerkkänen & Mirva Helenius, kuva Mirva Helenius

Irakin jihadisteja taistelee nyt Syyriassa

Saana-Maria Jokinen

Britannian lähdön hinta

Heta Muurinen

Ison valinnan edessä

Toby Archer

Valistuneen optimistin käsikirja

Niina Oisalo

Kalatkin vedestä

Heta Muurinen

Teollisuuden uusi aika

Pekka Vahvanen

Eliitti estää kehityksen

Pasi Nokelainen

Gazalaisäidin nurja todellisuus

Sanna Negus

Köyhyyden neljä paradoksia

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Metsäkiista ratkaisi Kenian presidentinvaalit

Antti Erkkilä, kuva GovernmentZA/Flickr

UP:n juttutiimi menestyi aikakauslehtikilpailussa

Anna-Kaisa Hiltunen/UP