Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Globalisaation juurilla

A. G. Hopkins (toim.): Globalization in World History. Pimlico 2002, 278 s. A. G. Hopkins (toim.): Global History. Interactions Between the Universal and the Local. Palgrave Macmillan 2006, 303 s.

Juhana Aunesluoma


Maailmanhistorian pitkiä kaaria rakennelleet historioitsijat ovat vasta aivan viime aikoina tempautuneet mukaan keskustelemaan globalisaation olemuksesta ja taustavoimista. Kiinnostavan panoksen globalisaation historiasta käytävään keskusteluun tuo arvostettu historioitsija Anthony G. Hopkins.

Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei Navajo-intiaaneilla ja ottomaanien valtakunnan hajoamisella ole paljoakaan tekemistä keskenään. Kiinalaisen kungfutselaisuuden kytkös eurooppalaiseen 1700-luvun valistusajatteluun ei myöskään ole aivan itsestään selvä. Entäpä minkä vuoksi juuri 1760-luku pitäisi nähdä erityisen globalisoituneena vuosikymmenenä?

Historioitsijoiden käsittelyssä globalisaatiokeskustelu saa kuitenkin yllättäviä painotuksia. Maailmanhistorian suuret selitykset ovat liikkeessä ja johtamassa uudenlaiseen vuoropuheluun humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden välillä. Pohdintojen lopputulokset ovat osin ennalta arvattavia.

Globaalihistorian klassikoksi nousseen William H. McNeillin silmissä nykyhetken globalisoitunut maailma on vain yksi vaihe laajemmassa, jopa tuhansien vuosien päähän ulottuvassa verkottuneen ihmiskunnan historiassa. Taloushistoriassa on totuttu käsittelemään maailmantalouden ilmiöitä satojen vuosien perspektiivillä, jossa on koettu enemmän tai vähemmän integroituneita vaiheita. Nykyisen kehityksen peruuttamattomuus tuntuu siinä valossa epätodennäköiseltä.

Maailmankuulu imperialismin ja kolonialismin tuntija Anthony G. Hopkins esittelee toimittamissaan teoksissa myös vähemmän ilmeistä globalisaatiohistoriaa. Samalla hänen työryhmänsä näyttävät suuntaa muille, yhä kapeammille erikoisalueilleen syventyneille eksperteille.

Vuonna 2002 julkaistu artikkelikokoelma kyseenalaisti jo useita globalisaatiokirjallisuuteen pesiytyneitä väittämiä ilmiön historiallisuudesta. Omaperäisintä oli Hopkinsin tapa jaotella globalisaatio eri aikakausien mukaan neljään vaiheeseen: arkaaiseen jaksoon, globalisaation ”prototyyppiin” sekä moderniin ja jälkikoloniaaliseen globalisaatioon. Arkaaista vaihetta elettiin 1600-luvulle asti, proto-vaihetta noin vuoteen 1800 ja modernia globalisaatiota vuosina 1800–1950. Nyt olemme vaiheessa, jota Hopkins kumppaneineen kutsuvat jälkikoloniaaliseksi globalisaatioksi.

Hopkins painottaa, että globalisaation historiallisia vaiheita ei tule tarkastella erillisinä prosesseina. Kyse on kasautuvasta ilmiöstä, jossa globalisaation aiemmat ilmenemismuodot ovat aina havaittavissa myös parhaillaan läpikäytävän kehitysvaiheen sisällä. Näin vanhan siirtomaa-ajan jäänteet näkyvät ja vaivaavat edelleen ympäri maailmaa, mutta myös arkaaiset, kansallisvaltioiden aikaa edeltäneet alueelliset ja kulttuuriset yhteydet.

Artikkelikokoelmassa Globalization in World History käydään myös erään sitkeän myytin kimppuun. Se näkee globalisaation yhdensuuntaisena lännen voittokulkuna tai länsimaisen elämäntavan globalisaationa. Useat teoksen kirjoittajista, kuten globaalihistorian asiantuntijoista muutenkin, ovat taustaltaan kolonialismin ja imperialismin asiantuntijoita. Tässä tutkimusperinteessä siirryttiin jo useita vuosikymmeniä sitten tarkastelemaan kolonisoituja tai imperiaalisesti hallittuja alueita niiden omista lähtökohdista käsin ja hylättiin mekanistiset ajatukset keskusvallan mielivaltaisesti ohjailemasta periferiasta. Taustalla olivat tutkijoiden tekemät havainnot paikallisten toimijoiden sopeutumisesta sekä kyvystä muovata elämisensä ja yhteisöjensä ehtoja ja kohtaloita itse.

Sama näyttää pitävän paikkansa nykyisen globalisaation kanssa, joka syrjäyttää ja tuhoaa vanhaa, mutta synnyttää jatkuvasti myös uutta. Kulttuurintutkijat ovat kiinnittäneet huomiota hybridisaatioon, kulttuurien sekoittumiseen, joka syntyy nykyiselle globalisoituneelle maailmalle tyypillisestä nopeatempoisesta vuorovaikutuksesta. Hybridit yhdistelevät vaikeasti ennakoitavalla tavalla elementtejä vaikkapa eurooppalaisesta ja aasialaisesta kulttuurista ja lopputuloksena voi syntyä esimerkiksi uusia kulttuurituotteita tai ihmisten omaksumia uudenlaisia identiteettejä.

Myös historiallinen tarkastelu paljastaa Eurooppa-keskeisen globalisaatiokäsityksen vajavaisuuden. Mikäli esimerkiksi islamilaisen ja kiinalaisen kulttuurin tarkastelu ulotetaan pidemmälle aikajanalle, haastaa se eurosentrisen käsityksen länsimaisen kulttuurin voittokulusta globalisaation päätepisteenä. Hopkins vyöryttää esille aineistoa menneiden vuosisatojen kiinalaisvetoisesta globalisaatiosta, joka pienemmässä mittakaavassa toteutti samantyyppistä kaavaa kuin nyt läpikäydään amerikkalaisten johdolla.

Hopkinsin toimittamista kokoelmista jälkimmäinen, syksyllä 2006 julkaistu Global History – Interactions Between the Universal and the Local on käsitteiden tasolla jännittävämpi, mutta myös lukijalle haastavampi. Globalisaation ajallisen muutoksen ja kehitysvaiheiden tarkastelun sijaan kirjoittajaryhmä etsii yhteistä säveltä yleispätevän ja paikallisen (universaalin ja lokaalin) välisestä vuorovaikutuksesta. Lopputuloksena on kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten globalisaatiolle tyypilliset laajat, koko maapallon tasolla vaikuttavat taloudelliset, teknologiset, kulttuuriset ja poliittiset voimat ilmenevät paikallisella tasolla.

Havainnot noudattavat aiempaa kolonialismin ja imperialismin tutkimuksen linjaa. Globalisaatio ei välttämättä aiheuta yhdenmukaisia reaktioita tai vaikutuksia paikallisella tasolla. Kiinnostavaa on tarkastella ja vertailla prosesseja ja olosuhteita, joissa samoista ulkoisista muutosvoimista syntyy erilaisia lopputuloksia. Tässä prosessissa yksi hyötyy globalisaatiosta ja toinen ei.

Navajo-intiaanien tekstiiliteollisuuden hämmästyttävän menestyksen ja ottomaanien imperiumin vähemmän hämmästyttävän romahduksen välinen yhteys syntyy tällaisesta tarkastelusta. Ottomaanien versio ylikansallisesta, globaalista hallinnasta jäi Lähi-idässä vahvempien kansallisvaltiollisten voimien jalkoihin. Navajot puolestaan onnistuivat säilyttämään rippeet omintakeisesta kulttuuristaan amerikkalaisen kansallisvaltion vahvistumisesta huolimatta ja hyödyntämään käsityöteollisuutensa etnistä leimaa kaupallisesti.

Molemmat artikkelikokoelmat osoittavat, että globalisaatiosta on kehkeytymässä kaiken kattava sateenvarjo, jonka alla niin ihmiskunnan tulevaisuus kuin menneisyyskin kirjoitetaan uusiksi. Kansallisvaltiot ovat edelleen tärkeitä, mutta vain ja ainoastaan osana laajempaa tutkimuskohdetta. Globalisaatio nousee hyvää vauhtia yleispäteväksi mittapuuksi, johon vertaamme kaikkea muuta. Ilmiöitä, joista emme väkisinkään saa puristettua irti globalisaation tunnusmerkkejä, kutsumme ei-globaaleiksi. Toistaiseksi globalisaation historia on kuitenkin myönteinen haaste, johon Hopkins ryhmineen on tarttunut varsin kiinnostavalla tavalla.