Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Irakin joukkomurhien pohjamudissa

Ahmed S. Hashim: Insurgency and Counter-Insurgency in Iraq. Hurst 2006, 482 s.

USA:n armeijalla on edelleen suuria ongelmia maassa, jota se on miehittänyt vuodesta 2003. Ymmärrystä tarjoaa Ahmed Hashim: amerikkalainen ja arabi, strategian professori USA:n merisotakoulussa, sekä Irakin sodan veteraani.

Hashim keskittyy teoksessaan lähinnä sunnimuslimien joukkojen tarkasteluun, mutta käsittelee jonkin verran myös shiia-ryhmiä sekä kurdien Peshmerga-joukkoja. Shiiat ovat taistelleet koalition joukkoja vastaan etenkin Mahdi-armeijan nousun yhteydessä vuonna 2004 Moqtada al-Sadrin johtaessa joukkoja, mutta myös etelässä, missä SCIRI:n (Irakin korkein islamilaisen vallankumouksen neuvosto) Badr-joukot ovat taistelleet brittiläisiä joukkoja vastaan.

Sekä SCIRI että Moqtada al-Sadrin taistelijat ovat tästä huolimatta säilyttäneet roolinsa poliittisessa prosessissa, jossa pyritään luomaan Irakiin uutta valtiota. Shiiat taistelevatkin tällä hetkellä pääasiassa muita kuin koalition joukkoja vastaan. Sunniyhteisö sen sijaan kieltäytyi alusta asti osallistumasta politiikkaan ja keskitti voimavaransa yksinomaan aseelliseen vastarintaan.

Hashim johdattaa lukijan sunnien kansallisen vastarintaliikkeen monimutkaiseen verkostoon, joka toimii pääasiassa Bagdadissa, kaupunkia ympäröivissä sunnikylissä ja al-Anbarin maakunnassa, joka ulottuu aina Irakin länsirajalle asti. Hän tarkastelee erilaisten sunniryhmien alkuperää ja motiiveja sekä heidän tukikohtiaan. Hashim hylkää ne yksinkertaiset vastaukset, joita lännessä suositaan. Hänen tulkintansa mukaan Irakin kapinaliike on sekä kansallinen vastarintaliike että ääriuskonnollisen ideologian ilmaisuväylä. Hashim ei unohda ulkomaisia joukkoja, mutta huomauttaa, että al-Zarqavi ja muut hänen kaltaisensa johtajat eivät ole sodan ytimessä, vaikka he keräävätkin paljon median huomiota.

Hashim maalaa vivahteikkaan kuvan siitä, miksi irakilaiset taistelevat. Saddamin aikaisen hallinnon jäsenet ja sotilashahmot tuovat vastarintaliikkeeseen lisää resursseja ja sotilaskokemusta, mutta heitä kiinnostavat enemmän identiteettikysymykset kuin vanhan hallinnon palauttaminen. Kansallista vastarintaliikettä motivoivat nationalismi, sunniyhteisön aseman turvaaminen ”uudessa Irakissa”, halu nolata USA:n miehitysjoukkoja sekä kasvava uskonnollisuus: kovan linjan salafi-tulkinta islamista, joka vaikuttaa yhteiskunnan eri sektoreilla.

USA:n sotilaallinen panos Irakissa on ollut heikko, sillä vastarintaliike on saanut rauhassa koota sotilaallisen voimansa ja poliittisen toimintakykynsä. USA:n siviilijohto oli väärässä uskoessaan, että demokratiaan siirtyminen olisi helppoa, että shiat tukisivat heitä ja että sunneja ei tarvitsisi huomioida. Myös miehitykseen valmistautuminen epäonnistui, minkä vuoksi jälleenrakennus jäi kansallisen vastarintaliikkeen jalkoihin. Tämä sai amerikkalaiset näyttämään syypäiltä Irakin epäonnistumiseen sen sijaan, että he olisivat olleet ratkaisemassa maan ongelmia. USA:n joukot eivät olleet varautuneet vastarintaan, sillä he luottivat liikaa sotilaalliseen ylivoimaansa.

Hashim ei kommentoi Irakin kiihtyneitä väkivaltaisuuksia sen jälkeen, kun al-Qaida pommitti Samarrassa al-Askarin moskeijaa helmikuussa 2006, sillä kirja valmistui jo syksyllä 2005. Tapauksen jälkeen hyökkäykset USA:n armeijaa kohtaan ovat jatkuneet, mutta pahinta jälkeä ovat tehneet sunnien ja shiiojen kuolemanpartiot, jotka ovat tappaneet massoittain siviilejä Bagdadin kaduilla.

Hashim auttaa ymmärtämään joukkomurhien syviä pohjamutia. Mikäli sunnien kansallinen vastarintaliike pyrkii identifioitumaan osaksi maailmanlaajuista sunniyhteisöä, säilyttämään ryhmän aseman yhteiskunnassa ja sitoutumaan uudelleenlöydettyyn uskonnolliseen fundamentalismiin, niin shiiat ovat heille suurempi uhka kuin amerikkalaiset. Jopa joukkomurhalla on siten poliittinen logiikka.