Kirjatutka: Vettä kaikille - mutta miten?

B. Balanyá, B. Brennan, O. Hoederman, S. Kishimoto, (toim.): Vettä kaikille - yksityistämisen oikeudenmukaisia vaihtoehtoja. Like 2006, 254 s.

Janne Hopsu

Ilmastonmuutoksella on suora yhteys vesikysymykseen, mutta ainakin toistaiseksi vettä riittää kaikille – periaatteessa. Käytännössä monessa maassa infrastruktuurin surkeus, hallinnon tehottomuus ja veden hinta estävät YK:n vuosituhattavoitteen toteutumisen, puhtaan veden ja sanitaation puutteesta kärsivien määrän puolittamisen vuoteen 2015 mennessä.

Tällä hetkellä ilman riittävää puhdasta vettä elää 1,1 miljardia ihmistä, moni heistä maaseutujen köyhiä. Makea vesi on myös jatkuva konfliktin aihe sen puutteesta kärsivillä alueilla. Uusliberalistit ovat esittäneet ratkaisuksi vesihuollon yksityistämistä, onhan toimiala luonnollinen monopoli, jonka hallitseminen näyttäisi lupaavan suuret voitot.

Vettä kaikille – Yksityistämisen oikeudenmukaisia vaihtoehtoja -artikkelikirjan takana on joukko aktivisteja eri puolilta maailmaa. Paras keino veden oikeudenmukaiseen jakamiseen on kirjoittajien mukaan vesihuollon säilyttäminen tehokkaasti hoidettuna, kansalaisten valvomana yhteisöllisenä julkisena palveluna. Vesivarojen julkinen omistus ei silti riitä. Korruptio, rahanpuute, ammattitaidottomuus ja jakeluverkon heikkous tekevät yhteisestä omistuksesta ja demokraattisesta valvonnasta sanahelinää erityisesti köyhemmissä maissa.

Viime vuosikymmenellä vauhtiin päässyt yksityistäminen ei ole tuonut odotettuja tuloksia: kansainväliset yhtiöt (kuten Suez, Veolia ja Thames Water) ovat törmänneet ”vähäisiin voittoihin, odottamattomiin riskeihin ja poliittiseen vastustukseen”. Yksityistämisiä tukeva Maailmanpankki on sekin joutunut myöntämään, ettei sen politiikka ole tuonut odotettuja investointeja.

Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa vesihuolto kunnallistettiin 1900-luvun alkuun mennessä. Toimiva julkinen vesihuolto on osaltaan ollut rakentamassa lännen hyvinvointia. EU-maiden ja Yhdysvaltain vesihuollosta 80 prosenttia on yhä julkishallinnon piirissä, mutta uusia omistus-, hallinto- ja toimintamuotoja etsitään julkisen ja yksityisen sektorin välillä.

Vain harvassa maassa vesihuolto on kokonaan yksityistetty. Chilessä yksityistäminen on onnistunut, mutta Britanniassa yhtiöt ovat keskittyneet jakamaan voittoja omistajilleen sillä seurauksella, että lisäinvestoinnit ovat jääneet vähiin ja infrastruktuuri vuotaa pahasti – kirjaimellisesti.

On vaikea kuvitella, että yksityiset yhtiöt lähtisivät omin voimin pystyttämään tai huoltamaan köyhien maiden vesihuoltoverkostoja muistaen myös maaseudun köyhimpiä. Yksityistämisintoa ovat myös hillinneet yhtiöiden kärsimät taloudelliset ja poliittiset takaiskut muun muassa Boliviassa ja Filippiineillä.

Malliesimerkki onnistuneesta, käyttäjiä osallistavasta julkisesta vesihuollosta on brasilialainen Porto Alegren miljoonakaupunki. Puhdas vesi ja sanitaatio on saatettu edullisesti lähes kaikkien ulottuville, vaikka kaupungin väkimäärä on jatkuvasti kasvanut. Köyhimmätkin maksavat vedestä, mutta tiettyyn rajaan asti subventoituna.

Vettä kaikille esittelee 20 tapausta julkisen vesihuollon tilasta eri puolilla maailmaa. Koska olosuhteet ovat kovin erilaisia, kaipaisi lukija lisäksi esimerkiksi kokoavaa artikkelia EU:n, Yhdysvaltojen, WTO:n ja kansainvälisten rahoituslaitosten ajamasta vesipolitiikasta – ja enemmän tilastoja. Silti kirja on tärkeä kansalaispuheenvuoro meille kaikkein välttämättömimmästä asiasta. Sen tueksi kannattaa selata YK:n kehitysohjelman UNDP:n vettä käsittelevää inhimillisen kehityksen vuosiraporttia vuodelta 2006, Beyond scarcity: Power, poverty and the global water crisis.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää