Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Venäjä metsästää kadonnutta ideaansa

Venäjän vaikeat testit

Neuvostoliitto romahti 15 vuotta sitten. Sen jälkeen venäläiset ovat ensimmäisen kerran historiassaan eläneet vapaina ilman ylhäältä saneltua pakkoideologiaa. Tahto löytää yhteinen, kansallinen idea hajautuneelle kansalle on silti yhä elossa. Mutta kuka uuden Venäjän idean luo – ja mistä aineksista?

kuva Katri Pynnöniemi

Valtion virallinen ideologia tai uskonto on Venäjällä kielletty – siitä pitää huolen vuonna 1993 hyväksytty perustuslaki. Vastapainoksi hallitus on lukuisia kertoja yrittänyt muotoilla uuden ”Venäjän idean”, joka tiivistäisi kansalle Venäjän valtion tarkoituksen. ”Venäjän idean” luominen on ollut mittava, mutta vain vähän villoja tuottanut tehtävä. Kymmenen vuotta sitten hallitus jopa järjesti valtakunnallisen kilpailun, jossa kansa sai esittää ehdotuksia uudeksi Venäjän ideaksi. Voittajaa ei koskaan valittu, ja huhutaan että palkintorahatkin varastettiin. Vastoinkäymisistä huolimatta Kreml ei ole luovuttanut: uudelleen julistettu, vuoden 2006 ideakilpailu on parhaillaan käynnissä.

Kremlin johdon taipumuksella nostaa aina uudelleen esiin kysymys valtion ideasta on syvät juuret, sillä valtiolla ja ideologialla on Venäjällä aina ollut hyvin monimutkainen suhde. Koska valtio ja ideologia olivat Venäjällä pitkään erottamattomat, kokee Venäjä nyt itsensä orvoksi ja puoliskostaan irtirevityksi – aivan kuten veljestään irrotettu siamilainen kaksonen. Silti tuo kaivattu ”veli” ei ole kokonaan hukkunut, vaan sitä voi jäljittää useista eri ideologioista. Ilmiötä kuvaa hyvin ainesten sekamelska Venäjän lipussa: vaakuna ja kansallistunnus. Jokainen symboli edustaa tiettyä vaihetta Venäjän historiassa: kolmivärisyys oli käytössä jo tsaarin Venäjällä, kun taas vaakunan historia juontaa aina varhaiselle Moskovan suuriruhtinaskunnan ajalle, 1300-luvulle. Kansallislaulu puolestaan on versio kuuluisasta Neuvostoliiton tunnussävelmästä.

Ironista kyllä, suurin osa venäläisistä ei osaa ulkoa uusvanhan kansallislaulun sanoja, ja useimmat eivät onnistu järjestämään lipun raitoja oikeaan värisuoraan. Sama ongelma koskee Venäjän ideaa: vaikka aineksia siihen on paljon, niiden yhdistäminen mielekkääksi ja yhdenmukaiseksi kokonaisuudeksi on lähes mahdotonta.

Venäjän ideasta käydyn keskustelun luonne tiivistyy hyvin tarinassa Kakkarasta (ven. Kolobok), jonka jokainen venäläislapsi tuntee.

”Olipa kerran ukko ja akka. Kerran ukko pyysi:

– Leivopa minulle kakkara, eukkoseni.

– Mistä minä sen sinulle leivon? Ei meillä ole jauhoja.

– No mutta eukkoseni! Lakaise vaikka aitan lattia, kaavi laarien nurkat, vielä sieltä jotakin löytyy.

Eukko tekikin niin: lakaisi aitan lattian ja sai kaavituksi kokoon pari kourallista jauhoja. Siitä hän alusti smetanan kanssa taikinan, jonka leipoi kakkaraksi.”

Mutta tämä on vasta alkua. Kun idea saa alkunsa rippeistä, innostuu se välittömästi jatkamaan omaa erillistä elämäänsä.

”Kakkara kyllästyi lojumaan ikkunalla. Se kierähti ikkunalaudalta kukkalavaan, kukkalavasta ruohikolle, ruohikolta tielle ja lähti viilettämään tietä pitkin.”

Aivan kuten pyöreään, helposti murenevaan Kakkaraan, myös Venäjän ideaan on vaikeaa tarttua.

Venäjä suomalaissilmin

Ehkäpä ulkomaalaisen on venäläistä helpompi napata kiinni pitkällisen keskustelun juonesta – jonkun, joka on pitkään asunut sekä Venäjällä että Venäjän vierellä, ja jolla on kriittinen asenne Venäjän valtiota kohtaan, mutta ehdoton sympatia ja rakkaus Venäjän kansaa kohtaan. Suurlähettiläs Antti Karppinen sopii tähän tehtävään erinomaisesti. Hän syntyi Riikassa vuonna 1923 ja oli todistamassa Venäjän Latvian-miehitystä vuonna 1940. Suomen suurlähetystössä tekemänsä pitkän diplomaattiuran aikana hän vietti yhteensä 17 vuotta Moskovassa ja Leningradissa. Vaati silti vuosien työn ja kolmen erillisen kirjan sarjan ennen kuin yksityiskohtainen ja rehellinen analyysi Venäjän idean etsinnästä näki päivänvalon. Karppisen tuorein teos ja trilogian viimeinen osa Vasara, sirppi ja tähti (WSOY 2006) julkaistiin syyskuussa.

Kirjassaan Karppinen jäljittää älymystön ja suuren yleisön käymää keskustelua Venäjän ideasta vuosina 1995–2005. Teos pohjautuu sanomalehtiartikkeleihin sekä poliittisten päättäjien että älymystön haastatteluihin. Niiden perusteella Karppinen hahmottelee Venäjän ideasta käytyä keskustelua nykyhistorian kriittisiin hetkiin tiivistettynä: kommunistien ja Jeltsinin tukijoiden välinen kamppailu vuoden 1996 vaalien aikaan, vallanvaihto Putinille vuonna 1999 ja Putinin toiset vaalit vuonna 2004.

Kirjan esittelemä analyysi on varsin selkeä, mikä paradoksaalisesti kuvaa kysymyksen monimutkaisuutta ja epämääräisyyttä. Karppisen huomion mukaan Venäjän idealla on kaksi lähdettä: virallinen ja epävirallinen. Viralliset ”luojat” ovat auktoriteetteja, vallankäyttäjiä, jotka määrittelevät toivotun ideologian mittarit. Esimerkiksi tsaarin Venäjällä, valtion ideologia tiivistyy termeissä autokratia, oikeaoppisuus ja kansan yhtenäisyys.

Kun bolševikit nousivat valtaan vuonna 1917, korvautui tsaarin ideologia kommunismilla. Stalinin aikana virallinen ideologia mukautettiin palvelemaan totalitaarisen valtion tarpeita ja edistämään Stalin-kulttia. Vaikka Stalinin kuoltua henkilökultti katosi virallisesta retoriikasta, ei neuvosto-ideologian perustus silti järkähtänyt. Sen mukaan valtio meni aina yksilön vapauksien edelle. Se myös salli suvaitsemattomuuden mielipiteiden kirjoa vastaan. Vasta perestroikan aikana laajat kansalaisryhmät kyseenalaistivat neuvostoideologian, mikä osaltaan ruokki Neuvostoliiton romahdusta.

Ideoiden, ideologian ja väestön välinen suhde on edelleen vaikea. Karppinen huomauttaakin, että vaikka virallinen ideologia oli Venäjällä tunnustettu, jätti se usein kansan kylmäksi. Sen rinnalle syntyi epävirallisia ideologioita niiden parissa, jotka tarkkailivat yhteiskunnan auktoriteetteja ulkopuolelta. Kritiikin kohteena on ollut niin valtaapitävien tapa kehittää, ohjata kuin ilmaistakin valtion ideaa. Kritiikki kohdistettiin myös suoraan vallassa oleviin ja heidän edustamaansa järjestelmään. Pohjimmiltaan historian saatossa ”Venäjän idean luoja ja kehittäjä on ollut maan älymystö”. Venäjän ideasta ovat kisailleet erilaiset näkemykset siitä, mikä on valtion rooli ja sen suhde yhteiskuntaan sekä Venäjän rooli laajemmin maailmassa.

Venäjän heiluri

Piirtämällä Venäjän ideasta käydyn keskustelun valtion ja älymystön väliseksi väittelyksi, Karppinen osuu ongelman ytimeen. Ideaa ovat jo sen syntymähetkeen asti muokanneet kaksi vastakkaista voimaa: valtio, joka haluaa käyttää valtaa ja kontrolloida yhteiskuntaa, ja älymystö, joka kyseenalaistaa vallankäytön ja valtion legitimiteetin.

Valtion ja ”ajattelevan luokan” välinen kamppailu manifestoi samalla syviä, käynnissä olevia prosesseja. Venäläinen filosofi Nikolai Berdyaev onkin todennut, että Venäjän historian erityispiirre on sen vallankumouksellinen luonne. Se etenee sarjana sosiaalisia katastrofeja ja vallankumouksia. Jokainen katastrofi on kuin negaatio, vastakuva menneestä. Aivan kuten heiluri, liikkuu myös Venäjän historia äärilaidasta toiseen. Tässä mielessä Venäjän ideaa etsiessä on seurattava heilurin liikkeitä: jokainen vallankumous merkitsee yhden ideologian kuolemaa ja samalla tietyn uuden Venäjän idean ja ideologian syntymää. Ja koska valtio ja siihen mukautumaton älymystö ovat yleensä aina heilurin eri reunoilla, on uuden kriisin mahdollisuus aina läsnä.

Sillä aikaa tarinan Kakkara jatkaa kulkuaan viekoitellen ja lumoten sekä valtiomiehiä että älymystöä. Silti se onnistuu aina pakenemaan nälkäisten hampaiden välistä.

”Kakkaran siinä vieriessä tietä pitkin tuli vastaan jänö:

– Kakkara, kakkara! Minäpä syön sinut suihini.

– Etpäs syökään, Vemmelsääri. Kuuntele mieluummin kun minä laulan laulun sinulle.

Ja Kakkara alkoi laulaa. ”Minä olen kakkara pikkuinen, aitasta lakaistu, laareista kaavittu, smetanalla maustettu. --- Vaarilta minä karkasin, muorilta minä karkasin, mikä etten karkaa sinultakin, Jänis Vemmelsääri!”

Putinin uusi tulkinta

Tammikuun lopulla 2006 presidentti Putin antoi kaksijakoisen vastauksen Venäjän ideaa koskeneeseen kysymykseen ulkomaisten toimittajien lehdistötilaisuudessa. Ensiksi hän painotti kansallisen idean olevan rakkautta isänmaahan, patriotismia. Toiseksi hän totesi, että kaikkein tärkein asia jokaiselle kansalaiselle ja koko valtiolle oli ”tulla tehokkaaksi”. Venäjän olisi siis oltava kilpailukykyinen. Mutta mitä Putin tällä tarkoittaa?

Putinin puhetta voi tulkita kahdella tapaa. Hänen sanansa voidaan tulkita perinteisen valtiollisesti, jolloin jokaisen yksilön olisi oltava tehokas palvellakseen yhtä ja samaa päämäärää, valtion kilpailukykyä. Venäläispatriootin pitäisi siis ensisijaisesti miettiä, miten hän voi palvella isänmaataan ja vasta toissijaisesti omaa etuaan. Valtion tehokkuuden lisääminen edellyttää tehokkaita kansalaisia. Tässä puheenparressa ei ole mitään uutta, sanoihan jo Nikita Hruštšov kuuluisassa sloganissaan ”Neuvostoliitto saavuttaa ja menee Yhdysvaltojen ohi”, puhumattakaan hänen hankkeestaan hyödyntää valtavia joutomaita Itä-Ukrainassa ja Keski-Aasiassa. Tässä mielessä Putinin sanat toistavat samaa kilpailun ideaa, olipa kyseessä kylmän sodan vihollisuudet USA:n ja Venäjän välillä tai nykyinen globalisaatio ja talouskilpailu.

Putinin sanojen toinen tulkinta heijastaa uutta kissanhännänvetoa siitä, miten kansa ja valtio suhteutuvat toisiinsa Venäjällä. Voi hyvin olla, että Putin on jo hyväksynyt neuvostovaltion uudelleenpystyttämisen mahdottomuuden – se olisi takuulla mahdoton tehtävä ilman neuvostoideologiaa ja suunnitelmataloutta – ja kartoittaa nyt uutta reittiä. Venäjä on nykyään ylikuormitettu sosiaalisilla sitoumuksilla, joiden täyttäminen on osoittautunut hyvin vaikeaksi.

Kun väestö pienenee ja pakkautuu samalla suuriin kaupunkikeskuksiin, vajoaa maalaisperiferia syvemmälle köyhyyteen. Byrokratia on aivan liian korruptoitunutta jakaakseen tehokkaasti hyvinvointia kansalaisille. Tässä mielessä ainoa vaihtoehto on pyytää ihmisiä olemaan tehokkaita oman itsensä takia, ”every man for himself”. Kristallisoiko tämä Putinin ajatuksen Venäjän ideasta?

Putinin ajama politiikka heijastaa osittain juuri tätä jälkimmäistä tulkintaa. Energiasta saaduilla voitoilla valtio on käynnistänyt sarjan kansallisia projekteja. Ne ovat ”tiekarttoja” uudistuksiin niin terveydenhuollossa, koulutuksessa, infrastruktuurissa kuin maataloudessakin. Yhteistä projekteille on tavoite auttaa venäläisiä parempaan elämänhallintaan. Esimerkiksi infrastruktuuriin keskittyvä kansallinen projekti sisältää erityisiä lainaohjelmia perheille, jotka haluavat investoida asumiseensa. Erillinen tukirahasto löytyy myös äideille, jotka toivovat toista lasta.

Projektien saavutukset eivät kuitenkaan ole kummoisia. Monen kommentaattorin mielestä niiden ainoa saavutus on tuoda julkisuutta Putinille ja hänen yhdelle seuraajaehdokkaalleen Dmitri Medvedeville, Kremlin huippuvirkamiehelle, jonka vastuulla ”kansalliset projektit” ovat. Nähtäväksi jää, yltääkö yksikään projekteista tavoitteisiinsa. Sitäkin tärkeämpi testi on, onnistuvatko projektit kampeamaan byrokraattisen luonteensa ja muuttumaan aidosti kansan ja jokaisen venäläisen omiksi kansallisiksi projekteiksi vai jäävätkö ne vain politiikan pelinappuloiksi.

”Kansallisen projektin” rinnalle sloganiksi on poliittisessa pelissä noussut iskulause ”suvereenista demokratiasta”. Lauseen keksijä ja Putinin neuvonantaja Vladislav Surkov selitti sen olevan ”poliittinen synonyymi kilpailukyvylle”. Sekä ”kansallista projektia” että ”suvereenia demokratiaa” on Kremlin eri piireissä kaupattu poliittiseksi valuutaksi vuosien 2007–2008 vaaleihin. Näiden iskulauseiden heikkous on, etteivät ne puhuttele kansan enemmistöä, ja nekin, jotka päättivät antaa mahdollisuuden ”kansallisille projekteille”, ovat turhautuneet projektien vaatimaan turhaan paperinpyöritykseen ja aikaa vievään jonossa seisomiseen.

Putin on onnistunut hidastamaan Venäjän heilurin liikettä omaksumalla vahvaa valtiota korostavan puheenparren ja hyvin teknisen, yltiöbyrokraattisen lähestymistavan johtajuuteen. Sitä on osaltaan avittanut vallankumouspuheiden ja valtion vastaisen avoimen opposition puuttuminen. Kuten monet analyytikot ovat todenneet, Venäjällä ei ole odotettavissa Ukrainan oranssin vallankumouksen tyyppistä kansannousua. Valtio ei myöskään ole itse ehdottanut yhdenmukaista kaikki-yhden-puolesta-ideologiaa. Siksi heiluri on toistaiseksi pysynyt paikallaan – pidätellen sisällään tuhovoimia.

Vaikka Putinin presidenttiys on onnistunut pysäyttämään heiluriliikkeen, ei se silti ole kyennyt uudelleenrakentamaan heilurin koneistoa. Kuten niin usein aiemminkin Venäjän historiassa, on valtion päämies nytkin valinnut tutun byrokratian ja kontrollin tien sen sijaan, että olisi uudistanut valtiota tai varustanut demokraattista järjestelmää. Voi hyvin olla, että taianomainen heiluri lähtee pian taas liikkeelle stagnaatiosta kohti vallankumousta, minkä seurauksena koko maa on jälleen uuden idean edessä. Kysymys onkin nyt siitä, kenellä on valtaa käynnistää heiluri uudelleen?

”Kakkara kieri kierimistään. Ja vastaan tuli kettu:

– Päivää, kakkara! Kylläpä olet korea ja punaposkinen!

Kakkara oli iloinen saamistaan kehuista ja alkoi laulaa lauluaan. Kettu kuunteli sitä mutta hiipi samalla yhä lähemmäksi. ---

– Olipa kaunis laulu, kettu sanoi. – Ikävä vain että olen tullut vanhaksi ja kuulen niin huonosti, pikku ystäväni. Jospa istahtaisit tuohon kuononi päähän ja laulaisit vielä kerran.

Kakkara ilahtui kun sen laulua kiiteltiin ja alkoi laulaa uudelleen. ”Minä olen kakkara pikkuinen! Aitasta lakaistu?”

Ja – hups! – silloin kettu söi kakkaran.”

Kuten usein saduissa tapahtuu, selviytyy lopulta voittajaksi kettu, liehittelevä ja värikäs persoona, mutta huomattavan viekas olio, jonka kyynisyys riittää kesyttämään ja käyttämään Venäjän ideaa hyväksi omiin tarkoitusperiinsä. Venäjän nykytrendejä seuratessa Putinin slogan ”kukin omasta puolestaan” on kääntymässä hobbeslaiseksi ”kaikkien sodaksi kaikkia vastaan”. Kuten viimeaikaiset joukkomielenosoitukset Kaukasiasta tulevia maahanmuuttajia vastaan osoittavat, on niillä Ketuilla, jotka yrittävät luoda kansallista versiota Venäjän ideasta, käsissään hyvin räjähdysherkkää materiaalia. Mutta kuten Anna Politkovskajan elämä ja traaginen kuolema osoittavat, mahtuu Kettujen joukkoon yhä älymystöä, joille vapauden idea on aidosti lähellä sydäntä.

Venäjän idean ja koko Venäjän tulevaisuus on nyt uuden sukupolven käsissä, jotka todennäköisesti ottavat johtajuuden käsiinsä 15–20 vuoden kuluttua. Heillä ei ole omaa kokemusta neuvostoelämästä. Sen sijaan he ovat jo nuoruudessaan olleet silminnäkijöitä äärimmäiselle johtavien eliittien kyynisyydelle ja byrokratialle, jonka alle uudistukset hautautuvat, ja joka näyttäytyy monikasvoisena, laajalle levinneenä korruptiona. Mutta samalla se on myös se sukupolvi, joka jo varhain hyödynsi mahdollisuutta matkustaa ulkomaille ja käyttää uusinta teknologiaa ja joka koki nopean, vaikkakin hyvin epätasaisesti jakautuneen talouskasvun. Uusi sukupolvi ei jaksa uskoa mihinkään, ja siksi sitä voi pitää menetettynä. Mutta menetettynäkin se voi kyetä kasvattamaan sisältään voimia, jotka määrittelevät uudelleen Venäjän idean. Venäjän idean käyttövoimana on ollut taipumus innostua suurista, kansallisista projekteista. Ehkä uusi sukupolvi on omaksunut Putinin yksilökeskeisemmän ajattelumallin ja hakee Venäjän ideaa itsestään.