Vienti edellä

Kristi Raik

EU-maiden kilpajuoksu vientimarkkinoille murentaa entisestään unionin yhtenäisyyttä ja kykyä yhteisen ulkopolitiikan määrittelyyn.

Talouskriisin aikana Euroopan turvallisuuteen kohdis­tuvat uhat on määritelty uusiksi. Kun Euroopan unioni sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, sen keskei­nen uhkakuva oli Euroopan oman sotaisan historian toistuminen. Integraation tehtävänä oli ehkäistä se. Sittemmin uhat ovat olleet jotakin ulkopuolista: kylmän sodan aikaisesta itäblokista 1990- ja 2000-luvun epävakaisiin raja-alueisiin ja globaaleihin ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen, terroris­miin ja kyberuhkiin.

Nyt Euroopasta itsestään on ensimmäistä kertaa vuosikym­meniin tullut suurin uhka omalle turvallisuudelleen. Euroop­paa uhkaa talouskasvun puute, kriisimaiden yhteiskuntarauhan järkkyminen ja mahdollinen talouden romahdus, joka ajaisi koko maanosan entistä jyrkempään laskukierteeseen.

Tämä muutos heijastuu vahvasti EU-maiden ulkopolitiik­kaan. Sitä mukaa kun (puuttuvasta) talouskasvusta on tullut painavin kansallinen huolenaihe, viennin edistäminen on nous­sut ulkopolitiikan keskeiseksi tehtäväksi.

Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb edustaa EU:n laajuista trendiä vaatiessaan ulkoministeriön re­surssien uudelleen kohdistamista markkinavetoisin perustein: aktiivisuutta ja läsnäoloa tarvitaan siellä, missä vienti vetää ja mistä voidaan houkutella investointeja kotimaahan.

Uusi panostus viennin edistämiseen on nähtävä osittain ulkoministeriöiden keinona todistaa tarpeellisuutensa aika­na, jolloin kuka tahansa voi harjoittaa diplomatiaa ja miltei jokaisella valtiollisella instituutiolla on omat kansainväliset verkostonsa. Julkisten menojen leikkaustalkoissa ulkopolitiik­ka on suhteellisen helppo kohde, kun poliitikot punnitsevat äänestäjien prioriteetteja.

Esimerkiksi Britannian ulkoministeriö on joutunut leikkaa­maan kulujaan jopa kolmanneksen vuoden 2010 toimintame­noista, mutta on samalla huomattavasti lisännyt panostustaan Kiinaan, Intiaan ja muihin nopeasti kasvaviin talouksiin tavoit­teenaan tukea talouskasvua.

Erityisen rajusti ulkosuhdehallinnon rahoja on leikattu etelän kriisimaissa: esimerkiksi Italia karsi ulkoministeriönsä hallinnollista budjettia 991 miljoonasta 919 miljoonaan eu­roon vuosina 2010–2012 ja Kreikka vastaavasti 423 miljoo­nasta 308 miljoonaan. Portugali on leikannut menoja mutta nostanut samalla investointi- ja ulkomaankauppavirastojensa statusta osana diplomaattista verkostoaan ja avannut uusia edustustoja kasvukohteisiin, kuten Abu Dhabiin, Dohaan ja Singaporeen.

Suomen ulkoministeriön vuosittaisista toimintamenoista on jo leikattu 13 miljoonaa euroa. Vuonna 2012 ministeriön toi­mintamenot olivat 204,5 miljoonaa euroa. Leikkausten vuoksi Suomi on jo sulkenut tai sulkemassa kymmenen ulkomaan­edustustoa, ja lisää lakkautuksia saattaa olla luvassa. Harvoi­hin poikkeuksiin lukeutuu Saksa, joka on hieman kasvattanut ulkoasiainhallintonsa menoja.

■

EU:n globaalin vaikutusvallan näkökulmasta EU-maiden kil­pajuoksu vientimarkkinoille on varsin lyhytnäköistä. Se mu­rentaa entisestään unionin yhtenäisyyttä ja kykyä sekä halua yhteisen ulkopolitiikan määrittelyyn. Tuore valtioneuvoston EU-selonteko tähdentää perustellusti, että yksittäin toimivien jäsenmaiden ”kansainvälinen vaikuttavuus jää selkeästi EU-tasoista toimintaa heikommaksi”.

EU on yhä maailman suurin talousmahti, mutta se ei kykene käyttämään painoarvoaan strategisten etujensa ajamiseen. Jopastrategisten etujen määritteleminen näyttää olevan ylivoimainen tehtävä. Kalliiksi väitetty EU:n ulkosuhdehallinto, jonka teh­tävänä on toteuttaa unionin yhteistä ulkopolitiikkaa, joutuu tulemaan toimeen alle 500 miljoonan euron vuosibudjetilla.

"Jos EU-maat noudattaisivat yhteistä linjaa, Kiinalla tuskin olisi varaa rangaista niitä kaikkia."

EU:n yhteinen kauppapolitiikka pyrkii määrittelemään markkinoiden pelisäännöt ja vähentämään epäreilua kilpailua, mutta kärsii jäsenmaiden sooloilusta ja eripurasta. Vientivetoi­nen ulkopolitiikka uhkaa jättää varjoonsa myös perinteisen turvallisuuspolitiikan tai ainakin vähentää jälkimmäiseen käy­tettävissä olevia resursseja.

Yhdysvallat on huolissaan Aasian turvallisuudesta ja pyrkii luomaan vastapainoa Kiinan ylivoimalle vahvistamalla suhtei­taan Kaakkois-Aasian maihin ja sitomalla taloudelliset tavoit­teensa turvallisuusintresseihin. EU-maat sen sijaan kilpailevat keskenään viennin ja investointien maksimoinnista. Voimistuvan Aasian vakaus on kuitenkin myös eurooppalaisten yhteinen etu, johon EU:n olisi syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota.

EU ei myöskään juuri käytä taloudellista vaikutusvaltaansa unionin perustana olevien arvojen edistämiseen. Talouskriisin vaikutuksesta EU:sta on tullut nöyrempi mutta myös kyynisempi kansainvälinen toimija. Taloudellisten etujen ajaminen asete­taan julkisessa keskustelussa usein vastakkain arvopohjaisen ulkopolitiikan kanssa.

■

Kysymyksessä ei kuitenkaan ole nollasummapeli. Kaupankäyn­nin rajoittaminen autoritaaristen maiden, vaikkapa Valko-Ve­näjän tai Kuuban kanssa, puhumattakaan suurvalloista kuten Venäjä tai Kiina, ei yleensä paranna maiden ihmisoikeustilan­netta eikä edistä demokratiaa. Mutta EU:lla ja sen yksittäisillä jäsenmailla pitäisi olla selkärankaa nostaa esiin arvokysymyk­siä, muuten EU:n uskottavuus heikkenee entisestään.

Harva eurooppalaisjohtaja on esimerkiksi uskaltanut vii­me vuosina tavata Tiibetin hengellistä johtajaa dalai-lamaa – poikkeuksina Britannian pääministeri David Cameron ja Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves, joita Kiina on rangaissut huomattavalla suhteiden viilenemisellä. Jos EU-maat noudat­taisivat vastaavissa kysymyksissä yhteistä linjaa, Kiinalla tuskin olisi varaa rangaista niitä kaikkia.

Talouden nousu EU-maiden ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiöön supistaa päättäjien näköalaa. Se kätkee taakseen kysymykset siitä, kuka määrittelee tulevaisuudessa globaalin kanssakäymisen säännöt ja säilyykö länsimaiden johdolla luo­tu liberaali kansainvälinen järjestelmä. EU:lla on yhä vahvat edellytykset osallistua kansainvälisen politiikan ja talouden pe­lisääntöjen määrittelemiseen ja turvaamiseen. Siihen tarvitaan vahvaa EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa.

Euroopan globaali asema on vääjäämättä heikkenemässä, mutta vientivetoinen ulkopolitiikka ei ole pulmien ratkaisu, vaan osa ongelmaa. Kun turval­lisuus kietoutuu talouteen, EU:lla ei enää näytä olevan varaa laa­jakatseiseen ulkopolitiikkaan. Mutta vielä vähemmän unioni­mailla on varaa korvata ulkopo­litiikkansa kauppasuhteilla.

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää