Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Pulp Fiction - tarinoita sellutehtaasta

Suomalaisen Metsä-Botnian sellutehdashanke Uruguayn ja Argentiinan välisellä rajalla synnytti kansainvälisen konfliktin, jonka seurauksena Argentiinaan perustettiin ympäristöministeriö. Metsäyhtiön tarinan sankariksi nousikin yllättäen eteläamerikkalainen ympäristöliike.

Uruguayn ja Argentiinan rajalla puhjennut Fray Bentosin sellukiista on kasvanut kansainväliseksi konfliktiksi, joka on saanut laajaa huomiota maailman tiedotusvälineissä. Suomessa on kuitenkin jäänyt varsin vähäiselle huomiolle se, millaisia vaikutuksia suomalaisella selluteollisuudella on ollut alueen yhteiskuntakehitykseen.

Myös Etelä-Amerikan talousintegraatioprojekti Mercosur on ajautunut kriisin myötä ongelmiin. Taloudellisesta on tullut poliittista, kun alueen kansalaisyhteiskunnissa kytenyt demokratia- ja ympäristöaktivismi on kokenut uudenlaisen herätyksen.

Heikko esitys diplomatialta
Ympäristötietoisuus on Argentiinassa historiallisessa huipussaan. Aktivismilla on ollut konkreettisiakin seurauksia: maahan perustettiin ympäristöministeriö Fray Bentos -kiistan tuoksinassa, ja tehtaita aktiivisesti vastustaneen ympäristöjärjestö CEDHA:n perustajasta Romina Picolotista tehtiin maan ensimmäinen ympäristöministeri. Picoloti oli mukana jopa tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon ehdokaskisassa aina loppusuoralle asti.

Argentiinan ympäristöministeriön vauhdikas luominen teki Uruguay-joen konfliktista kansallisesti merkittävän asian. Presidentti Néstor Kirchner tarvitsee – ja varmasti saa − uudelleenvalintansa varmistamiseksi enemmän ääniä suomalaistehtaan vastustajilta kuin selvästi harvalukuisemmilta hankkeen kannattajilta. Siksi konfliktin aiheuttamien diplomaattisten kiistojenkin laukeamista joutuu odottelemaan käytännössä ainakin Argentiinan seuraaviin vaaleihin asti.

Olisiko jotain sitten voitu tehdä toisin? Argentiina on suuri valtio. Maan koosta ja historiallista syistä se on aina pitänyt Uruguayta lähes omana territorionaan, pikkuriikkisenä veljesmaana mahtavan Buenos Airesin kupeessa. Asiaa voisi verrata vaikkapa siihen, että belgialaiset aloittaisivat ison selluprojektin Ranskan rajalla − neuvottelematta juuri ranskalaisten kanssa. Toki Uruguay on suvereeni valtio, mutta maantieteellehän emme voi juuri mitään − kuten kansallisesta historiastammekin tuttu mantra väittää.

Metsä-Botnian edustajat ovat sanoneet, että he ovat koko kiistan ajan yrittäneet säilyttää keskusteluyhteyden argentiinalaisiin. Jokin meni kuitenkin pieleen. Tieto ei kulkenut, tai sitten yhtiö ei yksinkertaisesti tajunnut argentiinalaisen ja latinalaisamerikkalaisen poliittisen kulttuurin koukeroita. Tehdasta vastustavat paikalliset argentiinalaiset saivat myös yllättävän suoraa tukea paikallisilta viranomaisilta ja maan hallitukselta. Kasvava ympäristötietoisuus ja paikallisdemokratia löysivät kaikupohjaa vuoden 2002 talouskriisistä toipuvassa Argentiinassa, otollisessa sisä- ja ulkopoliittisessa tilanteessa.

Suomen valtiokin kutsuttiin paikalle, mutta ulkomaankauppaministeri Paula Lehtomäen matkasta ei seurannut mitään konkreettista hyötyä – vain lisää löylyä tehtaan vastustajien kiukaalle. Suomalainen diplomatia toimi asiassa ehkä liian herkkänahkaisesti, juuri pohtimatta alueellisia valta-asetelmia tai kulttuurikysymyksiä.

Kriisin myötä tuli myös todistettua, että suomalaisuus kansainvälisenä brändinä on uudenlaisten haasteiden edessä, eikä näiden haasteiden merkitystä ole pohdittu suomalaisessa taloudessa ja politiikassa kokonaisvaltaisesti. Pelkkä slogan ”tiedon ja osaamisen Suomi” ei enää riitä. Poikkikansallisissa toimintaympäristöissä on osattava toimia aiempaa laajakatseisemmin. Euroopan ulkopuolinen maailma ei ole mikään ”tyhjä tila”, kuten suomalaiset toimijat edelleen yllättävän usein ajattelevat. Sellukiistassa olisi tarvittu myös kokonaisvaltaista talouden ja politiikan analyysia sekä kansainvälisen oikeuden ja Latinalaisen Amerikan historian ja nationalismin tuntemusta.

Sellutehtaan ensi vaiheet
Metsä-Botnia aloitti rakennusprojektinsa Fray Bentosissa Uruguay-joen rannalla maaliskuussa 2005. Joki-alue on Uruguayn ja Argentiinan rajalla, vaikka tehtaan fyysinen sijoituspaikka on kokonaan Uruguayn puolella. Yhtiön investoinnin arvo on yli 800 miljoonaa euroa, ja se on suurin suomalaisen yhtiön ulkomaille tekemä teollinen investointi sekä historiallisesti suurin Uruguayhin tehdyistä sijoituksista. Tehtaan on tarkoitus valmistua syksyllä 2007.

Hanke oli alkanut jo vuonna 1988, kun raaka-aineena toimivia eukalyptusviljelmiä oli alettu istuttaa Uruguayssa Maailmanpankin tuella. Myös espanjalaisella Ence-yhtiöllä oli alueella oma sellutehdashanke. Metsä-Botnia ja Ence olivat tehneet sijoituspäätöksensä neuvoteltuaan laajat vapaakauppa- ja veroedut alueella, saatuaan asiaankuuluvat luvat Uruguayn viranomaisilta sekä teetettyään ympäristöselvityksen.

Hanketta takaava Maailmanpankki teki tosin virheen hyväksyessään sellaisenaan Botnian ympäristöselvityksen, sillä pankin sääntöjen mukaan sen täytyy tehdä oma, riippumaton ympäristöselvitys. Muun muassa tähän seikkaan hanketta vastustavien argentiinalaisten ympäristöaktivistien oli myöhemmin helppo tarttua.

Suomalaisyrityksellä oli hankkeen alussa keskusteluyhteys argentiinalaisten toimijoiden kanssa, mutta rakentamispäätöksen jälkeen esimerkiksi Entre Ríosin maakunnan kuvernööri Jorge Busti kääntyi voimakkaasti Uruguayn puolelle rakennettavia sellutehtaita vastaan. Bustin politiikan muutoksen syynä oli se, että Argentiinan puolelle ei ollut tulossa työpaikkoja, eikä niistä saatavia verotuloja − ainoastaan mahdollisia negatiivisia ympäristövaikutuksia ja sitä kautta vaikeuksia alueen perinteiselle elinkeinolle, turismille.

Myös Argentiinan presidentti Néstor Kirchner otti − ennen kaikkea sisäpoliittisista syistä − etäisyyttä uruguaylaiseen sosialistiseen aate- ja virkaveljeensä Tabaré Vázqueziin. Argentiinassa hanketta ovatkin vastustaneet sekä presidentti ja hallitus että paikallinen väestö ja erilaiset kansalaisjärjestöt. Uruguayssa Metsä-Botnian hankkeella on edelleen laajahko tuki.

Argentiina ja Uruguay neuvottelivat tehtaan vaikutuksista yli puolen vuoden ajan, mutta nyt ainakin virallisella tasolla neuvottelut seisovat. Keväällä 2006 kiista kärjistyi diplomaattiseksi ja aluepoliittiseksi konfliktiksi, kun Argentiinan hallitus vei asian Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen vedoten vuonna 1975 solmittuun rajajokisopimukseen.

Sopimuksen mukaan rajajoen veteen vaikuttavissa asioissa tulisi kysyä kaikkien alueen valtioiden mielipidettä. Paikalliset aktivistit ovat ajoittain sulkeneet maiden rajanylityspaikat, mikä on estänyt matkailua ja normaalia liikkumista, kuten tavarankuljetuksia. Metsä-Botnia on jatkanut rakentamista alueella.

Tungosta sellunäyttämöllä
Ympäristöaktivistit saartoivat Montevideon satamassa Metsä-Botnian materiaalilastin, ja rekat joutuivat lopulta kuljettamaan rakennusmateriaaleja poliisisaattueessa Fray Bentosiin. Metsä-Botnia ilmoitti huhtikuun alussa keskeyttävänsä rakennustyöt kymmeneksi päiväksi ”hyvän tahdon eleenä”, edesauttaakseen presidenttien tapaamisen onnistumista. Lyhyt seisokki ei kuitenkaan tyydyttänyt Argentiinaa, ja sovitut neuvottelut peruuntuivat.

Maailmanpankki ilmoitti näiden tapahtumien jälkeen luopuvansa toistaiseksi hankkeen 150 miljoonan euron luottojen myöntämisestä ja poliittisen riskin takuiden antamisesta. Metsä-Botnia kertoi hoitavansa rahoituksen itse Uruguayn hallituksen myötävaikutuksella. Euroopan unionin kauppakomissaari Peter Mandelson kertoi EU:n tukevan kiistassa Metsä-Botniaa ja katsoi yhtiön − sekäUruguayn hallituksen − olevan syyttömiä poliittisen konfliktin uhreja.

Huhtikuun lopulla Etelä-Amerikkaan vienninedistämismatkan tehnyt ministeri Lehtomäki vieraili Uruguayssa, mutta peruutti kiistan takia käynnin Argentiinassa, kun riittävän korkean tason poliittisia tapaamisia suomalaisministerin kanssa ei tuntunut järjestyvän. Lehtomäki ilmoitti Fray Bentosin hankkeen olevan yksityisen yrityksen asia, eikä Suomen valtio ollut siinä ministerin mukaan mitenkään osallisena.

Argentiinassa tätä virallisen Suomen asennetta paheksuttiin voimakkaasti, varsinkin kun ministeri oli kaikenkukkuraksi juuri vienninedistämismatkalla − Uruguayssa. Argentiinan media korosti samalla suomalaisen vientitakuujärjestelmän (Finnvera) roolia asiassa.

Etelä-Amerikan huolta kuvastaa se, että Brasilian presidentti Luiz Inácio Lula da Silva pyysi Metsä-Botniaa keskeyttämään rakentamisen. Brasilia on huolestunut erityisesti kiistan vaikutuksista alueellisen vapaakauppaliiton Mercosurin tulevaisuudelle, sillä ”Mercosurin Belgia” – vapaakauppaliiton hallinnollinen keskus – Uruguay, uhkasi vetäytyä integraatiohankkeesta kiistan pitkittyessä.

Toisaalta alueen mahtimaalla Brasilialla on ollut myös omia sellukonflikteja Stora Enson rakentamalla Veracelin tehtaalla. Esimerkiksi Brasilian merkittävä maattomien liike on vastustanut sellutehtaita − erityisesti niiden vaikutuksia maanomistuskysymyksiin. Brasilia on kuitenkin voinut pitää nämä asiat ”kansallisina kysymyksinä”, toisin kuin Uruguay rajajoella Fray Bentosissa.

Toukokuussa 2006 EU:n ja Latinalaisen Amerikan poliittiset johtajat kokoontuivat huippukokoukseen Wienissä. Sellutehdaskiista ja energiakysymykset kiristivät silminnähden paikalle tulleiden latinalaisamerikkalaisten poliitikkojen välejä. On selvää, että Brasilian presidentti Lulan huolet olivatkin täysin aiheellisia: Uruguayn ja Argentiinan diplomaattinen konflikti halvaannutti Mercosurin normaalia toimintaa. Lisäksi muillakin alueella oli noussut uudenlaisia talouspoliittisia ristiriitoja, jotka näkyivät esimerkiksi Bolivian presidentin Evo Moralesin äänenpainoissa tai Venezuelan päämiehen Hugo Chávezin alueen integraatiota koskevissa radikaaleissa
ideoissa.

Elokuussa Suomessa vieraili useita argentiinalaisia lehtimiesryhmiä. Myös ympäristöjärjestö CEDHA:n johtaja Jorge Thaillant ja Argentiinan Gualeguaychún kaupungin (Fray Bentosia vastapäätä sijaitseva kaupunki Argentiinan puolella) ympäristökansalliskokouksen edustaja Oscar Bargas kävivät syksyllä tapaamassa suomalaisviranomaisia ja kansalaisjärjestöjä.

Syyskuussa espanjalainen Ence ilmoitti yllättäen ja hieman katkerana vetäytyvänsä omasta hankkeestaan Fray Bentosin alueella. Se oli ollut Uruguay-joella ennen suomalaisia, vaikkei ollutkaan aloittanut tehtaansa rakentamista yhtä vauhdikkaasti kuin suomalaiset. Metsä-Botnia on jatkanut tehtaan rakentamista normaalisti, mutta tehdastyömaalla on ollut useita lakkoja. Suomalaisyhtiö on esimerkiksi tuonut tehdastyömaalle ammattihitsaajia Itä-Euroopasta, ja uruguaylaiset työläiset ovat vastustaneet voimakkaasti ulkomaalaistyövoiman käyttöä. Kaikesta huolimatta paperitehdas mitä ilmeisimmin nousee Uruguay-joella − mutta mitä tahansa voi vielä tapahtua.

Faktaa vai fiktiota
Voidaan kysyä, onko kiistassa kyse ”kulttuurisensitiivisyydestä” vai pikemminkin taloudellisesta rationaalisuudesta ja kansainvälisestä oikeudenmukaisuudesta. Olisiko tehdashankkeessa tarvittu myös niin sanottua maalaisjärkeä, paikallisia ihmisiä tarkemmin kuulemalla?

Tiedotusvälineiden kautta levinnyt uskomusten sävyttämä informaatio on vaikuttanut voimakkaasti Argentiinan,Uruguayn ja Suomen välisessä konfliktissa. Kiistan liepeillä liikkuu koko joukko uskomuksia, liittyen ”eukalyptus-pelkoon”, hankkeen ympäristövaikutuksiin tai suomalaisten imperialistisuuteen.

Uskomuksista todistavat argentiinalaisista sanomalehdistä lainatut lauseet: ”Eukalyptus imee kaikki vesivarat alueelta”, ”Suomi on imperialistinen, kolonialistinen toimija”, ”Sellu haisee ja saastuttaa, joki kuolee”. Suomalaiset sen sijaan ovat vilpittömästi uskoneet teknologialogiikallaan maailman parhaaksi mainostamaansa sellutehtaaseen: ”Vaikka me Metsä-Botniassa kuinka selvittäisimme tehtaan hienoutta, paikalliset eivät ymmärrä sitä. Uskomukset pitävät ja niille löytyy aina vahvistavia argumentteja − jotka eivät pohjaudu tutkimuksiin tai tietoon.”

Toimivia keskusteluyhteyksiä ei juuri tunnu enää olevan. Osapuolet ovat ”tosiasioiksi” muuttuneiden uskomustensa vankeja. Suomalaisessa ”Pulp fiction” -puheessa siis ”tiedon ja osaamisen Suomea” ja ”luotettavaa, demokraattista Uruguayta” vastassa ovat ”ongelmien Argentiina” ja ”tietämättömät paikalliset asukkaat”.

Kansainvälinen paperiteollisuus esittää omat visionsa ja uskomuksensa usein aukottomina ”faktoina”, koska rajoittamattoman globalisaation ja vapaan kilpailun yhteiskuntavisio perustaa samaan tapaan maailmankuvansa uskomuksiin ja haavekuviin. Taustalla oleva klassinen liberaali talousteoria on pohjimmiltaan myös uskomus: yhteiskunta oletetaan tyhjiönä, jossa näkymätön ”adamsmithiläinen” käsi voi liikkua painottomasti.

Liberalistisessa ortodoksiassa on kyse uskosta, jossa vain yksi teoria on totta – samalla tavalla kuin itäblokissa marxilainen taloustiede oli kaikissa suhteissaan ainoa oikea. Muiden muassa J. M. Keynes on tarttunut näihin uskomuksiin: puhtaaseen rahan arvon ja hyödykkeiden suhteeseen perustuva klassinen talousteoria ei toimi monimutkaisissa yhteiskunnallisissa toimintaympäristöissä.

Toisaalta puhtaan talousteorian, teknologian ja liiketalousmallien ulkopuoliset näkökulmat − ”yhteiskuntavastuu” laajasti ymmärtäen − otetaan suurten firmojen liiketoiminnassa aiempaa perusteellisemmin huomioon kuluttajien vaatimuksesta. Yritysmaailma on käsitellyt näitä ristiriitoja myöntäessään niin kutsuttuja vastuullisen tai eettisen yritystoiminnan sertifikaatteja. Metsä-Botnian kunniaksi voi sanoa, että yhtiö on ottanut yritysten sosiaalisen vastuun periaatteen tosissaan. Konfliktiherkällä alueella on yritetty toimia avoimesti ja mahdollisimman paljon tietoa antaen.

Suomalaisyrityksen kannalta ongelmana erityisesti Argentiinassa on se, että alueen väestö tulkitsee konfliktin totaalisen mustavalkoisena. Hyvä esimerkki on Emilio Cartoy Díazin ”dokumenttielokuva” Historia de dos orillas (2006), jossa vastinparit tuodaan voimakkaina kuvina katsojan silmien eteen: elokuvassa rinnastetaan turhan osoittelevaan ja helppoon tyyliin harmaat, savua suoltavat tehtaanpiiput ja idylliset luontokuvat paratiisimaiseksi kuvatulta Uruguay-joelta.

Saastuttamisen mielikuvat ovat syöpyneet Argentiinassa syvälle ihmisten mieliin − ja tällä hetkellä ne yhdistyvät valmistumattomaan suomalaistehtaaseen. Monet tutkijat ovat huomauttaneet, että argentiinalainen ympäristöliike on käyttänyt Fray Bentosin konfliktia hyväkseen aivan muita tarkoitusperiä varten.

Ympäristöliikkeen pitäisikin monen asiantuntijan mukaan kiinnittää päähuomionsa maan kymmeniin paraikaa toimiviin ja vanhaa teknologiaa käyttäviin ”kansallisiin” sellutehtaisiin. On myös esitetty, että Argentiinan hallitus tukee Gualaguaychún kansanliikettä puolustaakseen kansallista teollisuuttaan naapurimaahan nousevaa tehokkaampaa ja kansainväliset ympäristökriteerit paremmin täyttävää tehdasta vastaan.

Tarinan opetus
Mitä opimme tällä kertaa latinalaisamerikkalaisesta poliittisesta kulttuurista?

Alue on monimutkainen ja rajajoella tangoon tarvitaan enemmän kuin kaksi taivuttajaa. Politiikka on mielikuvia. Pulp Fictionissä oman tarinan taakse ei ilmeisesti saatu riittävää kannatusta. Uruguayn ja Metsä-Botnian aluksi tyylikkäältä vaikuttanut esitys ei ole uponnut yleisöön − tai sitten näyttämöllä on vain ollut liikaa tungosta. Suosionosoituksia ei ainakaan ole vielä kuulunut.

Voittajiksi Uruguay-joen konfliktissa ovat tällä hetkellä selvinneet selkeällä erolla argentiinalainen ympäristöliike ja paikallisdemokratia. Vielä ei kuitenkaan ole selvää, voittavatko lopulta totuus ja Etelä-Amerikan ympäristön hyvinvointi.

Reaalipoliittiset intohimot kun voivat olla kovin lyhytikäisiä. Moni asia riippuu myös siitä, kuinka hyvän − ja hyvin hoidetun − tehtaan suomalaiset alueelle lopulta saavat rakennettua. Jos ja kun tehdas on pystyssä ja toiminnassa, sitä tarkkailee ekologisesti hyvin aktiivinen ympäristöliike.