Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Ruoan uusi geopolitiikka

Raj Patel: Stuffed and Starved: From Farm to Fork. The Hidden Battle for the World Food System. Portobello Books 2007, päivitetty painos 2013, 416 s. Lester R. Brown: Full Planet, Empty Plates: The New Geopolitics of Food Scarcity. W. W. Norton & Company

Niina Oisalo

Maailman väestöstä noin miljardi on aliravittuja ja puolitoista miljardia ylipainoisia. Ruokaa on riittävästi, mutta se jakautuu epätasaisesti, koska sijoittajat ja suuryhtiöt käyttävät niin suurta valtaa ruoan tuotannossa ja jakelussa.

Ruoka on ainoita asioita, joka yhdistää kaikkia ihmisiä. Vält­tämättömyytensä vuoksi se on ihanteellinen vallankäytön ja taloudellisten etujen ajamisen väline. Ruoka on kauppatavaraa, jonka saata­vuutta hallitsemalla voi ansaita omai­suuksia. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut kolonialismin ajoista.

Ruoan hinta on kuitenkin viime vuo­sina ampaissut kehitysmaissa huippulu­kemiin.

Aina 2000-luvun alkuun asti ruoan maailmanmarkkinahinnat muuttuivat suhteellisen vähän. Vuosina 2007–2008 ja 2010–2011 hintojen nousu aiheutti vakavan ruokakriisin ympäri maailmaa. Vuonna 2011 maissin hinta kallistui 84 prosenttia, sokerin 62, vehnän 55 ja soi­jaöljyn 47 prosenttia, ja viime vuonna kallistuminen jatkui. Vuoden 2008 ruo­kamellakoiden pelätään toistuvan, jos ruoan hinta yhä nousee.

Lisäksi ruoan tuottajilla kehitysmais­sa ja kuluttajilla länsimaissa on entistä vähemmän valtaa päättää, mitä he vil­jelevät tai syövät, sillä ruoantuotanto ja jakelu ovat keskittyneet yhä harvempiin käsiin: ruokabisneksen pullonkaulan muodostaa agribisnes, jossa muutamat suuryritykset sanelevat, mitä viljelijät kehitysmaissa kasvattavat ja mitä kaup­pojen hyllyillä myydään.

Vuosituhannen vaihteessa kuusi mo­nikansallista ruokayhtiötä piti hallussaan 70 prosenttia maailman vehnäkaupasta. Yksi ainoa yhtiö hallitsi 98 prosenttia pussitetun teen kaupasta. Puolet maa­ilman siemenkaupasta on kymmenen suurimman yrityksen käsissä. Suomessa kaksi kauppaketjua hallitsee 80 prosent­tia päivittäistavarakaupasta.

Tulos on, että kehitysmaiden viljeli­jät joutuvat usein viljelemään vain niitä raaka-aineita, joita monikansalliset ruo­kayhtiöt tarjoutuvat ostamaan, riippu­matta siitä, onko viljely kannattavaa. Ruoan hinta on noussut tasaisesti, kun taas kehitysmaiden viljelijät saavat työs­tään yhä vähemmän korvausta.

Ruokakriisien syitä ja taustoja avaa ansiokkaasti Raj Patel kirjassaanStuffed and Starved. Lester R. Brown puolestaan korostaa viime vuonna ilmestyneessä pamfletissaan Full Planet, Empty Plates planeetan voimavarojen ehtymisen ja väestönkasvun kohtalonyhteyttä.

Raj Patel jakaa ruokajärjestelmän ke­hityksen kolmeen vaiheeseen. Ensim­mäinen niistä oli kolonialismi, jolloin siirtomaiden valtavilla plantaaseilla or­jatyövoimalla tuotettua sokeria, teetä ja tupakkaa alettiin myydä Euroopassa. Näin luotiin monet niistä rakenteista, jotka ovat nykyistenkin kauppasuhtei­den taustalla.

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi toinen vaihe, jossa Yhdysvallat jakoi valtavia ylijäämävarastojaan ruoka-apuna ensin Eurooppaan ja myöhem­min kehitysmaihin, jotka tulivat avusta riippuvaisiksi.

Kolmannessa vaiheessa vuoden 1973 öljykriisin jälkeen velkaantunut kolmas maailma ajautui yhä syvempään kriisiin. Kehitysmaat joutuivat ottamaan uutta velkaa vanhojen velkojensa korkojen maksuun, ja Kansainvälinen valuutta­rahasto sekä Maailmanpankki asettivat uusien velkojen ehdoksi niin sanottuihin rakennevakautusohjelmiin sitoutumisen.

Etelän oli avattava markkinansa länsimaisille suuryrityksille ja leikatta­va rajusti julkisia menoja. Kehitysmaat menettivät ruokaomavaraisuutensa, kun viljely keskittyi vientikasveihin, joiden tuloilla voitiin maksaa velkoja takaisin.

Vihreä vallankumous onnistui aluksi kasvattamaan satoja esimerkiksi Intiassa, missä yhteistyö amerikkalaisten siemen- ja lannoiteyhtiöiden, kuten Monsanton, kanssa siunattiin valtioiden välisellä sopimuksella. Intia kuitenkin jäi riip­puvaiseksi länsimaisesta teknologiasta, lannoitteista ja öljystä.

Nyt maailman ruokajärjestelmä on monimutkaisempi kuin koskaan aiemmin.

Tärkeä syy viimeisimpien ruokakrii­sien taustalla on kuitenkin ruoan hin­nalla keinottelu, jonka mahdollistivat hyödykemarkkinoiden vapauttaminen ja indeksirahastojen sääntelyn poistaminen vuonna 2000. Yhdysvaltain silloinen pre­sidentti Bill Clinton allekirjoitti lakialoit­teen, joka vapautti kaupankäynnin myös ruokaan perustuvilla sijoitustuotteilla. Kun öljykupla puhkesi 2008, suurpää­oma, kuten suuret eläkerahastot, siirsi sijoituksiaan maissiin, vehnään ja muihin elintarvikkeisiin, joita ihmiset tarvitsivat lamankin keskellä.

Vuonna 2003 sijoituslaitoksilla oli ruokatarvikkeita sisältävissä indeksira­hastoissa 15 miljardia dollaria. Vuoden 2008 puolivälissä sijoitusten arvo oli kohonnut 317 miljardiin. Siitä lähtien spekulointi ruoan hinnalla on pitänyt tärkeimpien raaka-aineiden arvoa kei­notekoisesti liian korkealla. Kärsijöiksi ovat joutuneet köyhät, joilla ei ole enää varaa ruokaan.

Toisaalta ennakoimattomat ja äärim­mäiset sääilmiöt ovat merkittävä tekijä ruoan hinnan muodostumisessa, kuten ennenkin. Ero on siinä, että entisaikojen kriisit olivat yleensä paikallisia, kuten Yhdysvaltain Keskilännessä 1930- ja 1950-luvulla. Nyt ilmastonmuutoksesta johtuva ilmaston lämpeneminen ja kui­vuuden lisääntyminen ovat pienentäneet satoja monin paikoin, ja ilmiö vaikuttaa globaalisti.

Satojen pienentyminen esimerkiksi Yhdysvalloissa vaikuttaa koko maail­man ruokaturvaan, koska Yhdysvallat tuottaa maailmanmarkkinoilla myytä­västä maissista, soijasta ja vehnästä noin puolet.

Ruoan hinta on yhä enemmän si­doksissa myös fossiilisten polttoainei­den ailahtelevaan maailmanmarkki­nahintaan. Nykyisen ruoantuotannon ylläpitäminen vaatii valtavia määriä energiaa: Geneettisesti parannellut ja aiempaa satoisammat viljelylajikkeet vaativat entistä enemmän vettä, kemi­allisia lannoitteita ja torjunta-aineita. Ruokaa kuljetetaan tuhansia kilomet­rejä, raaka-aineita jalostetaan, ja ruoka­tuotteiden jakelu edellyttää varastointi- ja myyntikoneistojen ylläpitoa.

Lisäksi länsimainen tukipolitiikka vahvistaa biopolttoaineiden kysyntää, joka on vähentänyt ruoantuotantoon käytettyä peltopinta-alaa erityisesti Yh­dysvalloissa ja Brasiliassa. Taustalla on myös pitkäkestoisempia kehityskulkuja, joiden vaikutukset tuntuvat vasta nyt. Näitä ovat esimerkiksi tehomaatalouden ja kemiallisten lannoitteiden aiheuttama viljelymaan köyhtyminen ja maaperän saastuminen.

Yhdysvalloissa geneettisesti muun­nellun soijapavun osuus on jo noin 85 prosenttia, mutta soijan sato ei ole noussut sen jälkeen, kun geenimuunnel­tu Roundup Ready -lajike otettiin käyt­töön 1990-luvun puolivälissä. Vuodesta 2003 satomäärät ovat jopa laskeneet. Yhdysvaltalaisten yliopistojen teettämien tutkimusten mukaan geenimuunnellun soijan sadot ovat olleet 3–12 prosenttia pienempiä kuin tavallisen soijan.

Elintarviketeollisuuden suosima soi­ja ja lihantuotanto kuluttavat myös pal­jon vettä. Yhden soijakilon tuottamiseksi tarvitaan tuhat litraa vettä, ja jokaista tuotettua lihakiloa kohden eläin syö seit­semän kiloa soijarehua. Maailmanlaajui­sesti noin 40 prosenttia viljasta menee eläinten rehuksi.

WHO:n mukaan lihan kysyntä ja tuo­tanto saattavat kaksinkertaistua seuraa­van 40 vuoden aikana. Jo nyt 70 prosent­tia viljelysmaasta käytetään lihantuotan­toon. Vaikka Suomessa lihansyönti kas­vaa edelleen, esimerkiksi Yhdysvalloissa se kääntyi tänä vuonna laskuun. Kiinan kasvava keskiluokka kuitenkin syö lihaa enemmän kuin koskaan ennen.

Rikkaat syövät terveellisempää ja suh­teessa halvempaa ruokaa kuin köyhät. Maailman köyhimpiin kuuluvat kaksi miljardia käyttävät ruokaan 50–70 pro­senttia tuloistaan, kun taas esimerkiksi suomalaiset kuluttavat ruokaan keski­määrin 13 prosenttia tuloistaan.

Silti kaikilla ei länsimaissakaan ole varaa syödä terveellisesti. Maailman maista eniten ylipainoisia on Yhdysval­loissa, prosentuaalisesti eniten mustien ja latinoväestön parissa. Heidän asuin­alueittensa marketeissa on tarjolla vain vähän terveellistä ruokaa ja enemmän halpoja valmisruokia, joissa on paljon sokeria, suolaa ja rasvaa.

Ylipainosta aiheutuvat sairaudet, ku­ten diabetes ja sydän- sekä verisuonitau­dit, ovat merkittävä terveysongelma lä­hes kaikissa länsimaissa ja lisääntyvässä määrin myös kehittyvässä maailmassa. Esimerkiksi Intiassa diabeetikkojen mää­rä on kasvanut räjähdysmäisesti viime vuosina, erityisesti köyhien keskuudessa.

Toivoa herättäviä signaaleja on on­neksi nähtävissä. Länsimaissa on alettu kiinnostua siitä, mistä ruoka tulee, miten se on kasvatettu ja jalostettu. Lähiruoas­ta on tullut ruokatrendi.

Myös köyhät viljelijät ovat nous­seet vastarintaan. Maailmanlaajuiseen Via Campesina -liikkeeseen kuuluu 200 miljoonaa pienviljelijää. 1980-luvulla aloittanut Brasilian Maattomien liike, jota Noam Chomsky on kutsunut maa­ilman tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi, on parantanut ratkaisevas­ti maan ruoantuotannon rakenteita ja ruoan saatavuutta. Liike on elvyttänyt paikallisia, vanhoja viljelymenetelmiä, lisännyt paikallista itsehallintoa ja pa­rantanut naisten asemaa muun muassa koulutuksella.

Kun vielä vuonna 1970 yli 90 pro­senttia brasilialaisista maatiloista oli al­le 100 hehtaarin kokoisia, vuonna 1996 soijanviljelyn räjähdysmäinen kasvu oli saanut aikaan sen, että vain prosentti maatiloista hallitsi 45:tä prosenttia vil­jelykelpoisesta maasta. Vuonna 2002 maassa oli viisi miljoonaa maatonta per­hettä. Nyt miljoona maatonta viljelijää on ottanut käyttöönsä käyttämättömänä ollutta viljelysmaata.

Brasiliassa on onnistuttu vähen­tämään aliravitsemusta 40 prosenttia 20 viime vuoden aikana. Myös hallitus on osallistunut projektiin: entisen presi­dentin Lula da Silvan vuonna 2003 aloit­tamassa ohjelmassa Fome Zero (suom. ”nälkä pois”) hallitus on muun muassa ostanut ruokaa paikallisilta viljelijöiltä ja auttanut nälästä kärsiviä. 30 prosenttia kouluruoasta tulee paikallisilta viljelijöil­tä. Hallituksen ruokaohjelma on autta­nut miljoonia brasilialaisia nousemaan köyhyysrajan yläpuolelle.

Oikeus riittävään ravintoon julistet­tiin vuonna 1996 YK:n Rooman huip­pukokouksessa ihmisoikeudeksi. Olem­me silti vielä miljardin ihmisen päässä tavoitteesta.


Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

 
Ulkopolitiikka 3/2013

Maailmantalouden tukipylväät horjuvat

Teija Tiilikainen/UP

Siirtolaiset lähtevät Euroopasta

Anna Virkama, kuva Fields of View/Flickr

Suomen uusi nousu

Anna-Kaisa Hiltunen/UP, kuvitus Antti Valta

Suomi haluaa Keski-Aasiaan

Heta Muurinen, kuva Peretzp/Flickr

Puhtaan sodan illuusio

Erik Nyström, kuva Cpl Mark Webster/Defenceimagery.mod.uk

Pelko ei jätä sormenjälkiä

Anaïs Marin

Kameleontti kanslerina

Yrjö Lautela

Pohjolakin haalii maata

Anna-Kaisa Hiltunen/UP, kartta Kauko Kyöstiö

Diplomaattinen vaihtoehto

Joonas Pörsti/UP, kuva Jaakko Kilpiäinen

Ruokaturvaa vapaakaupalla

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Kirkkoslaavi ei kelpaa Lukašenkalle

Juha Mäkinen/UP

Norja tarvitsee upseereja ulkomailta

Juha Mäkinen/UP

Boikotin boikotointia

Juha Mäkinen/UP

Mannaa taivaasta

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Amerikoiden läpitunkematon liitos

Juha Mäkinen/UP

Miksi Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on kykenemätön päätöksentekoon?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Suomi jakautuu voittajiin ja häviäjiin

Joonas Pörsti/UP

Uusi, vanha IMF

Matti Ylönen

Länsi purkaa kaupan esteitä

Johanna Jacobsson

Kaakkois-Aasiaan syntyy talousyhteisö

Markku Salomaa

Vienti edellä

Kristi Raik

Menneisyyden varjot

Kukka Ranta

Norja hakee energiaa yhä pohjoisempaa

Juha Mäkinen/UP

Saudit eivät pelkää enää

Liisa Liimatainen

Ketteröityykö Maailmanpankki?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Nato-yhteistyö tarvitsee uusia muotoja

Juha Rainne & Teemu Sepponen

Ruoan uusi geopolitiikka

Niina Oisalo

Venäläistä rulettia Kašmirissa

Olli Ruohomäki

Politiikan ja taloustieteen synteesi

Juha Mäkinen/UP

Globaalin vallan rappio

Teija Tiilikainen/UP

Turkin johto ajoi itsensä ahtaalle

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Läntinen järjestelmä säröilee

Justiina Dahl