Niall Ferguson: "Imperiumit edistivät suvaitsevaisuutta"

Lauri Tähtinen

”Merkityksellistä ei ole, mitkä pahat miehet antavat pahoja käskyjä, vaan miksi tavalliset ihmiset tottelevat niitä.” Brittiläinen historioitsija Niall Ferguson yrittää ymmärtää 1900-luvun kauhuja ja tarjoaa imperiumeja pakotieksi etniseltä vihalta.

Harva historioitsija on päässyt Time-lehden arvioissa maailman sadan merkittävimmän ihmisen listalle. Moni historiantutkija ei tosin kirjoita skotlantilaissyntyisen Niall Fergusonin tavoin suurteosta aiheesta kuin aiheesta. Harvardin yliopiston historian professuurin lisäksi Fergusonilla on pesti sekä Oxfordin Jesus Collegessa että Stanfordin Hoover Institution -tutkimuslaitoksessa.

42-vuotias Ferguson on julkaissut taloushistoriaa, historian teoriaa sekä käsitellyt kirjoissaan molempia maailmansotia ja britti-imperiumin historiaa. Hänet tunnetaan erityisesti näkemyksestään, että 2000-luvun Yhdysvaltojen olisi kannettava maailmanvallan taakka suorin selin.

Puhuessaan imperiumeista Ferguson vaikuttaa helposti väärällä vuosisadalla syntyneeltä. Moni hänen kriitikoistaan lähettäisi Fergusonin ajatuksineen 1800-luvulle, mutta historioitsija itse uskoo ja toivoo imperiumien muotoutuvan osaksi myös kuluvaa vuosisataa.

1900-luku oli historian suuri poikkeus, vihan vuosisata, joka meidän pitää jättää jälkeemme. Fergusonin uusin, toiseen maailmansotaan keskittyvä teos The War of the World: History’s Age of Hatred syyttää vihasta ja väkivallasta monietnisten imperiumien hajoamista.

Siinä missä moni toivottaisi imperiumien rappion tervetulleeksi, Ferguson näkee 1900-luvun suurten vitsauksien siemenen. Imperiumien romahtamisen jälkimainingeissa etnisen puhtauden kaipuu ja tasapainoton talous nousivat aallonharjalle tuoden mukanaan kansanmurhat ja -siirrot sekä suursodat.

Maailmanvallan kasvatti

Niall Fergusonin tausta olisi toisella aikakaudella tehnyt hänestä britti-imperiumin luottomiehen. Hänen kotikaupunkinsa Glasgow oli maailmanvallan ”toinen kaupunki”, heti Lontoon jälkeen. Skotit olivat britti-imperiumin selkäranka, joiden kansallisidentiteetti tukeutui osittain mahdollisuuteen päästä käsiksi mertentakaisiin aarteisiin ja kokemuksiin. Ferguson ei kuitenkaan näe suoraa yhteyttä esi-isiensä ja itsensä välillä.

”Vaikka suhteettoman moni maailmalla kulkenut liikemies, lähetyssaarnaaja tai maahanmuuttaja oli lähtöisin Skotlannista, sillä ei ole mitään vaikutusta minuun toimiessani historiantutkijana vuonna 2006,” hän alleviivaa.

Ferguson myöntää kovan työnteon ilmapiirin iskostuneen häneen glasgowlaisessa yksityisessä poikakoulussa sekä lääkäri-isän ja opettajaäidin kodissa. Hänelle työ on itseisarvo. Protestanttista työetiikkaa etsiessään Ferguson päätyi Yhdysvaltoihin, hengenheimolaistensa mantereelle.

Ferguson kertoo kirjoissaan taustastaan niin pikkupoikana juuri itsenäistyneessä Keniassa kuin isoisänsä palveluksesta ensimmäisessä maailmansodassa. ”Lukijoilla on oikeus tietää tämänlaatuiset asiat, jotta he voivat paremmin arvioida kirjoittajan objektiivisuutta,” Ferguson teroittaa.

Nuorukaisena Ferguson sai stipendin Oxfordin yliopistoon Magdalen Collegeen. Opiskeluvuosinaan hän kokeili näyttelemistä – mutta epäonnistui – ja myöhemmin hänestä muotoutui Margaret Thatcherin kannattaja.

Oxfordin ajoista lähtien Ferguson on ollut aktiivinen poliittinen keskustelija. Hän pitää viikoittaista kolumnia sekä lontoolaisessa Daily Telegraphissa että Los Angeles Timesissa. Hän on myös käsikirjoittanut ja juontanut televisiosarjoja. Fergusonia ohjaa usko siihen, että julkisessa keskustelussa on ymmärrettävä historian tärkeys.

Yhdysvalloissa työskennellessään Ferguson on sekä kannattanut Irakin sotaa että arvostellut kovin sanoin sen toteutusta. ”Jotta Yhdysvallat voisi toimia kunnon imperiumina, yksi selvä parannus olisi uusi puolustusministeri, joka hallitsisi paremmin Lähi-idän historian,” hän napauttaa. Vaikka Donald Rumsfeldille ei heru kiitosta, Ferguson on Washingtonin-matkoillaan neuvonut niin ministereitä kuin senaattoreitakin ja osallistunut Yhdysvaltain taloudelliseen keskusteluun.

Tie tähtiin

Viime vuosina Niall Ferguson on tullut tunnetuksi mittavien kokonaislaatijana. Hänen uransa kuitenkin alkoi monien muiden tavoin arkistoista. Fergusonin ensimmäiset teokset, Paper and Iron: Hamburg Business and German Politics in the Era of Inflation, 1897-1927 ja The World’s Banker: the History of the House Rothschild, eivät yltäneet lentokenttien bestseller-listan kärkeen. Ne olivat jykeviä taloushistoriallisia teoksia, jotka keskittyivät viime vuosisatojen taloudellisten käännekohtien yksityiskohtaiseen käsittelyyn.

Alusta pitäen Ferguson kehitti tiukan taloushistoriallisen asiantuntemuksensa lisäksi virikkeitä yleispätevämpään historialliseen keskusteluun. Toisin kuin monet muut historiantutkijat hän ei epäröi pohtia, miltä maailma näyttäisi, jos historian käänteet olisivat olleet toisenlaisia.

Kirjassaan Virtual History: Alternatives and Counterfactuals Ferguson esittää, että ”mitä jos?” -kysymykset ovat oleellinen osa jokaisen historiantutkijan tehtävää. Ymmärtääkseen tiettyjen valintojen merkityksen tutkijan on oltava selvillä vaihtoehdoista, jotka olivat historian päättäjien pöydillä.

Vaihtoehtoinen historia tarjoaa myös keinon välttää determinismi, lainalaisuuksiin takertuminen historiankirjoituksessa. Fergusonille historia tapahtuu ratkaisevissa käännekohdissa. Toiminnan takana ovat ihminen ja hänen vapaa tahtonsa eikä mikään historian suuri virtaus – oli se sitten materialistinen tai idealistinen.

Viime vuosisatojen taloushistorian ja valtapolitiikan yhteisesityksessä, The Cash Nexus: Money and Power in the Modern World, 1700–2000, Ferguson taistelee juuri taloushistorioitsijoiden vanhoja deterministisiä perisyntejä vastaan. Talous ei vie ja historia vain vikise. Marx oli väärässä mallintaessaan maailmanhistoriaa taloussuhteiden pohjalta. Samoin menneen ajan vapaakauppa- ja nykyajan globalisaatiouskoiset luottavat liialti siihen, että talouskasvu lisäisi rauhaa. Fergusonin mukaan taloudellinen muutos – niin kasvu kuin lasku – on usein sotien ja levottomuuden aiheuttaja.

Ennen The Cash Nexusta Ferguson oli jo ehtinyt niittää hyvää ja huonoa mainetta ensimmäisen maailmansodan uudelleentulkinnallaan. The Pity of War -teoksen myötä moni kupillinen teetä päätyi väärään kurkkuun Brittein saarilla. Ferguson väittää, että Ison-Britannian päätös osallistua ensimmäiseen maailmansotaan oli merkittävä virhe. Britit menettivät ensimmäisen ja toisen maailmansodan seurauksena kansainvälisen asemansa. Lisäksi Eurooppaan jäi syntymättä saksalaisvetoinen aiempien aikojen eurooppalainen unioni.

Imperiumin puolestapuhuja

Fergusonin leikittely vaihtoehtoisella Euroopan historialla näyttäytyi uudessa valossa hänen erikoistuttuaan imperiumien hajoamiseen ja etnisiin konflikteihin.

”War of the Worldin opetus on, että etninen konflikti Keski-Euroopassa oli melko todennäköistä vanhojen imperiumien kaatumisen jälkeen, mutta tarvittiin Hitlerin pirullinen vetovoima kanavoimaan saksalaiset sotaan ja kansanmurhaan. Merkityksellistä ei ole, ketkä pahat miehet antavat pahoja käskyjä, vaan miksi tavalliset ihmiset tottelevat niitä.”

Fergusonille 1900-luvun suuri tragedia oli etnisyyden nousu. Hän ei näe edes viime vuosien tapahtumissa merkittävämpiä taustavoimia, kuten uskontoa. ”Usko ei ole syynä siihen, miksi Bosnian serbit tappoivat Bosnian muslimeita tai miksi shiia-irakilaiset tappavat sunni-irakilaisia. Meidän täytyy selittää konflikti Samuel Huntingtonin ’sivilisaatioiden’ sisällä, ei niiden välillä. Näissä tapauksissa laajasti määritelty etnisyys merkitsi enemmän kuin uskonnolliset sitoumukset.”

Jos Westfalenin rauhan pyrkimyksenä oli poistaa uskonto kansainvälisestä politikasta, omalle ajallemme Ferguson suosittaa etnisyyden unohtamista. ”Meidän pitäisi kannustaa muuta maailmaa määrittelemään kansalaisuus (citizenship) ilman viittauksia rotuun tai kansallisuuteen (nationality),” Ferguson sanoo viitaten erityisesti Yhdysvaltoihin ja sen perustuslakiin.

Fergusonin mielestä Euroopan pitäisi seurata Yhdysvaltoja. ”Miksi eurooppalaisten kansallisvaltioiden pitäisi erottaa kansalaisuus esimerkiksi perityistä piirteistä? Nationalismin aikakausi on ollut hyvin lyhyt ja ennen vuotta 1789 alamaisen identiteetti perustui kuuliaisuuteen tiettyä hallitsijaa kohtaan.” Euroopan unionin merkitystä ei hänen mielestään pidä liioitella. Se on edelleen pääasiassa tulli- ja lakiunioni, ei todellinen liittovaltio. Fergusonin mielestä ainoastaan italialaisilla voi ehkä havaita vahvemman siteen EU:ta kuin omaa kansallisvaltiota kohtaan.

Aiemmissa teoksissaan Empire: How Britain Made the Modern World ja Colossus: the Price of America’s Empire Ferguson käsitteli laajalti vanhoja imperiumeja ja niiden antamia oppeja. Hän on tarkka siitä, ettei empirea ymmärretä ”yksioikoiseksi ylistysvirreksi Britannian imperiumille”. Brittien maailmanvalta levitti mukanaan paljon väkivaltaa ja kärsimystä. Samalla se toi kuitenkin järjestystä ja mahdollisti laajamittaisen kansallisuusrajat ylittävän talouden. Lisäksi imperiumeilla on tapana lievittää kansojen välisiä rajariitoja ja väkivaltaisuuksia.

1900-luvun maailmanvallat olivat poikkeavia niin lyhytikäisyydessään kuin taipumuksessaan etniseen yhdenmukaisuuteen. Siten ne poikkesivat suuresti menneistä imperiumeista. Ferguson kutsuu niitä ”imperiumivaltioksi” (empire states), jotka halusivat alistaa muita kansoja eikä tuoda niitä osaksi suurempaa maailmanvaltaa. Niistä moni oli omaksunut deterministisen maailmankatsomuksen, jonka perusteella oma kansa ja aate selviäisivät varmoina voittajina.

Fergusonille mieluisammat ja monin tavoin perinteisemmät imperiumit sen sijaan ovat mahdollistaneet monen heimon tai kansallisuuden rinnakkainelon. Niissä vallan keskipisteet ovat todellisia, mutta imperiumin rajaviivat soljuvat herkemmin antaen tilaa monimuotoisuudelle.

Yhdysvaltain maahanmuuttajayhteiskunta on parhaimmillaan luodessaan uusia amerikkalaisia. Muualta saa tulla ja oman kulttuurin piirteitä – erityisesti uskontoa – saa vaalia, mutta on sopeuduttava amerikkalaisia perusarvoja kunnioittavaan elämänmuotoon. Ferguson ei näe varsinaista kehitystä Yhdysvaltain kyvyssä kantaa imperiumin taakkaa. ”Imperiumin vastainen asenne on liian syvälle iskostunut.”

Imperiumi, joka ei hoida tehtäviään tunnollisesti, kylvää surun ja vihan siemeniä. Juuri sen vuoksi Amerikan pitäisi kantaa vastuunsa ja hyväksyä imperiumin leima. Vain siten se voi hoitaa tehtävänsä kunnolla ajautumatta Irakin ja Afganistanin kaltaisiin alimiehitettyihin operaatioihin ja sitä kautta umpikujiin.

Katse tulevaan

Vaikka War of the World tuo paljon uusia lähestymistapoja koskien rotuvihaa ja jopa genetiikkaa, Ferguson ei usko, että teos muuttaisi merkittävästi hänen uransa suuntaa.

”Minusta tuntui, että empiirisemmästä lähestymistavasta etnisiin konflikteihin olisi hyötyä, sillä olin jo jonkin aikaa työstänyt kehittynyttä sodankäynnin talousmallia. Pidän kiinni vanhasta kiinnostuksestani markkinoita kohtaan – talouden ailahtelu on merkittävä osa War of the Worldin tarinaa – mutta olen yrittänyt tuoda keskusteluun enemmän sosiaalista tietoa.”

Fergusonin viimeaikaiset kannanotot kohdistuvat imperiumien pitkäikäisyyteen, niiden mahdollisuuksiin levittää suvaitsevaisuutta ja tukea maailmantaloutta. Vanhakantainen ulkopoliittinen realismi on Fergusonille vierasta. ”Realismi on kuin shakkia, koska voitto on mahdollista ainoastaan uhraamalla osa omista nappuloista,” hän huomauttaa. Parin jäljelle jääneen nappulan maailma ei ole kovin ruusuinen tulevaisuudenkuva.

Tulevaisuudelta Niall Ferguson odottaa imperiumien kasvavaa roolia. Kansallisvaltiot ovat eräänlaisia väliinputoajia, historian kummajaisia. Todellisuudessa imperiumit vievät historiaa eteenpäin. Eniten Ferguson pelkää, että yksinapaisen Amerikka-johtoisen maailman tilalle muodostuisi navaton, anarkinen maailma. Uuden ajan merirosvot ja viikingit voisivat palata hallitsemattomina keskuuteemme.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää