Paul Kennedy: The Parliament of Man – The United Nations and the Quest for World Government. Allen Lane 2006, 384 s.
Onko YK elintärkeä osa kansainvälistä yhteisöä vai turhantärkeiden huippudiplomaattien kahvila? USA:n politiikan väline vai globalisoituvan maailman – ja pienten maiden – viimeinen toivo yhden maan dominanssia vastaan? Progressiivinen vai konservatiivinen? Tarpeellinen vai ei?
Näihin kysymyksiin paneutuu Yalessa opettava brittiprofessori Paul Kennedy uudessa kirjassaan. Vastaukset jäävät kuitenkin – ehkä täysin oikeutetusti – epämääräisiksi. 60-vuotiasta YK:ta ei ole helppo kiteyttää edes 300 sivuun.
Vuonna 1986 ilmestyneellä The Rise and Fall of Great Powers -teoksellaan maailmanmaineeseen noussut Kennedy on lähes toivottoman tehtävän edessä: YK:sta on hankala kirjoittaa historiaa, joka olisi tyydyttävä edes siitä kiinnostuneiden mielestä.
Kennedylle tehtävä on vielä hankalampi, sillä hän työskentelee USA:ssa. Maassa, joka on paitsi YK:n tärkein perustajajäsen myös täynnä maailmanjärjestöä halveksuvia poliitikkoja. Tämä on tuonut paineita myös julkaisijalle: USA:ssa ilmestyneen painoksen alaotsikoksi on valittu uuskonservatiiveja ehkä vähemmän provosoiva The Past, the Present, and the Future of the United Nations.
Kennedyn kirjan erityisansio on, että tekijä on paitsi historioitsija myös realisti. Näin vältytään paitsi turhalta moralisoinnilta niin myös kansainvälisten lakien jauhamiselta tai talousmallien tarjoamiselta.
Kennedyä kiinnostavat ennen kaikkea YK:n aikaansaannokset ja tehokkuus – sekä epäonnistumiset ja epäolennaisuudet. Ja näitä viime vuosikymmenet ovat olleet täynnä, oli sitten kysymys YK:n turvallisuusneuvoston toiminnasta (ja halvaantumisesta), rauhanturvajoukkojen ansioista ja vaikeuksista, kolmannen maailman talouskehityksen auttamisesta – kaikesta, mihin YK:n eri järjestöt (kuten UNICEF, UNESCO, UNHCR, UNDP) päivittäin osallistuvat.
The Parliament of Man – otsikkoon inspiraatio on saatu 1800-luvun brittirunoilija Alfred Tennysonilta – on helposti luettavaa tekstiä, jota tekijä usein värittää mustalla huumorilla. Kirja on myös varovainen: hillityn kriittisestä otteesta huolimatta Kennedy on huomattavasti optimistisempi kuin mihin YK:n historia ja tämänhetkinen tila ehkä oikeuttaisivat.
Kennedy kritisoi turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten (Kiina, Iso-Britannia, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat) veto-oikeutta epädemokraattiseksi. Samalla hän kuitenkin painottaa veto-oikeuden olleen elintärkeä YK:n toimivuudelle. Ilman sitä suurvallat olisivat voineet käyttäytyä samoin kuin 1930-luvulla Kansainliiton aikana ja luopua jäsenyydestä.
The Parliament of Man – oli sen alaotsikko mikä tahansa – ei ole Kennedyn paras kirja ja siitä löytyy runsaasti puutteita. Esimerkiksi Iranin ja Pohjois-Korean ydinaseista ei puhuta mitään (kirja meni todennäköisesti painoon hiukan liian aikaisin) ja Irakia koskeva pohdinta on summittaista.
Mutta The Parliament of Man on hyvä muistutus siitä, että välillä murhaavan kritiikin kohteena oleva maailmanjärjestö on kaikkine puutteineenkin keskeinen osa nykypäivän ja uuden vuosituhannen kansainvälistä järjestelmää.
Katri Pynnöniemi ja Vadim Kononenko