Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Kansalaisyhteiskunnan juurilla

Mary Kaldor: Globaali kansalaisyhteiskunta – Vastaus sodan ongelmaan. Like, Keuruu 2006. 255 s.

Berliinin muurin murtuminen vuonna 1989 vapautti kansalaisyhteiskunnan paitsi Itä-Euroopassa, myös lännessä. Kylmän sodan aikana valtaa pitävät rautaesiripun molemmin puolin olivat pukeneet kansalaisyhteiskunnan omien ideologisten pyrkimystensä pakkopaitaan. Itäblokin toisinajattelijat ja läntinen Moskovasta riippumaton rauhanliike leimattiin vihollisen sätkynukeiksi. Ruotuun pelottelijana toimi ydinsodan uhka. ETYK-päätösasiakirjan kolmas kori ihmisoikeuksineen oli valtapelin yksi pelinappula, mutta tämä Helsingin vuoden 1975 huippukokouksen vaarattomaksi luultu saavutus muuttui osaksi poliittista todellisuutta kuin asvaltin läpi tunkeutuva ruoho.

London School of Economicsin professorin ja kansalaisyhteiskunta-aktiivin Mary Kaldorin mukaan rajat ylittävä kansalaisyhteiskunta muotoutui kylmän sodan loppupuolella.

Tuo aika oli uudenlaisen ajattelun ja uusien kansalaistoiminnan muotojen eräänlainen esivalmennusvaihe monimutkaiseen, verkostoituneeseen ja globalisoituneeseen nykymaailmaan.

Itä–länsi-vastakkainasettelun mureneminen kyseenalaisti sekä sodankäynnin mielekkyyden keinona ratkoa konfliktit että sodan tai sen uhan käytön demokratian rajoittajana, Kaldor väittää. Lähi-idän sotia seuratessa on kuitenkin todettava, että joillakin tämän johtopäätöksen vetäminen on vielä tekemättä.

Vuosi 1989 oli symbolisesti niin merkittävä vedenjakaja, ettemme Kaldorin mielestä vieläkään sitä täysin ymmärrä. Hämmennystä lisää itse sanaparin ”globaali kansalaisyhteiskunta” epämääräisyys. Käsitteet ovat sidoksissa toisiinsa: siitä Kaldor itse esittää kiinnostavasti viisi erilaista, menneisyydestä nykypäivään kaartavaa määritelmää.

Rajat ylittävä kansalaisyhteiskunta ei korvaa kansallisen tason demokratiaa, vaan täydentää ja tukee sitä globalisaation puristuksissa. Valtiot kun ovat menettäneet perinteistä suvereeniuttaan. Globaali kansalaisyhteiskunta vaatii ”humanitaariselle oikeudelle perustuvaa globaalia turvallisuusjärjestelmää” eli tietynasteista globaalia hallintoa.

Kylmän sodan päättyminen ei lopettanut sotia. Kansallisten asevoimien välisistä verenvuodatuksista on siirrytty uudenlaiseen sotimiseen: verkosto-, spektaakkeli- ja uusmoderneihin sotiin. Tämän vuosituhannen alkua hallitseva terrorismi ja terrorismin vastainen sota (josta Kaldor kirjoittaa ilman lainausmerkkejä tai muita varaumia) ovat suoraan tai epäsuorasti kytköksissä näihin sotimisen muotoihin. Syyskuun 11. 2001 ei näitä sotimisen tapoja synnyttänyt, mutta se seurauksineen on vaikeuttanut globaalin kansalaisyhteiskunnan muodostamista.

Mitä tehdä? On helpompi osoittaa epäkohtia kuin yrittää tehdä niille jotain. Kaldor, jolle sota on globaalin kansalaisyhteiskunnan toteutumisen suurin este, luettelee useita toimenpiteitä väkivallan minimoimiseksi. Keinot liittyvät kansainväliseen oikeuteen, sekä sen nykyistä tehokkaampaan että monitahoisempaan toimeenpanoon, ja demokratian ja maltillisten voimien sekä sortovaltaa vastustavien paikallisten ihmisten tukemiseen. Kaldor listaa myös tarpeen lievittää köyhyyden, epätasa-arvon, ympäristö- ja muiden suurten yhteiskunnallisten ongelmien aiheuttamia epäkohtia.

Hän itsekin puhuu vain mahdollisuuksista, jopa utopistisista tavoitteista. Kieltämättä (ja valitettavasti) edellä mainitut päämäärät vaativat asioita, joita puheista huolimatta ei tahdo löytyä: rahaa, kärsivällisyyttä ja vaalikaudet ylittävää poliittista tahtoa.