Maatalous investointien viidakossa

Fantu Cheru & Renu Modi (toim.): Agricultural Development and Food Security in Africa. The Impact of Chinese, Indian and Brazilian Investments. Zed Books 2013, 256 s.

Niko Humalisto

Harva Afrikan valtio pystyy takaa­maan kasvavan väestönsä ruoka­turvaa. Mantereen viljelyteknologiat ja hallinnolliset järjestelmät ovat lap­senkengissään ja hehtaarisadot pieniä luonnonvarojen runsaudesta huolimatta. Siksi yleinen näkemys on, että Afrikan maataloutta pitää kehittää.

Pohjoismaisen Afrikka-instituutin tutkijan Fantu Cherun ja Mumbain yliopiston luennoitsijan Renu Modin toimittamassa kirjassa tarkastellaan Brasilian, Kiinan ja Intian investointeja afrikkalaiseen maatalouteen. Kiihko­ton analyysi aiheesta on tervetullut lisä keskusteluun, joka on tähän mennessä ollut enimmäkseen ideologista ja koske­nut etenkin valtioiden ja ylikansallisten yritysten maakauppoja Afrikassa.

Kirjan toimittajien mukaan inves­toinnit voivat laukaista afrikkalaisen maatalouden murroksen, joka auttaisi mantereen maita takaamaan ruoka­turvansa ja käymään entistä enemmän kansainvälistä kauppaa. Useat kirjoit­tajat ottavat kuitenkin suoraviivaisen näkökulman investoinneista aiheutu­vien ongelmien ratkaisemiseen: vastuu ratkaisuista palaa valtionhallinnolle.

Ratkaisu on yksinkertaistava. Vain harvat Afrikan valtiot ovat niin kor­ruptoitumattomia tai instituutioiltaan vahvoja, että ne yksin pystyisivät ratko­maan maan omistajuuteen tai käyttöön liittyviä paikallisia, saati kansainvälisiksi kehittyviä kiistoja.

Kirjan 16 kirjoittajaa esittelevät monimuotoisen, globaaliksi kasvaneen yritysten, yhteisöjen, valtioiden ja kan­sainvälisten yhteistyöelinten verkoston, jossa tietoa, teknologiaa, pääomaa ja maata siirretään, lainataan sekä kaupa­taan. Kirja avaa toistensa kanssa kilpai­levia näkökulmia tapoihin, joilla Kiinan valtiokoneiston kokeiluhankkeet, Intian yritysvetoiset maakaupat ja Brasilian pehmeä(hkö) teknologian siirto ovat vai­kuttaneet afrikkalaiseen maatalouteen.

Kannustava esimerkki ovat muun muassa intialaisen Kiroskal Brother -yhtiön kastelutekniikan kehittämis­hankkeet, joita yhtiö on toteuttanut yh­teistyössä Egyptin ja Senegalin valtioiden kanssa. Projektit ovat parantaneet pai­kallista ruokaturvaa, kasvattaneet sato­ja ja lisänneet viljelypinta-alaa. Lisäksi hankkeissa on koulutettu viljelijöitä ja virastojen teknistä henkilökuntaa käyttä­mään ja huoltamaan kastelujärjestelmiä.

Vastaavasti kirjan kriittiset tapaus­tutkimukset osoittavat, että afrikkalai­set valtiot lähes kilpailevat siitä, kuin­ka paljon verohelpotuksia tai löyhää työlainsäädäntöä ulkomaisille yrityk­sille voidaan taata. Esimerkiksi Etio­pia on sitoutunut huolehtimaan, että intialaisyritys Karuturin vuokraamalla 100 000 hehtaarin maa-alueella ei ole ”häiriötekijöitä”. Alueen pienviljelijöi­tä on pakotettu siirtymään toisaalle, ja yrityksen toiminnan sujuvuus on luvattu taata tarvittaessa vaikka poliisin tai ar­meijan voimin.

Maan omistus- ja käyttöoikeudet ovat monissa Afrikan maissa uudel­leenmäärittelyn kohteena. Vahvaa val­tionhallintoa tarvitaan yhtäältä vahvis­tamaan paikallisyhteisöjen asemaa ja maanviljelijöiden oikeuksia maahansa, toisaalta houkuttelemaan ja ohjaamaan ulkomaisten yritysten investointeja maa­talouteen. Valtio puolestaan ei voi vah­vistua ilman toimivia paikallisyhteisöjä ja ylikansallisia yhteistyöelimiä, kuten Afrikan unionia. Afrikkalainen maata­lous saa investoinneista parhaan hyödyn vain, jos eri tasoilla toimivat yhteisöt, instituutiot ja yritykset pelaavat yhteen.

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Turun yliopistossa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää