Eurokriisin aiheuttama tyytymättömyys on lisännyt EU-kriittisten voimien kannatusta, mutta on epävarmaa, missä määrin tämä näkyy EU-vaalien tuloksessa. Tutkijat uskovat, että eurojytky saisi perinteiset valtapuolueet tiivistämään yhteistyötään entisestään.
Toukokuun lopulla me astelemme vaaliuurnille, Euroopan unionin 380 miljoonaa äänioikeutettua – tai ainakin noin 160 miljoonaa, mikäli äänestyspassiivisuus pysyy edellisten vaalien tasolla.
EU-vaalien ylikansallinen luonne tekee vaaleista poikkeuksellisen. Utsjokelainen poroisäntä ja kyproslainen kapakoitsija valitsevat edustajia yhteiseen kansanedustuslaitokseen. Ajattelevatko he vaalikopissa numeroa äänestyslappuun taiteillessaan olevansa osa samaa poliittista kokonaisuutta?
Suomessa äänestyspäätökseen voi vaikuttaa hallituksen rakenneuudistus, Kyproksella vaikkapa maan omien pankkisotkujen hoito.
EU-politiikkaan perehtynyt London School of Economicsin professori Simon Hix on sitä mieltä, että europarlamentaarikon mahdollisuudet tulla uudelleenvalituksi eivät riipu niinkään hänen toiminnastaan europarlamentissa, vaan hänen puolueensa asemasta kotimaan politiikassa.
Toisaalta EU-politiikan ja kansallisen politiikan välistä rajaa on vaikea vetää etenkään talousasioissa, huomauttaa valtio-opin professori Tapio Raunio Tampereen yliopistosta. EU-tason ja kansallisen tason asioiden keskinäisriippuvuus lisääntyy koko ajan.
”Perusmielikuva EU-vaaleista on juuri se, että ne ovat yhtä aikaa eri maissa käytävät kansalliset vaalit. Se perustuu kuitenkin osittain liian yksioikoiseen tulkintaan. Kyllä EU-vaalien eurooppalainen ulottuvuus on selvästi lisääntynyt, ja voidaan perustellusti olettaa, että näin tapahtuu varsinkin tämän vuoden vaaleissa.”
Mistä vaihtoehdoista kansalaiset sitten voivat valita? Jokaisessa maassa on omanlaisensa puoluekirjo, mutta EU-tasolla voi hahmottaa ainakin neljä merkittävää jakolinjaa: vasemmisto–oikeisto, federalistit–skeptikot, markkinaliberaalit–protektionistit sekä arvoliberaalit–arvokonservatiivit.
Europarlamentissa istuu nykyisellään 766 edustajaa. Joukkoon mahtuu niin vanhan kaartin kommunisteja kuin uusfasistista äärioikeistoa. Suuri enemmistö sijoittuu lähemmäs poliittista keskustaa, ja sekä oikeistossa että vasemmistossa laidan ja keskustan väliset erot ovat usein suurempia kuin keskustavasemmiston ja keskustaoikeiston välillä.
Simon Hixin ja Bjørn Høylandin tekemän äänestystutkimuksen mukaan puolueiden sijoittuminen vasemmisto–oikeisto-akselilla vaihtelee jonkin verran sen mukaan, mistä politiikan alueesta on kysymys. Vihreät ovat keskimäärin sosiaalidemokraateista vasemmalla, mutta koukkaavat talouspolitiikassa poliittiseen keskustaan.
Kaksi suurinta ryhmää, keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolue (EPP) ja sosiaalidemokraatit, eivät loppujen lopuksi ole kovin kaukana toisistaan, kun tarkastellaan äänestyskäyttäytymistä: ryhmät ovat päättyvällä kaudella äänestäneet samalla tavoin 73 prosentissa kaikista äänestyksistä.
Onko äänestäjiä huijattu, jos kaksi suurinta poliittista ryhmää – joiden pitäisi edustaa kahta vastakkaista ideologiaa– äänestävät näin samansuuntaisesti? Euroopan parlamentin tiedotustoimiston päällikön Pekka Nurmisen mielestä ei:
”Tuloksien saamiseksi on haettava yhteisymmärrystä ja oltava valmiita kompromisseihin. Se on tapa, jolla europarlamentti maksimoi neuvotteluvoimansa ministerineuvoston suuntaan.”
Nurminen muistuttaa myös, että ennen äänestystä lakiehdotuksia on jo jauhettu monessa myllyssä. Näkemyseroista tingitään ja neuvotellaan siis valiokunnissa.
Vastakkainasettelua kaipaavan on silti lohdullista tietää, että erojakin löytyy. Vaikeinta yhteisen sävelen löytäminen eurodemarien ja -konservatiivien kesken on ympäristö- ja terveyspolitiikassa sekä kansalaisvapauksia koskevissa kysymyksissä. Myös talouspolitiikan suurissa linjoissa on näkemyseroja: oikeisto korostaa talouden tasapainottamista, vasemmisto taas elvyttämistä.
Toinen keskeinen kuilu on federalistien ja euroskeptikkojen välillä. Kumpiakin löytyy puoluekentän molemmilta laidoilta, mutta skeptikkoja kuitenkin enemmän oikeistosta. Laitavasemmiston EU-kriittisyys kytkeytyy yleensä näkemykseen, jonka mukaan EU:ta on rakennettu kapitalismin ehdoilla.
Oikeistossa ovat maltillisen eurokriittinen ECR ja tiukemman linjan euroskeptinen EFD. Ensin mainittuun kuuluu monia sellaisia puolueita, jotka oikeisto–vasemmisto-jaon perusteella voisivat olla EPP:n jäseniä, mutta joille EPP on liian federalistinen. ECR:n suurin puolue on Britannian konservatiivipuolue.
Pienempi EFD-ryhmä pitää sisällään kirjavan joukon populistisia ja kansallismielisiä puolueita, joista osa ratsastaa myös siirtolaisvastaisuudella. Ryhmän isoimmat puolueet ovat Britannian itsenäisyyspuolue (UKIP) ja italialainen Pohjoisen liitto. EFD on myös perussuomalaisten koti EU:ssa.
Lisäksi europarlamentissa on 30 ryhmiin sitoutumatonta edustajaa, joista monet on valittu äärioikeistolaisten ja euroskeptisten puolueiden listoilta.
Vaalien jälkeen kiinnostavaa onkin, miten euroskeptinen oikeisto uudelleen ryhmittyy. Ranskan Kansallisen rintaman Marine Le Pen ja Hollannin Vapauspuolueen Geert Wilders – joiden puolueet nykyään ovat ryhmien ulkopuolella – pyrkivät kokoamaan EU-kriitikkoja yhteiseen rintamaan. Le Pen ja Wilders ovat kuitenkin jo saaneet pakit potentiaalisilta liittolaisilta, kuten brittien itsenäisyyspuolueen Nigel Faragelta.
Ennusteet povaavat EU-kriittisille populistipuolueille selvää kannatuksen nousua kevään vaaleissa. Mikäli ne pysyvät yhtä hajanaisena joukkona kuin tähän asti, niiden vaikutusvalta voi kuitenkin jäädä vähäiseksi suhteessa paikkamäärään.
”Skeptikot ovat yksimielisiä siitä, mikä on ongelma – EU itse – mutta heillä ei ole yhteistä näkemystä siitä, mitä sille pitäisi tehdä”, toteaa Ranskan ulkopoliittisen instituutin Brysselin-toimiston johtaja Vivien Pertusot.
Oikeiston ja vasemmiston sekä federalistien ja eurokriitikoiden väliset erot ovat tärkeimmät Euroopan politiikkaa määrittävät jakolinjat, mutta Pekka Nurminen nimeää vielä kaksi muutakin.
Ensimmäinen on jako markkinaliberaalien ja kansallismielisten protektionistien välillä. Se näkyy esimerkiksi kauppapolitiikasta keskusteltaessa: olisiko EU:n ja Yhdysvaltain neuvottelema kauppa- ja investointisopimus (TTIP) kaivattu piristysruiske taloudelle vai vallan luovuttamista suuryrityksille?
Protektionisteja löytyy ennen kaikkea euroskeptisten ryhmien joukosta, mutta myös konservatiivien EPP:n sisältä. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi maatalouspolitiikassa, jossa keskustaryhmä ALDE on markkinaliberaalimpi kuin EPP.
”EPP:ssä on paljon perinteistä kristillis-sosiaalista ajattelua, joka ei ole lainkaan markkinaliberaalia”, Nurminen toteaa.
Toinen juopa kulkee arvoliberaalien ja arvokonservatiivien välissä. Sekään ei noudattele tarkalleen puoluelinjoja, vaikka konservatiiveja onkin tyypillisesti ennen kaikkea oikeiston riveissä.
Pekka Nurmisen mukaan uskonnollisuudella ei vielä 1990-luvulla ollut juuri vaikutusta EU-politiikkaan. Itä-Euroopan maiden, ennen kaikkea syvästi katolisen Puolan, mukaantulo ja ajan hengen yleinen muutos ovat nostaneet konservatiiviset uskonnontulkinnat merkittäväksi taustatekijäksi.
”Se näkyy, kun puhutaan perheestä, terveydestä, koulutuksesta, kehitysyhteistyöstä tai ihmisoikeuksista”, Nurminen valottaa. ”Jos luodaan esimerkiksi yhteiset markkinat terveyspalveluille, tulee vastaan kysymys siitä, onko abortti terveyspalvelu.”
Yksittäisissä asiakysymyksissä saattaa syntyä yllättäviäkin liittoutumia. Esimerkiksi palkallisen äitiysvapaan vähimmäiskeston pidentäminen hyväksyttiin parlamentissa niukalla enemmistöllä sen ansiosta, että joukko konservatiivimeppejä katolisista maista ”loikkasi” vasemmiston puolelle kannattamaan esitystä.
Euroopan parlamentti muistuttaa Suomen eduskuntaa siinä mielessä, että mikään ryhmä ei yksinään pysty muodostamaan enemmistöä. Niinpä päätöksenteko edellyttää aina jonkinlaista koalitiota. Koska europarlamentissa ei ole varsinaista hallitus–oppositio-asetelmaa, koalitiot eivät ole pysyviä vaan vaihtelevat tapauskohtaisesti.
Nykyisessä parlamentissa kaksi suurinta ryhmää, konservatiivit ja sosiaalidemokraatit, voivat yhdessä muodostaa enemmistön. Mikäli ne siis pääsevät asiasta sopuun, on aivan sama, miten muut ryhmät äänestävät. Näin tapahtuukin yli 70 prosentissa äänestyksistä.
Mikäli kaksi suurta taas ovat erimielisiä, nousevat pienet puolueet ja varsinkin kolmanneksi suurin ryhmä liberaalit vaa’ankieliasemaan. Liberaalit ja konservatiivit löytävät yhteisen sävelen etenkin talous- ja sosiaalipolitiikassa, ja demarien kanssa liberaalit ovat tyypillisesti samoilla linjoilla ympäristö-, kansalaisvapaus- ja tasa-arvokysymyksissä.
Pollwatch 2014 -sivuston ennusteiden mukaan keskustaoikeisto, liberaalit ja vihreät ottavat kevään vaaleissa takkiin. Demarit, laitavasemmisto ja äärioikeisto menestyvät.
Ellei ihmeitä tapahdu, EU-politiikan integraatiomyönteinen valtavirta – EPP, demarit, liberaalit ja vihreät – säilyttää joka tapauksessa yhteen laskettuna enemmistön paikoista.
”Se voi johtaa ohjelmallisempaan yhteistyöhön ja jopa asetelmaan, jossa komissiosta tulee selvemmin EU:n ’hallitus’, jolla on takanaan parlamentin enemmistö”, arvioi Pekka Nurminen.
Myös Tapio Raunio arvioi, että populistien menestys johtaa todennäköisesti valtapuolueiden entistä tiiviimpään yhteistyöhön.
”Toisaalta valtapuolueiden voi olla pakko omaksua jotain populistien ajamasta politiikasta. Näin kävi Suomessakin perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen: muut puolueet ovat joutuneet olemaan EU-politiikassa enemmän varpaillaan.”
Raunio odottaa kiinnostuneena myös sitä, miten populisteille povattu menestys vaikuttaa integraatiomyönteisempien puolueiden linjauksiin vaalien alla: puolustavatko ne avoimesti integraatiota vai menevätkö ne vaaleihin sammutetuin lyhdyin?
Finanssikriisi, tukipaketit ja vakausmekanismit ovat pitäneet EU-kysymykset poliittisen debatin keskiössä. Mutta miten ne vaikuttavat kansalaisten intoon äänestää?
Ensimmäisissä europarlamentin vaaleissa vuonna 1979 äänestysprosentti oli vielä 62, mutta sen jälkeen se on laskenut tasaista vauhtia. Edellisissä, vuoden 2009 vaaleissa se jäi 43:een. Eri maiden välinen hajonta oli huomattavan suurta, ääripäinä Slovakian 19,6 % ja Belgian ja Luxemburgin 91 %. Kahden jälkimmäisen maan korkeaa lukua selittää maissa voimassa oleva äänestyspakko.
Onkin traagista, että sitä mukaa kun Euroopan parlamentin valtaa on kasvatettu, yhä pienempi osa EU-kansalaisista osallistuu parlamentin jäsenten valintaan.
Oma osansa äänestysaktiivisuuden laskussa on EU:n itälaajenemisella, sillä äänestysinto on ollut erityisen alhainen juuri Itä-Euroopan maissa. Tämä on sikäli erikoista, että useimmissa niistä kansalaiset kokevat kyselytutkimusten mukaan EU-jäsenyyden myönteisemmin kuin EU-maissa keskimäärin.
Tapio Raunio selittää ristiriitaa sillä, että Itä-Euroopan maissa kansalaisyhteiskunta ei ole yhtä vahva kuin vanhoissa demokratioissa, ja osallistuminen politiikkaan on ylipäätään alhaisempaa.
Koko EU:n tasolla tyytyväisyys EU-jäsenyyteen on nyt jonkin verran alhaisempaa kuin viisi vuotta sitten, vaikka vuoden 2011 aallonpohjasta onkin jo noustu ylöspäin. Tyytymättömyys on lisääntynyt eniten talouskriisin ravistelemissa Espanjassa ja Kyproksella. Suurista jäsenmaista saksalaiset ovat EU-jäsenyyteen tyytyväisimpiä, britit kielteisimpiä.
”Luottamus politiikkaan on eurokriisin aikana laskenut ympäri Eurooppaa, etenkin niissä maissa, joissa kriisi on johtanut kovaan talouskuriin”, Raunio toteaa. ”Nähtäväksi jää, kanavoituuko tämä epäluottamus johonkin vaaleissa vai jäävätkö ihmiset vain kotiin.”
Pekka Nurminen suhtautuu optimistisesti äänestysaktiivisuuden nousun mahdollisuuteen. Hänen mukaansa ”objektiiviset edellytykset” sille ovat olemassa.
”Puolueet ottavat nämä vaalit vakavammin kuin vuonna 2009. Se näkyy ehdokasasettelussa. Lisäksi EU:sta on tullut – hyvässä tai pahassa – kahvipöytäkeskustelun aihe.”
Tapio Raunion mielestä ilmassa on ”potentiaalia erittäin mielenkiintoisin vaaleihin”. Hän arvioi, että nyt äänestetään laajemmin siitä, mitä kansalaiset haluavat Euroopalta.
Raunio ei kuitenkaan usko, että puolueilta on odotettavissa uusia poliittisia avauksia.
”Monet puolueet ovat sisäisesti hajallaan EU-asioiden suhteen niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Niiden ei kannata ryhtyä määrätietoisesti ajamaan jotain tiettyä EU-politiikkaa, koska se voisi repiä niitä rikki.”
Teksti: Juha Mäkinen / Kuva: Valko-Venäjän presidentinkanslia
Teksti: Niklas Helwig / Kuvat: Wikimedia Commons
Teksti: Teemu Rantanen, Kuva: European External Action Service
Teksti: Raine Tiessalo / Kuva: Juha Mäkinen
Teksti: Marko Lehti, Kuvitus: Antti Valta
Reeta Paakkinen ja Saana-Maria Jokinen