Saksa pitää linjansa

Tuomas Iso-Markku

Saksan uusi hallitusohjelma ei tee myönnytyksiä talouskriisin koettelemille EU:n jäsenmaille. Erityisesti Etelä-Euroopan kriisimaissa Saksan vaatimat säästötoimet sekä kivuliaat rakenneuudistukset herättävät kuitenkin huomattavaa vastustusta, jota ruokkii myös maan lisääntynyt poliittinen painoarvo.

”Gemeinsam erfolgreich”, yh­dessä menestyksekkäät, julis­tivat Angela Merkelin kristil­lisdemokraattisen CDU-puo­lueen vaalimainokset syksyllä 2013. Ne viittasivat Merkelin kahdeksaan vuoteen Saksan johdossa.

Totta on, että talouskriisin keskellä­kin kasvu-uralla pysytelleestä Saksasta on viime vuosina kehittynyt Euroopan unionin vaikutusvaltaisin jäsenmaa. Saksa kantaa suurimman taloudellisen vastuun euroalueen kriisimaille myön­netyistä lainapaketeista ja on pitkälti määrännyt ne lääkkeet, joilla EU hoitaa kriisiään.

Muualla Euroopassa ja erityisesti Etelä-Euroopan kriisimaissa Saksan vaa­timat säästötoimet sekä kivuliaat raken­neuudistukset herättävät kuitenkin huo­mattavaa vastustusta, jota ruokkii myös maan lisääntynyt poliittinen painoarvo.

Financial Times -lehden kesällä 2013 teettämän kyselyn mukaan 56 prosenttia ranskalaisista, 82 prosenttia italialaisis­ta ja peräti 88 prosenttia espanjalaisista on sitä mieltä, että Saksan vaikutusvalta EU:ssa on kasvanut liian suureksi.

Toisaalta Saksaa on syytetty myös sii­tä, ettei se ole ollut valmis omaksumaan painoarvonsa edellyttämää roolia unio­nissa. Puolan ulkoministeri Radosław Sikorski totesi talvella 2011, ettei pel­kää niinkään Saksan kasvavaa vaiku­tusvaltaa kuin Saksan toimettomuutta. Kriitikkojen mukaan Saksa on käyttä­nyt valtaansa lähinnä oman taloudelli­sen menestyksensä turvaamiseen. Sen sijaan maa ei ole ottanut kriisin ryvet­tämän EU:n vetovastuuta harteilleen tai esittänyt pitkän aikavälin suunnitelmia unioninkehittämiseksi.

Pehmeää puoltaan Saksan hallitus näyttää vain sosiaalista Eurooppaa käsittelevässä alakappaleessa, jossa tär­keimpänä yksittäisenä tavoitteena mainitaan nuorisotyöttömyyden vähentäminen.

EU-keskustelun varovaisuuteen vai­kutti varmasti myös se, että Saksassa Eurooppa-politiikasta on viime vuosina muodostunut eräänlainen liittokansleri Merkelin ja valtiovarainministeri Wolf­gang Schäublen yksityisalue. Enemmistö saksalaisista pitää Merkelin kriisinhoi­totoimia ja koko EU-linjaa oikean suun­taisina. Edes neljä vuotta oppositiossa viettäneet sosiaalidemokraatit eivät uskaltautuneet tosissaan haastamaan CDU:ta EU-politiikan saralla.

Eurokriisin seurauksena kansallisesta politiikasta, ja ennen muuta talouspoli­tiikasta, on kuitenkin yhä vahvemmin tullut EU-politiikkaa. Saksa ja euro­alueen muut lainoittajamaat seuraavat kriisimaiden säästöjä ja arvioivat nii­den vaikutuksia euroalueen vakauteen. Samalla tavoin muualla Euroopassa ja maailmalla tarkkaillaan sitä, miten Sak­san talouden kehitys vaikuttaa koko Eu­roopan talouteen.

Katse kotimaassa

Saksan hallitusneuvottelujen alettua Yh­dysvaltain valtiovarainministeriö julkaisi raportin, jonka pääviesti oli, että Saksan vientivetoinen talousmalli jarruttaa euro­alueen elpymistä: Saksan ylijäämäinen vaihtotase pitää euron arvon haitallisen korkealla, ja maan kotimainen kysyntä puolestaan on liian heikkoa auttaakseen kriisimaiden vientiteollisuutta takaisin jaloilleen. Raportti neuvoikin Saksaa tasapainottamaan omaa talouttaan nos­tamalla palkkoja sekä lisäämällä koti­maisia investointeja.

Kriitikkojen kuoroon yhtyivät no­peasti myös Kansainvälinen valuutta­rahasto (IMF) sekä Euroopan komissio. Jälkimmäinen ilmoitti asettavansa Sak­san talouden erityistarkkailuun, koska maan vaihtotaseen ylijäämä oli jo useana vuonna rikkonut komission asettaman kuuden prosentin raja-arvon.

Saksa reagoi kritiikkiin korostetun ärtyneesti. CDU:n leiristä kiirehdittiin vastaamaan, ettei Saksan vientiylijää­mästä ole haittaa kenellekään ja että kor­keat vientiluvut ovat vain osoitus maan kilpailukyvystä sekä sen vientituottei­den laadusta. Liittokansleri Merkel teki erityisen selväksi, ettei tulisi tarkoituk­sellisesti heikentämään Saksan kilpailu­kykyä. Lisäksi hän mainitsi seuraavan hallituskauden keskeiseksi tavoitteeksi Saksan velkataakan leikkaamisen ja te­ki näin tyhjiksi toiveet suurimittaisista julkisen talouden toimista kotimaisen kysynnän vahvistamiseksi.

Ulkopuolisen arvostelun ei annettu ainakaan näkyvästi vaikuttaa CDU:n, sen baijerilaisen sisarpuolueen CSU:n sekä sosiaalidemokraattisen SPD:n kes­ken käytyihin hallitusneuvotteluihin. Ennakkoon oli virinnyt odotuksia, että Saksan EU-linja muuttuisi, kun hallitus­neuvotteluihin osallistui Merkelin aiem­man hallituskumppanin, liberaalipuolue FDP:n sijasta selvästi euromyönteisempi SPD. Sosiaalidemokraatit jättivät kuiten­kin EU-kentän hallitusneuvotteluissakin suosiolla Merkelille.

SPD keskitti voimavaransa saadak­seen hallitusohjelmaan keskeisen vaalilu­pauksensa, 8,50 euron suuruisen kansal­lisen vähimmäistuntipalkan. Sen ohella sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan läpi muutoksia eläkeikään ja korotuksen pienituloisten eläkkeisiin.

Hallitusohjelman suurista linjoista määräsivät kuitenkin CDU ja CSU. Oh­jelman merkittävimpiä linjanvetoja on hallituksen sitoumus säilyttää Saksan tuloverotaso ennallaan ja pitäytyä lisää­mästä julkista velkaa. Lisäksi kristilliset puolueet ajoivat läpi erittäin kalliiksi arvioidun äitiyseläkeuudistuksen (Müt­terrente).

Jokainen vastaa veloistaan

Kaikkein selvimmin CDU:n ja CSU:n vai­kutus näkyy hallitusohjelman Euroop­paa käsittelevässä osiossa. Siinä hallitus korostaa saksalaisen EU-liturgian mukai­sesti, että Saksan tärkein tehtävä on ajaa Euroopan yhdentymistä. Samalla hallitus alleviivaa olevansa tietoinen muiden jä­senmaiden Saksaan kohdistamista odo­tuksista.

Saksan oma EU-politiikka pysyy hal­litusohjelman perusteella kuitenkin lähes muuttumattomana. Pääpaino on edelleen selkeästi eurokriisin ratkaisemisessa, ja työkalutkin ovat ennestään tuttuja: hallitusohjelma toistaa useaan kertaan, että euroalueen vaikeudet voidaan voit­taa vain tiukan talouskurin sekä raken­neuudistusten avulla. Ainoana uutena instrumenttina hallitus nostaa esiin kasvua tukevat tulevaisuusinvestoinnit, joiden merkitys jää kuitenkin hämäräksi.

Jokaisen jäsenmaan on Saksan mu­kaan edelleen vastattava omista velois­taan. Tukilainoja hallitus pitää viimeise­nä vaihtoehtona, ja lainat on vastakin tarkoitus sitoa tiukkoihin ehtoihin. Myös euroalueen uudistuksista hallitusohjelma nostaa esiin lähinnä talouspoliittista koordinaatiota ja valvontaa tehostavat järjestelyt.

Pehmeää puoltaan hallitus näyttää vain sosiaalista Eurooppaa käsitteleväs­sä alakappaleessa, jossa tärkeimpänä yksittäisenä tavoitteena mainitaan nuo­risotyöttömyyden vähentäminen. Yhtään institutionaalista innovaatiota tai konk­reettista tulevaisuudenvisiota EU-kappale ei sisällä.

Miten Saksan hallitussopua tulisi siis luonnehtia EU:n ja Euroopan talouden kannalta? Jos ohjelmaa peilataan Sak­san talousmalliin kohdistettua kritiikkiä vasten, näyttää ensisilmäyksellä siltä, että uusi hallitus on ottamassa edistysaske­leita.

Eläkkeiden korotukset sekä vähim­mäispalkka tulevat lisäämään kulutusta Saksassa. Kotimaista kysyntää vahvista­vat myös hallituksen suunnittelemat 23 miljardin euron suuruiset investoinnit esimerkiksi infrastruktuuriin, koulutuk­seen sekä tutkimukseen ja kehitykseen. Talousasiantuntijat tosin pitävät inves­tointeja täysin riittämättöminä Saksan talouden tarpeita ajatellen.

Muutenkin hallituksen toimenpitei­den kokonaisvaikutukset jäänevät lopulta melko pieniksi: Sebastian Dullien European Council on Foreign Relations -tutki­muslaitoksesta arvioi artikkelissaan, että Saksan vaihtotaseen ylijäämä supistuisi kotimaisen kysynnän kasvun ja työvoima­kustannusten nousun ansiosta yhteensä noin 0,5–1 prosenttiyksikköä.

Etenkin palkkatason vaikutus Sak­san kilpailukykyyn voi jäädä vähäisek­si. Waltraud Schelkle London School of Economicsista kirjoitti joulukuun alussa Zeit-lehdessä, että saksalaisten nimelliset työvoimakustannukset ovat itse asiassa nousseet jo jonkin aikaa, mutta tämä ei ole hidastanut Saksan vientiä, koska sak­salaiset tuotteet ovat pysyneet laadultaan kilpailijoiden tuotteita parempina.

Saksalaisten ostovoiman kasvu ja siitä seuraava tuonnin lisääntyminen tuskin myöskään vaikuttavat merkittä­västi euroalueen kriisimaiden vientiin. Centre for European Policy Studies -tutkimuslaitoksen saksalainen johtaja Daniel Gros muistutti joulun alla jul­kaisemassaan kommenttipaperissa, että kriisimaiden yhteenlaskettu osuus Sak­san tuonnista on selvästi pienempi kuin jo valmiiksi Euroopan menestyneim­piin vientitalouksiin kuuluvien maiden, kuten Alankomaiden, Sveitsin, Ruotsin ja Norjan.

Saksa tarjoaa mallin

Eri asia on, miten hallitusohjelma vai­kuttaa Saksan talouden pitkän aikavälin kehitykseen. Erityisesti talouselämä on arvostellut hallituksen heikentävän ta­louden kasvuedellytyksiä, sillä hallituk­sen suunnittelemat toimet vähentävät työmarkkinoiden joustavuutta, joka on luettu Saksan suurimpiin kilpailuetuihin.

Lyhyellä aikavälillä olisi joka tapauk­sessa väärin odottaa Saksan hallituksen kykenevän omilla toimillaan tasapainot­tamaan Euroopan taloutta – tämä kun ei ole hallituksen tavoitteenakaan. Hallitus­ohjelman selkeä viesti on, ettei Saksan suhtautuminen omaan talousmalliinsa tai eurokriisiin ole muuttunut millään tavalla.

Hallitus kyllä nostaa eläkkeitä sekä palkkoja ja sitä kautta kotimaista ky­syntää, mutta ei siksi, että se palvelisi euroaluetta, vaan siksi, että maan hyvä taloustilanne antaa siihen mahdollisuu­den. Eurokriisi on Saksan näkökulmas­ta nimenomaan velkakriisi, joka ratkeaa parhaiten niin, että kaikki noudattavat Saksan omaa, kurinalaiseen taloudenpi­toon sekä hyvään kilpailukykyyn perus­tuvaa reseptiä. Hintavien eläkeuudistus­ten on tosin epäilty nakertavan Saksan auktoriteettia säästäväisen taloudenpi­don airuena.

Yleisessä visiottomuudessaan halli­tusohjelma vahvistaa Merkelin EU-poli­tiikassa suosimaa etenemistapaa: unio­nissa liikutaan askel kerrallaan ja ilman etukäteen sovittua, konkreettista pää­määrää. Tämä antaa Saksalle mahdolli­suuden improvisoida, mikäli tilanne sitä vaatii. Yhteistyötä muiden EU-maiden kanssa se tuskin kuitenkaan helpottaa.

Saksan EU-politiikan lopullinen suunta selviää vasta käytännön poliitti­sissa ratkaisuissa. Suuriin kysymyksiin kuuluu esimerkiksi se, onnistuvatko sosiaalidemokraatit – ennen muuta ul­koministeri Frank-Walter Steinmeier sekä talous- ja energiaministeri Sigmar Gabriel – profiloitumaan EU-areenalla, vai pitävätkö Merkel ja Schäuble langat jatkossakin omissa käsissään.

Lisäksi on mielenkiintoista nähdä, miten hallituspuolueet asemoituvat ke­vään EU-vaalitaistelussa. Avainasemassa ovat jälleen kerran CDU ja SPD. Varsin­kin CDU:n on pidettävä silmällä euro­alueen hajottamista vaativaa Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland) -puoluetta, joka jo liittopäivävaaleissa pääsi lähelle viiden prosentin äänikyn­nystä. Puolue vetoaa kristillisdemokraat­tien EU-kriittisempiin äänestäjiin.

Myös CDU:n oma sisarpuolue CSU näyttää lähtevän EU-vaaleihin populisti­sin tunnuksin. Puolue avasi vaalivuoden käynnistämällä keskustelun Romaniasta, Bulgariasta ja muista köyhemmistä EU-maista Saksaan suuntautuvan muutto­liikkeen (Armutsmigration) haitoista. Li­säksi CSU on vaatinut Euroopan komissi­on pienentämistä, tiettyjen toimivaltojen palauttamista jäsenmaille ja lisää kan­sanäänestyksiä EU-asioista. Nähtäväk­si jää, miten CDU reagoi EU-kriittisten äänenpainojen vahvistumiseen.

Haastavassa tilanteessa on myös SPD: yhtäältä se on aika ajoin väläytellyt olevansa EU-politiikassa solidaarisempi, kasvua ja elvytystä tukeva vaihtoehto CDU:lle ja CSU:lle, mutta on toisaalta si­toutunut hallitusohjelmassa kristillisten nykylinjaan. Joka tapauksessa suurten­kin puolueiden on vihdoin – toisin kuin liittopäivävaaleissa – keskusteltava EU-asioista.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää