David Runciman: The Confidence Trap. A History of Democracy in Crisis from World War I to the Present. Princeton University Press 2013, 408 sivua.
Erilaiset kriisit ovat hallinneet läntisten demokratioiden
julkista keskustelua jo vuosia. Yhdysvalloissa puolueiden vastakkainasettelu
on jyrkentynyt samalla kun erilaiset skandaalit, budjettikriisi ja hallinnon
väliaikainen sulkeminen ovat kyseenalaistaneet päätöksenteon mekanismit ja
legitimiteetin. Vastaavasti Euroopassa demokratioiden keinot selättää
eurokriisi ovat näyttäneet puutteellisilta.
Vuonna 2008 alkanut talouskriisi on vain yksi uusi luku läntisten demokratioiden kokemien kriisien listalla. Aiemmin demokratiat ovat selvinneet voittajina kahdesta maailmansodasta (1918 ja 1945), kylmän sodan alun kaltaisista uhkaavista tilanteista (1947), Kuuban ohjuskriisistä (1962) sekä 1970-luvulla inflaatiosta ja öljykriiseistä sekä Watergate-skandaalin (1972) ja Vietnamin sodan ryvettämästä politiikasta.
Cambridgen yliopiston politiikan tutkija David Runciman pohtii viime syksynä julkaistussa teoksessaan The Confidence Trap, miksi demokratiat ovat niin huonoja välttämään erilaisia kriisejä, mutta toipuvat niistä hyvin.
Kirjan kantavana ajatuksena on, että demokratia kohtaa omat epäkohtansa toistuvina mutta usein yllättävinä kriiseinä. Demokratian menestystarinaan kuuluu myös tarina pessimismistä ja pelosta. Politiikan ja talouden ongelmien ohella demokratialla on nyt edessään ympäristön ja turvallisuuden kriisit.
Kirjan teesi on, että demokratiat ovat selvinneet historiallisesti lyhyellä aikavälillä kriiseistä huonosti, mutta pitkällä aikavälillä hyvin lähes mistä tahansa. Silti kaikkein menestyksekkäimmätkin demokratiat ovat tällä hetkellä vaikeuksissa.
Demokratia järjestelmänä mahdollistaa epäkohtien esiin nostamisen ja niihin reagoimisen. Toisaalta taas demokratiat eivät Runcimanin mukaan aina tunnista omia heikkouksiaan tai toimintamallejaan, minkä vuoksi kriisit eivät johda varsinaisiin muutoksiin. Erilaiset skandaalit ja kriisit hallitsevat keskustelua, mutta ne eivät ole välttämättä todellisia käännekohtia.
Demokratialla on usein kriisien ratkaisussa vain epäsuora merkitys. Runciman käyttää esimerkkinä Kuuban ohjuskriisiä, joka päättyi lopulta onnellisesti, vaikka mistään suunnitelmallisuudesta sen ratkaisussa ei voi puhua.
Olennaisia olivat poliittisen päätöksenteon rajoitteet, ennen kaikkea Yhdysvaltain julkinen mielipide. Presidentti John F. Kennedyn tuli pyrkiä kaikin tavoin välttämään konflikti Neuvostoliiton kanssa, mutta toisaalta vaalien lähestyessä ei saanut näyttää siltä, että Yhdysvallat perääntyisi.
Julkisen mielipiteen ennakoimattomuudesta tuli Yhdysvalloille taktinen etu, kun politiikan toimittaja Walter Lippmann julkaisi kriisin keskellä kolumnin ja ehdotti, että Yhdysvallat luopuisi ydinohjuksista Turkissa, jos Neuvostoliitto vetäytyisi Kuubasta. Presidentti Nikita Hruštšov uskoi, että aiemmin poliittisena neuvonantajana toiminut Lippmann puhui Yhdysvaltain hallinnon puolesta, ja myöntyi kompromissiin.
Runcimanin analyysin mukaan demokratiaan kuuluvan julkisuuden keskenään ristiriitaiset viestit auttoivat päättäjiä luovimaan ohjuskriisin läpi. Demokratia sopeutui kriisitilanteeseen, muttei toisaalta pystynyt hyödyntämään sitä. Kennedy ei saanut lainsäädännöllisiä tavoitteitaan läpi kotimaan politiikassa ohjuskriisin jälkeen aiempaa helpommin.
Vuonna 2008 alkanutta talouden ja politiikan kriisiä Runciman selittää demokratian omalla menestyksellä, ei niinkään ulkoisella uhalla. Kirjan keskeinen teema on luottamus, joka näyttäytyy lähtökohtaisesti positiivisena noidankehänä, mutta voi muuttua ajan mittaan petolliseksi.
Demokratia kantaa järjestelmänä, koska ihmiset uskovat ja luottavat siihen. Mitä paremmin demokratia toimii, sitä enemmän siihen uskotaan, ja toisaalta taas sitä vähemmän ollaan tietoisia siitä, että jokin on mahdollisesti vialla.
Historiallista taustaa vasten näyttää siltä, että mikään ei ole niin vakavaa kuin miltä näyttää. Tästä syystä on Runcimanin mukaan vaikeaa tulkita myös vuoden 2008 jälkeisiä tapahtumia – ja nähdä, onko kriisi edes todellinen.
Demokratian ajatellaan helposti suojaavan kriisien pahimmilta vaikutuksilta, Runciman toteaa. Tapahtumiin ei joko reagoida tarpeeksi nopeasti tai niihin ylireagoidaan ja jätetään huomioimatta merkit tulevista ongelmista. Joustavuus ja monimuotoisuus auttavat demokratioita menestymään, mutta kun autoritaarista suunnitelmallisuutta ei ole, nämä samat piirteet selittävät usein myös demokratioiden epäonnistumisia.
Keskeistä on, että demokratiat eivät suhtaudu kriiseihinsä välinpitämättömästi – niissä on aina ihmisiä, jotka varoittavat, että jokin menee vikaan. Siksi läheskään kaikki kriisit, joita ennakoidaan, eivät lopulta ole todellisia kriisejä.
Kirja käsittelee lopuksi neljää ajankohtaista uhkaa, jotka ovat talouden ja ympäristön kriisit sekä sodat ja uudet ”viholliset”, esimerkiksi Kiinan vallan kasvu. Runcimanin tulkinnan mukaan ei ole selvää, miten demokratioiden tulisi suhtautua näihin kriiseihin. Viime vuosikymmenen tulokset Irakin ja Afganistanin sodista sekä ilmastonmuutoksen osalta eivät ole kuitenkaan kovin hyviä.
Vuonna 2008 alkaneen talouskriisin voittaminen voisi parantaa mahdollisuuksia nousevien uhkien ratkaisemiseen. Runciman huomauttaa, että demokratiassa ei kuitenkaan ole itsessään mitään sellaista ominaisuutta, joka varmistaisi, että kaikki ongelmat ovat selvitettävissä. Demokratian kriisien historia ei sellaisenaan toimi ratkaisuohjeena nykyisiin kriiseihin, vaikka se kertookin tiettyjen mallien toistuvan.
Kirja käsittelee paljon tietynlaista fatalismia, demokratioissa vallitsevaa loputonta luottamusta järjestelmän menestykseen. Sen rinnalla jäävät varjoon kansalaisten lisääntyvä epäluottamus, äänestysaktiivisuuden lasku ja populismin nousu. Vaalit ja poliittisten toimijoiden vaihtuvuus tarjoavat mahdollisuuden muutokseen, mutta eivät välttämättä vaikuta poliittisen järjestelmän rakenteisiin millään tavalla.
Edelleen olisi kiinnostavaa lukea, miten tavat kohdata kriisejä eroavat toisistaan parlamentaarisissa ja presidenttivaltaisissa järjestelmissä. Runciman huomauttaa, että presidentit ovat yleisesti ottaen kriiseissä suojatummassa asemassa kuin Britannian kaltaisten parlamentaaristen järjestelmien pääministerit, jotka voivat menettää paikkansa poliittisille haastajille.
Lopulta on tarpeellista pohtia kriisin luonnetta ylipäätään. Jos kriisitilasta tulee ainakin julkisessa keskustelussa jatkuva normaalitila, on se vaarassa menettää koko merkityksensä väliaikaisena tapahtumana, joka edellyttää joitakin välttämättömiä toimenpiteitä. Jatkuvan kriisin keskellä päättäjien voi olla vaikeaa tulkita tapahtumia ja tehdä niistä oikeita johtopäätöksiä.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Teksti: Juha Mäkinen / Kuva: Valko-Venäjän presidentinkanslia
Teksti: Niklas Helwig / Kuvat: Wikimedia Commons
Teksti: Teemu Rantanen, Kuva: European External Action Service
Teksti: Raine Tiessalo / Kuva: Juha Mäkinen
Teksti: Marko Lehti, Kuvitus: Antti Valta
Reeta Paakkinen ja Saana-Maria Jokinen