Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Venäjä elää menneisyydessä

Joonas Pörsti
Kuva: Eeva Anundi

Eurooppalaisia pidetään Venäjällä Yhdysvaltojen marionetteina, sanoo Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Vladimir Gelman. Osa venäläisistä olisi valmis sotaan länsimaita vastaan, kunhan hinta ei nousisi liian korkeaksi.

Vladimir Gelman oli 26-vuotias, kun Neuvostoliiton punalipun sirppi ja vasara laskivat viimei­sen kerran Kremlissä joulukuus­sa 1991. Gelman työskenteli insinöörinä Leningradissa Sverdlovin konetehtaalla, joka oli saanut nimensä yhdeltä lokakuun vallankumouksen johtavista bolševikeista. Tehtaassa valmistettiin osia ohjusten laukaisulavetteihin ja muihin asejärjestelmiin.

Uuden aikakauden politiikka oli kuitenkin tempaissut nuoren miehen mukaansa jo edellisenä vuonna. Perestroikan hengessä järjestetyt ensimmäiset vapaat kansankongressin vaalit olivat sähköistäneet tunnelman maaliskuussa 1990. Leningradiin syntyi kiivaaseen tah­tiin uusia epämuodollisia demokratiaryhmittymiä. Gelman osallistui poli­tiikkaan ja seurasi vaaleja aitiopaikalta kaupungin vaalilautakunnan jäsenenä.

”Kaikki oli muutoksessa, uusia ih­misiä nousi valtaan ja vanha järjestelmä avautui ennen romahdustaan”, Gelman muistelee. ”Samalla heräsi kiinnostuk­seni politiikan tutkimusta kohtaan. Oli jännittävää seurata, mihin suuntaan po­litiikka veisi.”

Gelman siirtyi tehtaalta tutkijaksi, ja Venäjän yhteiskunnan muutoksesta tuli hänen tutkimuskohteensa. Nykyään hän hoitaa professuuria kahdessa maassa: Pietarin eurooppalaisessa yliopistossa ja Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Monien muiden sukupolvensa venä­läisten tavoin Gelman odotti, että itsenäi­sestä Venäjästä tulisi avoin ja demokraat­tinen – ja pettyi. Venäjä kävi 1990-luvun alussa läpi muutaman vuoden sekasor­toisen etsikkoajan, joka päättyi Boris Jeltsinin voittoon presidentin ja parla­mentin välisessä valtataistelussa. Venäjän duumaa hallitsivat alkuvuosina kommu­nistit ja äärikansallismieliset. Länsi tuki Jeltsiniä, joka lisäsi presidentin valtaoikeuksia uudistusten läpiviemiseksi.

Vladimir Putinin kolmella kaudella vallan keskittäminen presidentin lähi­piirille on jatkunut. Puolueiden toimin­taa on vaikeutettu, oppositio on ajettu ahtaalle ja kriittiset tiedotusvälineet lähestulkoon vaiennettu. Venäjällä jär­jestetään edelleen vaaleja, mutta aitoa kilpailua niissä ei pääse syntymään.

”Vaaleilla on silti merkitystä Venä­jällä. Niillä oikeutetaan vallankäyttö”, Gelman toteaa.

Putinin presidenttikausilla Venäjän politiikassa ovat voimistuneet entis­tä lännenvastaisemmat sävyt. Ukraina joutui tahtomattaan Venäjän ja lännen väliseksi taistelukentäksi, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš pakeni hel­mikuussa Venäjälle.

”Venäjän johtajat kokivat sen tap­piona ja lännen suurena voittona. Kiovan uudet vallanpitäjät nähtiin CIA:n, Yhdys­valtojen ja EU:n nukkehallitsijoina. Sen jälkeen Venäjä on hakenut hyvitystä.”


Gelman kertoo yllättyneensä, että Ukrai­nan vallanvaihtoa seurasi niin vihainen reaktio Venäjän vallanpitäjiltä. Kun Neu­vostoliitto romahti, Ukraina oli Venäjälle pitkään vain yksi maa muiden joukossa, eivätkä sen sisäiset asiat tuntuneet Venä­jän kannalta erityisen tärkeiltä.

”Venäjän johtajien
on mentävä yhä pidemmälle ja pidemmälle, kunnes tulee romahdus.”

”Venäjän johtajien toiminta näyt­tää yhä itsetuhoisemmalta. Ukrainan-politiikan seuraukset ovat vahingollisia Venäjän talouselämälle. Ennusteet olivat synkkiä jo ennen Krimin miehitystä, ja talous polki paikallaan. Nyt lähivuosien talouskasvu jää todennäköisesti toteutu­matta. Yritysten on aiempaa vaikeampaa saada lainaa, ja poliittinen epävarmuus kasvattaa yritystoiminnan riskejä.”

”Hallinto ei ole edistänyt asioita yhtään väläyttämällä, että ulkomaiset omistukset voidaan kansallistaa, jos Ve­näjää vastaan asetetaan pakotteita. Niin tuhotaan kaikki mahdollisuudet saada uusia sijoituksia.”

Mikä voisi olla Venäjän johtajien seuraava askel?

”Emme tiedä, mutta ainakin he haluavat palauttaa Ukrainan itäosan Venäjän hallintaan. Maailmanpolitii­kassa Venäjän tavoite on pystyttää Neu­vostoliitto uudelleen: ei sen taloudellista ja ideologista järjestelmää, vaan pikem­minkin tunne valtion mahdista. Venäjän globaali tavoite on lyödä Yhdysvallat kaikin mahdollisin keinoin.”

Venäjällä hyvin harvat ovat asettu­neet viime kuukausina vastustamaan Putinin politiikkaa. Politiikan tai liike-elämän huipulla kukaan ei ole korotta­nut ääntään. Gelman arvioi, että kriit­tisesti ajattelevat pelkäävät rangaistuk­sia. Mieltään osoittaneet kansalaiset tai oppositiohenkiset ajattelijat on leimattu julkisuudessa nopeasti maanpettureiksi.

Toisaalta Putinin politiikan haitta­vaikutukset eivät ole tulleet vielä oikein näkyviin. Moni venäläinen on vaihtanut varovaisuussyistä säästönsä dollareiksi tai euroiksi, mutta muuten lännen taloudellisten pakotteiden vaikutukset ovat jääneet rajallisiksi.

Gelman arvioi, että pakotteiden laa­jentamisesta kärsisi koko kansa, mutta ei juurikaan päätöksiä tekevä eliitti. Hän ei usko, että pakotteilla voitaisiin pysäyttää Venäjän johtajia.

”Venäjä tekee myönnytyksiä vain, jos tappiot osoittautuvat erittäin suuriksi eikä muuta keinoa niiden välttämiseen ole. Myönnytykset nähtäisiin heikkou­den merkkinä.”

”Venäjän johtajien on mentävä yhä pidemmälle ja pidemmälle, aivan kuin yltiöpäisen humalakuskin, kunnes tulee romahdus.”

Lännessä muistutetaan usein, että Putin ja monet hänen ympärillään ole­vista vaikuttajista ovat kasvaneet Neu­vostoliiton turvallisuuspoliisin KGB:n riveissä. Venäjää johtavat ihmiset, jotka elävät yhä kylmän sodan aikaa, Gelman vahvistaa. Ilmiö ei kuitenkaan koske vain Kremlin johtajia, vaan kokonaista sukupolvea.

”Neuvostoliiton loppuvuosina ai­kuistunut sukupolvi kokee kuuluvansa kylmän sodan jälkeisen maailman häviä­jiin. He haluavat nyt revanssin, ja Putin ruokkii näitä tunteita omalla politiikal­laan.”

Gelman viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan monet nuoret Venäjän eliitin edustajat olivat länsimielisiä 1990-luvun alkuvuosina. He olivat kuunnelleet neu­vostovuosina radioillaan salaa BBC:n ja Voice of American pitkäaaltolähetyksiä Euroopasta. Kun kommunismi hävisi, heidän illuusionsa vapaasta maailmasta romuttuivat 1990-luvun kuluessa. Seu­raavan vuosikymmenen lopulla amerik­kalaismielisistä nuorista aikuisista oli tullut amerikkalaisvastaisia keski-ikäisiä.

Miksi näin tapahtui?

Gelman vastaa vertauksella.

”Eräässä koulussa oli oppilas, joka sai aina kiitettäviä. Sitten hän huoma­si, että koulu on huono, ja vaihtoi pa­rempaan. Uudessa koulussa hänestä tuli keskinkertainen oppilas, joka sai tyydyt­täviä. Keskinkertaisuuden tunne alkoi vaivata poikaa eikä kukaan huomannut häntä enää.”

”Kokemus olisi voinut passivoida pojan tai herättää hänessä jonkin sortin eskapismin, mutta tästä pojasta tulikin aggressiivinen. Hän päätti palauttaa en­tisen asemansa hinnalla millä hyvänsä ja alkoi kokeeksi häiriköidä luokassa. Us­kon, että Venäjän eliittiä motivoi tämän­kaltainen kokemus”, Gelman tarkentaa.

1990-luvun alkupuolella valtaan noussut sukupolvi uskoi, että amerikka­laiset ja eurooppalaiset pitäisivät heitä vertaisinaan. Myöhemmin selvisi, että

Venäjä menestyi läntisillä markkinoilla vain energiantuottajana.

”Lännelle Venäjä ei ollut kumppani, vaan keskinkertaisesti kehittynyt maa, joka ei yltänyt kehittyneiden talouksien kanssa samaan sarjaan. Talousluvuilla mitattuna näin onkin, mutta monet ve­näläiset haluaisivat nähdä maansa maa­ilmanpolitiikan suurvaltana. Argentiina tai Turkki ei tunnu heistä kovin innostavalta vertailukohdalta.”

Monet länsimaat katsovat tehneensä hartiavoimin töitä Venäjän nostamiseksi alhostaan. Se ei ole juuri vaikuttanut ve­näläisten asennoitumiseen.

Kiovassa helmikuussa käydyistä neu­votteluista tuli saturaatiopiste, jonka jäl­keen Venäjä muutti politiikkaansa. Kun Ukrainan parlamentti syrjäytti Venäjän tukeman Janukovytšin ja valitsi länsi­mielisen linjan, Venäjän johtajat tunsivat tulleensa loukatuiksi.

”He reagoivat hyökkäävästi, koska heidän vaatimuksiaan ei otettu tarpeek­si vakavasti. Syy on kuitenkin paljon syvemmällä: he kokevat, että maailma suhtautuu Venäjään epäkunnioittavasti ja petollisesti.”


Venäjän reaktio on tuonut Eurooppaan kaikuja 1930-luvun fasismista tai en­simmäistä maailmansotaa edeltäneeltä imperialismin aikakaudelta, jolloin suur­vallat jakoivat keskenään huomattavan osan Afrikasta ja Aasiasta.

”Maailma on muuttunut, mutta Ve­näjällä monilla ihmisillä on käytössään vain neuvostoaikaisia tai vielä vanhem­pia ajatusmalleja. Siitä on tullut euroop­palaisille suuri ongelma: he joutuvat neuvottelemaan eri aikakaudella elävien ihmisten kanssa”, Gelman sanoo.

”Monet venä­läiset haluaisivat varmasti nähdä lyhyen voitokkaan sodan.

Venäläisen Levada-keskuksen maa­liskuussa tekemän kyselytutkimuksen mukaan 74 prosenttia venäläisistä sa­noi tukevansa hallitustaan, jos Ukrainan kanssa syttyisi sota. Vain 13 prosenttia kertoi vastustavansa hallitusta, jos sota syttyisi. Samassa tutkimuksessa yli puo­let vastaajista tulkitsi, että taloussanktiot ovat osoitus lännen vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.

”Sotaa Ukrainassa ei nähtäisi Venä­jän ja Ukrainan vaan Venäjän ja lännen välisenä”, Gelman toteaa. ”Monet venä­läiset haluaisivat varmasti nähdä lyhyen voitokkaan sodan.”

Putin on onnistunut antamaan venä­läisille jo kaksi voitokasta sotaa ja yhden verettömän valloituksen. Pääministerinä Putin lupasi venäläisille syksyllä 1999, että tšetšeeniseparatisteista ”tehdään selvää ulkohuussissa”. Seurasi toinen Tšetšenian sota, jossa kapinallisalue liitettiin kovin ottein takaisin Venäjän yhteyteen.

Vuonna 2008 Venäjä kävi Yhdysvaltojen tukemaa Georgiaa vastaan voi­tokkaan viiden päivän sodan, joka nosti Putinin kannatusluvut ennätystasolle. Sen jälkeen alkoi kannatuksen alamäki, jota voimisti vuonna 2009 alkanut taan­tuma. Vuoden 2013 alussa Putinin kan­natus oli laskenut reiluun 60 prosenttiin, josta se nousi maaliskuussa Sotšin olym­pialaisten ja Krimin valloituksen jälkeen 83 prosenttiin, eli samalle tasolle kuin Georgian sodan jälkeen.

Venäjän talousongelmat eivät ole kadonneet minnekään, mutta Krimin valtaus on paikannut kansalaisten tyy­tymättömyyttä. ”Venäläiset ajattelevat nyt, että kaikesta huolimatta Krim on meidän – zato Krym nash!”

Gelman arvioi, että moni venäläinen muuttaisi näkemyksiään sodankäynnis­tä, jos Ukrainan konflikti etenisi huo­noimpaan mahdolliseen skenaarioon eli täysimittaiseen sotaan, jossa tulisi paljon kuolonuhreja. ”Venäjän nykysukupolvi ei ole ollut tällaisessa sodassa eikä sillä ole henkilökohtaisia muistoja toisesta maailmansodasta, hän sanoo. ”On eri asia toivoa sotaa kuin menettää siinä poikansa.”

1980-luvulla pitkä sota Afganistanin mujahideen-sissejä vastaan oli hyvin epä­suosittu, koska se käytiin kaukana koti­maasta. Valmius sodankäyntiin näyttäisi kasvavan, mitä lähemmäs tullaan Venä­jän maaperää.

Gelman suhtautuu silti kriittisesti ny­kyisessä propagandan ilmapiirissä tehtyi­hin kyselyihin, koska ne eivät kerro koko totuutta siitä, mitä ihmiset ajattelevat. ”Kyselyssä on vaikea sanoa ei, koska sitä pidettäisiin epäisänmaallisena.”


Venäjän valtion propaganda on suurelta osin vastuussa länsivihamielisen asenteen yleistymisestä Venäjällä, Gelman sanoo. ”Televisio levittää sanomaa Venäjää vastaan suunnatusta lännen salaliitosta. Jos yksinkertaistan hieman, meidän on sen mukaan puolustettava maatamme ja voitettava länsi.”

Mielipiteiden muokkaus muuttui aiempaa järjestelmällisemmäksi kaksi vuotta sitten, jolloin Putin nousi presiden­tiksi kolmannelle kaudelleen. Alkupiste oli Moskovan Bolotnajan aukion suur­mielenosoituksissa loppuvuodesta 2011.

Putin reagoi kansalaisten protestei­hin kiristämällä järjestelmän ruuveja. Mielenosoittajia alettiin rangaista sakoil­la tai vangitsemisella. Kansalaisjärjestöjä ja Levada-keskuksen kaltaisia tutkimus­laitoksia uhattiin lakkauttamisella, jos ne saivat länsimaista rahoitusta. Hallinto syyttää järjestöjä ulkomaisiksi agen­teiksi, jotka yrittävät syrjäyttää Venäjän valtaapitävät. Seksuaalisia vähemmis­töjä vastaan on hyökätty uuden homopropagandan levittämisen kieltävän lain nojalla.

"Venäjän joh­tajat haaveilevat maailmanhallinnasta. On vaikea sanoa, kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään sotilaallisesti noiden tavoitteiden edistämiseksi."

Viimeisimmässä vaiheessa valtiojohtoisen propagandan kärki on kään­netty suoraan ulkomaita vastaan. Yhdys­vallat ja Nato ovat Venäjän perinteisiä ykkösvihollisia, kun taas Euroopan unioni nähdään Venäjällä Yhdysvaltojen talutushihnassa. Monet venäläiset eivät Gelmanin mukaan osaa tehdä suurta eroa länsimaiden välillä.

”Paradoksi on, että monet venäläi­set haluavat ajaa Mercedeksellä, soittaa Nokian puhelimella, viettää lomansa Italiassa ja lähettää lapsensa Oxfordiin. Samaan aikaan taustalla on kateutta ja vihaa.”

”Naapureista Baltian maita pidetään Venäjällä vihamielisimpinä, ja monilla on revanssihaluja baltteja kohtaan. Puo­la nähdään itsenäisenä maana, vaikka se kuuluikin itäblokkiin. Suomen osalta toisen maailmansodan tapahtumat ovat lähes unohtuneet, ja venäläiset pitävät Suomea hyvänä maana ostosten teke­miseen.”

Vaikuttaako tähän Suomen vaalima erityissuhde Venäjän kanssa? Suomalai­set yritykset ovat sentään investoineet Venäjälle viime vuosina miljardeja euroja.

”Yksi asia ei sulje toista pois. Vihol­lisenkin kanssa voi käydä kauppaa”, Gelman vastaa.

”Venäjän perimmäinen tavoite on lyödä länsi kaikin tavoin. Venäjän joh­tajat haaveilevat maailmanhallinnasta. On vaikea sanoa, kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään sotilaallisesti noiden tavoitteiden edistämiseksi, mutta Suomi on osa länttä ja kuuluu siksi vihollisliit­toumaan. Yhdysvallat on tietysti päävas­tustaja ja Suomi sivummalla.”


Venäjälle jää vähän vaihtoehtoja, jos vastak­kainasettelu lännen kanssa syvenee. Maan täytyisi etsiä uudet kumppaninsa Aasias­ta. Osa Venäjää hallitsevista silovikeista, entisistä turvallisuuspalvelun ja asevoi­mien miehistä, on kannattanut avoimesti kaupankäynnin suuntaamista itään.

Gelman ei näe tätä kovin houkuttele­vana vaihtoehtona. Venäjä on jo vuosien ajan neuvotellut Kiinan kanssa öljytoi­mituksista ja on näissä neuvotteluissa altavastaaja. Kiina vaatii energiatoimi­tuksilta kiinteää hintaa. ”Sopimus öljyn- ja kaasunviennistä Kiinaan auttaisi Venä­jää ehkä paikkaamaan aukon budjetissa, muttei riittäisi juuri muuhun.”

Suunnanmuutos todennäköisesti sinetöisi Venäjän kohtalon raaka-aine­tuottajana. Jos Venäjä olisi väestöltään ja pinta-alaltaan Saudi-Arabian kokoinen maa, se voisi riittää. Mutta maa on pal­jon suurempi, ja sen johtajien tavoitteet paljon kunnianhimoisempia, Gelman toteaa.

”Monet tavalliset venäläiset ja elii­tin jäsenet ajattelevat, että Venäjä on tarpeeksi vahva minkä tahansa lännen­vastaisen liittouman johtajaksi tai vähin­täänkin tasaveroiseksi liittolaiseksi. Jos Venäjä liittoutuisi Kiinan kanssa, olisi Kiina taloutensa ansiosta kuitenkin pal­jon vahvempi osapuoli. Venäjästä tulisi helposti Kiinan käsikassara.”

Gelmania arveluttaa myös, että Ve­näjä petaa nykyisellä politiikallaan tie­tä Kiinan laajenemiselle. ”Jos jonakin päivänä jokin kaupunki Venäjän Kau­koidässä vaatisi kansanäänestyksessä liittymistä Kiinaan, millä perusteilla Ve­näjä vastustaisi sitä? Yksikään valtio ei asettuisi puolustamaan Venäjää.”

Putinin suuri unelma on ollut yh­distää entisen Neuvostoliiton tasavallat Euraasian unioniksi. Toistaiseksi vain Valko-Venäjä ja Kazakstan ovat lähte­neet mukaan ja Armenia on ilmaissut liittymisaikeensa. Gelmanin mukaan unionin tavoitteet ovat Venäjän näkökul­masta poliittisia, mutta muut jäsenmaat ovat kiinnostuneita lähinnä taloudelli­sista hyödyistä.

”On vaikea uskoa, että lähentyminen Venäjän kanssa houkuttelee niiden joh­tajia yhtään aiempaa enempää Krimin tapahtumien jälkeen. Venäjällä on käyty keskustelua myös Pohjois-Kazakstanin anastamisesta – en tosin tiedä, kuinka vakavassa hengessä.”

Venäjän uuden valloitusaatteen ideologeiksi on ehdotettu länsilehdissä vanhan polven stalinistista kirjoittajaa Aleksandr Prohanovia sekä euraasia­laista imperiumia ideoinutta Aleksandr Duginia. Molemmat ovat ajattelultaan hyvin lännenvastaisia, ja Dugin on il­moittautunut myös fasistiksi.

”En usko, että heillä on sinänsä kovin suurta vaikutusvaltaa, mutta heidän ide­ansa sopivat hyvin yhteen Venäjän joh­tajien visioiden kanssa”, Gelman sanoo.

”Kallistun itse siihen näkemykseen, että Putin ei kuuntele niinkään yksittäisiä ajattelijoita tai asiantuntijoita vaan hen­kilökohtaisia ystäviään ja kollegoitaan valtion ylimmässä johdossa.”


Jotkut venäläiset tutkijat varoittavat, että Venäjä on polulla, jonka toisessa päässä häämöttää totalitaarinen yhteiskunta, jonkinasteinen uusinta stalinismista. Val­tiokoneisto ryhtyisi silloin puhdistamaan maata toisinajattelijoista ja valjastamaan taloutta sotavoimien tarpeisiin.

Gelman ei itse usko, että sinne asti mennään. Venäläiset tuskin olisivat enää valmiita maksamaan totalitaarisen yh­teiskunnan vaatimaa hintaa.

”Ensinnäkin Venäjästä on tullut kulutusyhteiskunta. Yleinen tyytymät­tömyys kasvaa varmasti, jos palkat pu­toavat riittävästi. Ihmiset eivät suostuisi elämään stalinismin aikaa muistuttavissa olosuhteissa.”

”Toiseksi Venäjän hallinnolla ei ole totalitarismiin tarvittavaa ideologiaa. Maata johdetaan pikemminkin tunteilla ja emootioilla, eikä leninismin vastinettaole ilmaantunut. Kolmanneksi Venäjä on Neuvostoliittoa avoimempi ja kansainvälisempi, jopa näiden levottomien aikojenkeskellä.”

Valtion sensuuritoimista huolimatta Venäjällä on yhä jonkin verran vapautta käydä keskustelua, mutta välineet siihen ovat vähenemässä. Vapaa keskustelu on lakannut pääviestimissä; sitä käydään ai­noastaan joissain sanoma- ja aikakaus­lehdissä tai marginaalisilla internet-si­vustoilla. Gelman pitää todennäköisenä, että ne jäävät lähinnä samanhenkisten kannattajien foorumeiksi eivätkä juuri vaikuta yleiseen mielipiteeseen.

”Hallinto pyrkii kontrolloimaan pikemminkin pelon kuin rangaistusten avulla. Ihmiset alkavat sensuroida itse­ään, vaikka välitöntä vaaraa ei ole.”

Gelmanin on vaikea nähdä, mikä voisi kaataa nykyisen hallinnon tai kuka voisi nousta Putinin tilalle. Oppositio on hajallaan, eikä Venäjän kokoisessa maas­sa ole helppoa organisoida yhtenäistä rintamaa laajaa kannatusta nauttivaa hallitusta vastaan.

”Ketään Putiniin verrattavaa ei ole. Jos Putin kuolisi huomenna, eliitin kes­kuudessa alkaisi kova valtataistelu.”

Gelman toivoo, että Putin jättäisi vir­kansa niin pian kuin mahdollista. ”Pre­sidenttinä hän on vaaraksi maalleen ja koko maailmalle. Hänestä on tullut sitä vaarallisempi mitä pidempään hän on ollut vallassa.”

Ainakin Venäjästä on tullut hyvin erilainen maa kuin Gelman odotti vuon­na 1990. Neuvostoliitto on kertaalleen romahtaneenakin osoittautunut paljon vankemmaksi kuin hän silloin ajatteli.

”Se kaatui valtiona, mutta jatkaa elä­määnsä monien kansalaisten sydämissä ja mielissä.”

Gelman suhtautuu maansa tulevai­suuteen silti toiveikkaasti – mutta haluaaennen näkemyksensä perustelemista ker­toa vanhan neuvostoliittolaisen vitsin, joka sopii aiheeseen.

”Optimisti opiskelee englantia, koska valmistautuu sotaan USA:n kanssa. Pessi­misti opiskelee kiinaa, koska valmistau­tuu sotaan Kiinan kanssa. Realisti opette­lee ampumaan Kalašnikovilla, jotta olisi valmis sotaan kuin sotaan.”

”No, vakavammin puhuen uskon, että Venäjästä tulee vielä vapaa, kuten opposition käyttämä iskulause kuuluu”, hän sanoo. ”Kysymys on vain siitä, kuin­ka pian ja minkälaisen hinnan Venäjä lo­pulta maksaa vapaudestaan.”

”Venäjällä on suhteellisen paljon inhimillistä pääomaa, väestö on koulu­tettua, maa on kaupungistunut ja teollis­tunut. Ajan mittaan Venäjä kehittyy.” 


 



 
Ulkopolitiikka 2/2014

Erilaiset naapurit

Teija Tiilikainen

Venäjä elää menneisyydessä

Joonas Pörsti

Ulkopolitiikan nuorallatanssi

Anna-Kaisa Hiltunen

Jäätyneistä konflikteista Krimille

Teksti: Anna-Kaisa Hiltunen, Kartta: Kauko Kyöstiö

Tonga lähti Afganistanista

Juha Mäkinen

Miten kansalaisuudettomat matkustavat valtiorajojen yli?

Anna-Kaisa Hiltunen

Sotavoimaa eniten tarjoavalle

Mikko Räkköläinen

Ulkopolitiikka valittiin parhaaksi

Puolustajasta pelinrakentajaksi

Juha Mäkinen

Suomen verkkainen startti

Joonas Pörsti

Suomi karsii edustustojaan

Juha Mäkinen

Vaikuttavin viisikko

Juha Mäkinen

Missä kuorossa Suomi laulaa?

Hanna Ojanen

Vaiennettu vahtikoira

Teksti: Toivo Martikainen. Kuva: JURI KOTŠETKOV / ALL OVER PRESS

Taisteluosastoista tuli paperitiikereitä

Niklas I. M. Nováky

Talous pakenee laskijaansa

Anna-Kaisa Hiltunen

Arvailua Afrikan taloudesta

Anna-Kaisa Hiltunen

Viro hivuttautuu kohti hyvinvointivaltiota

Kaja Kunnas

Kiistaa kirkoista

Juha Mäkinen

Katalonia haikailee itsenäiseksi

Felix Siivonen

Sveitsi käänsi selkänsä

Teemu Sinkkonen

Kehityspolitiikalta on voitava vaatia tuloksia

Tapio Wallenius

Vuosikertomuksista on jo luovuttu

Timo Olkkonen

Bryssel jäi taakse

Juha Mäkinen

Suomen kannattaisi segmentoida yleisönsä

Jaakko Aspara

Onko Kanada kaupan?

Juha Mäkinen

Solakampi ja vahvempi Eurooppa

Yrjö Lautela

Kiina laiminlöi omat kuluttajansa

Jari Sihvola

Afrikan Stalingrad ja Venetsia

Olli Ruohomäki

Kapitalismin kesytys

Heta Muurinen

Puhu terroristeille

Anna-Kaisa Hiltunen

Itsenäistyä vai ei, Skotlanti?

Anna Bálint