Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kiistaa kirkoista

Juha Mäkinen

Maailmanpolitiikan kiistat heijastuvat Unescon maailmanperintökomitean työhön. Komitea ohittaa valinnoissaan toistuvasti asiantuntijajärjestöjen suositukset. 

Kiistaa kirkoista
Jeesuksen syntymäkirkko Betlehemissä on yksi palanen Unescoon levinneessä Lähi-idän konfliktissa. KUVA: LEWIS LARSSON / WIKIMEDIA COMMONS.

 

Petäjäveden vanha kirkko on seissyt aloillaan jo 250 vuotta. Vuonna 1994 kirkko tunnus­tettiin ainutlaatuiseksi ihmis­kunnan kulttuuriperinnön edustajaksi hyväksymällä se Unescon maailmanperintöluetteloon.

Petäjäveden kirkko on harmittoman ihanteellinen kohde maailmanperintölis­talle: se edustaa pohjoismaista puukirk­korakentamista, on suosittu kesähääkoh­de ja näyttää hyvältä postikorteissa.

Ja ennen kaikkea: Suomi ei kiistele Petäjäveden omistuksesta vihamielisen ja eri uskontoa edustavan naapurin kanssa.

Kuka omistaa Lähi-idän perinnön?

Betlehemissä sijaitseva Jeesuksen syn­tymäkirkko on kirkkohistoriallisesti Petäjäveden kirkkoa merkittäväm­pi muttapoliittisesti ongelmallisempi kohde. Vuonna 2012 se hyväksyttiin Palestiinan ensimmäiseksi maailmanpe­rintökohteeksi. Hyväksyminen tapahtui pikakäsittelynä vastoin asiantuntijajär­jestö Icomosin suosituksia. Icomos ei kiistänyt kirkon merkitystä, mutta piti palestiinalaisten hakemusta monin osin puutteellisena.

Kiistan ydin ei silti liity menettelyta­paan, vaan siihen, että Jeesuksen synty­mäkirkko sijaitsee Länsirannalla, jota Is­rael on miehittänyt vuoden 1967 sodasta lähtien. Oma maailmanperintökohde on pieni mutta symbolisesti tärkeä askel pa­lestiinalaisten pyrkimyksissä muodostaa itsenäinen valtio.

Hieman vastaava kiista nähtiin jo vuonna 1981. Jerusalemin vanhakau­punki – sekin Israelin hallussa vuoden 1967 sodasta lähtien – hyväksyttiin maailmanperintöluetteloon poikkeuksel­lisesti maininnalla ”Jordanian esittämä kohde”, ottamatta kantaa siihen, minkä valtion alueella vanhakaupunki sijaitsee.

Omana vastavetonaan Israel esitti vuonna 2000 Jerusalem-kohteen laa­jentamista siten, että siihen olisi luet­tu mukaan myös vanhastaan Israelin puolella ollut Siioninvuori. Tällä kertaa maailmanperintökomitea jätti esityksen pöydälle.

Unesco on saanut usein toimia Lähi-idän konfliktin diplomaattisena tais­telukenttänä. Asetelma on korostunut sen jälkeen, kun Palestiina hyväksyttiin Unescon jäseneksi vuonna 2011. Erikois­ta päätöksessä oli, että Palestiina hyväk­syttiin YK:n alaisen järjestön jäseneksi, vaikka se ei ole YK:n jäsenvaltio.

Palestiinan jäsenyys johti monimut­kaiseen seurausten sarjaan: Yhdysval­lat ja Israel lakkauttivat rahoituksensa Unescolle heti Palestiinan jäsenyyspää­töksen jälkeen. Rahoituksen lakkautta­minen taas johti viime vuoden lopulla siihen, että Yhdysvallat ja Israel menet­tivät äänioikeuden Unescossa.

Unescolle päätös on merkinnyt va­kavaa lovea budjettiin, sillä Yhdysval­tain osuus Unescon rahoituksesta oli 22 prosenttia.

”Toimialoista koulutuksen resurssit on jotenkin turvattu, mutta viestintä- ja kulttuuriohjelmiin kohdistuu suhteessa enemmän leikkauksia”, toteaa Anne Huhtamäki, Suomen pysyvä edustaja Unescossa.

Asiantuntijat ohitetaan

Lähi-idän konfliktiin liittyvät kiistat eivät ole maailmanperintöpäätösten ainoita ongelmakohtia. Viime vuosina ongelmaksi on noussut se, että maail­manperintökomitea on usein ohittanut päätöksissään asiantuntijajärjestöjen suositukset.

Asiantuntijat (Kansainvälinen luon­nonsuojeluliitto IUCN ja kulttuuriym­päristön suojeluun erikoistunut Icomos) kiinnittävät usein huomiota jäsenmaiden tekemien esitysten puutteisiin ja voivat pyytää jäsenmaita täydentämään niitä. Komitea voi kuitenkin hyväksyä kohteet listalle. Vuonna 2011 näin tapahtui yli puolessa ja 2012 lähes puolessa uusista nimityksistä.

Asiantuntijat voidaan ohittaa poliit­tisista syistä tai koska maailmanperintöstatuksen toivotaan tuovan turisteja ja arvovaltaa. Mutta ellei komitea nouda­ta maailmanperintösopimuksen ohje­sääntöä, koko sopimuksen uskottavuus on vaakalaudalla, huomauttaa IUCN:n maailmanperintöohjelman johtajaTim Badman.

Viime vuonna tapahtuikin ryhdinpa­lautus, sillä 19 uudesta kohteesta vain kaksi valittiin vastoin asiantuntijoiden kantaa. Badmanin mukaan komitean työskentelyssä olisi silti vielä paranta­misen varaa: aikataulut on laadittu niin tiukoiksi, että ehdotettujen kohteiden arvioinnille ei ole riittävästi aikaa.

Eripuraa aiheuttaa myös maailman­perintöluettelon kattavuus. Kehitysmaat ovat kritisoineet luetteloa Eurooppa-kes­keisyydestä. Lisäksi kulttuuriperintökoh­teiden osuutta on pidetty liian suurena luonnonperintökohteisiin verrattuna. Epäsuhdan korjaamiseksi laadittiin jo 20 vuotta sitten globaalistrategia, jossa tav­oitteiksi määriteltiin tasapainoisen, edus­tavan ja uskottavan luettelon luominen.

Luettelon maantieteellinen kattavuus onkin jonkin verran parantunut, mutta lähes puolet kohteista on yhä Euroopas­sa ja Pohjois-Amerikassa. Italialla ja Es­panjalla on kaksistaan lähes kymmenen prosenttia kaikista kohteista.

Globaalistrategian tavoitteiden tulkinta on itsessään kiistelty kysymys. Unescon vuonna 2011 teettämässä ar­vioinnissa todetaan, että tasapainon ja edustavuuden käsitteitä ei tulisi tulkita yksinomaan maantieteellisesti ja poliittisesti. Valittavien kohteiden tärkeimpänä kriteerinä tulisi edelleen olla huomattava yleismaailmallinen ar­vo. Rivien välissä on ajatus siitä, että maailmanperintö ei jakaudu tasan eri valtioiden kesken.

Suomella on osaltaan mahdollisuus vaikuttaa maailmanperintökomitean työhön, sillä Suomi toimii komitean jäse­nenä vuodet 2014–2017. Suomi korosti jo hakemuksessaan sitä, että komitean työn on nojattava asiantuntemukseen. Monet maat lähettävät edustajikseen komiteaan diplomaatteja, mutta Suomea edustavat Museoviraston pääjohtaja Ju­hani Kostet ja Metsähallituksen luonto­palvelujohtaja Rauno Väisänen.

”Pyrimme omalla työllämme vai­kuttamaan siihen, että politisoitumista ei tapahtuisi enempää ja että maailman­perintönimityksissä kuunneltaisiin asi­antuntijoita”, Anne Huhtamäki sanoo.

 

 

 
Ulkopolitiikka 2/2014

Erilaiset naapurit

Teija Tiilikainen

Venäjä elää menneisyydessä

Joonas Pörsti

Ulkopolitiikan nuorallatanssi

Anna-Kaisa Hiltunen

Jäätyneistä konflikteista Krimille

Teksti: Anna-Kaisa Hiltunen, Kartta: Kauko Kyöstiö

Tonga lähti Afganistanista

Juha Mäkinen

Miten kansalaisuudettomat matkustavat valtiorajojen yli?

Anna-Kaisa Hiltunen

Sotavoimaa eniten tarjoavalle

Mikko Räkköläinen

Ulkopolitiikka valittiin parhaaksi

Puolustajasta pelinrakentajaksi

Juha Mäkinen

Suomen verkkainen startti

Joonas Pörsti

Suomi karsii edustustojaan

Juha Mäkinen

Vaikuttavin viisikko

Juha Mäkinen

Missä kuorossa Suomi laulaa?

Hanna Ojanen

Vaiennettu vahtikoira

Teksti: Toivo Martikainen. Kuva: JURI KOTŠETKOV / ALL OVER PRESS

Taisteluosastoista tuli paperitiikereitä

Niklas I. M. Nováky

Talous pakenee laskijaansa

Anna-Kaisa Hiltunen

Arvailua Afrikan taloudesta

Anna-Kaisa Hiltunen

Viro hivuttautuu kohti hyvinvointivaltiota

Kaja Kunnas

Kiistaa kirkoista

Juha Mäkinen

Katalonia haikailee itsenäiseksi

Felix Siivonen

Sveitsi käänsi selkänsä

Teemu Sinkkonen

Kehityspolitiikalta on voitava vaatia tuloksia

Tapio Wallenius

Vuosikertomuksista on jo luovuttu

Timo Olkkonen

Bryssel jäi taakse

Juha Mäkinen

Suomen kannattaisi segmentoida yleisönsä

Jaakko Aspara

Onko Kanada kaupan?

Juha Mäkinen

Solakampi ja vahvempi Eurooppa

Yrjö Lautela

Kiina laiminlöi omat kuluttajansa

Jari Sihvola

Afrikan Stalingrad ja Venetsia

Olli Ruohomäki

Kapitalismin kesytys

Heta Muurinen

Puhu terroristeille

Anna-Kaisa Hiltunen

Itsenäistyä vai ei, Skotlanti?

Anna Bálint