Kirjatutka: Kylmä sota ajoi Yhdysvaltain herruutta Euroopassa

Christopher Layne: The Peace of Illusions – American Grand Strategy from 1940 to the Present. Cornell University Press 2006, 290 s.

Vilho Harle

Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta on vaikea kirjoittaa mitään todella uutta. Ei professori Laynekaan sitä kykene tekemään. Silti hänen kirjansa on tärkeää luettavaa. Se muistuttaa, että kansainvälisessä politiikassa on kyse poliittisten tavoitteiden ja keinojen valinnoista omien etujen ajamiseksi. Yhdysvallat edistää aina ensisijaisesti omia (kansallisia) etujaan. Niin muutkin tekevät, mutta hegemonina Yhdysvallat kykenee käyttämään keinoja, jotka puuttuvat muilta. Mutta miten viisaasti se keinojaan käyttää? Ylivertainen sotilaallinen voima on houkutus, mutta myös riski.

Laynen mukaan Yhdysvaltojen pyrkimys maailmanlaajuiseen hegemoniaan (extraterritorial hegemony) alkoi toisen maailmansodan aikana. Tuolloin läntisellä pallonpuoliskolla hegemonian jo aikaisemmin saavuttanut Yhdysvallat otti itselleen sen roolin, minkä muiden valtioiden heikentynyt asema sille tarjosi. Maailmanlaajuisen hegemonian tavoittelua tukivat taloudelliset syyt ja wilsonilainen ideologia. Sen tavoitteita olivat demokratian vienti ja maailmankaupan avaaminen, jota voitaisiin kutsua John Agnewn tapaan globalisaatioksi. Layne väittää, että tämä strategia on vähentänyt Yhdysvaltojen turvallisuutta. Hegemonia nostaa esiin vastavoimia kilpailevista valtioista terroristeihin.Ja kun kustannukset kasvavat, rapautuvat imperiumin omat voimat.

Vaihtoehdoksi Layne tarjoaa aktiivisen tasapainottajan roolia (offshore balancing). Suoran hegemonisen hallinnan sijaan Yhdysvaltojen olisi diplomatian keinoin saatava alueelliset suurvallat tasapainottamaan toisiaan. Interventioon olisi ryhdyttävä vain, jos joku alueellinen suurvalta uhkaa kukistaa alueelliset kilpailijansa.

Laynen ajattelutapa on versio amerikkalaisen konservatismin tai oikeammin republikanismin aatemaailmasta, vaikka hän ei kannatakaan puhdaslinjaista eristäytymistä, isolaatiota. Yhdysvaltojen on oltava tarkka ja aktiivinen, mutta jätettävä ikävät asiat muiden tehtäväksi.

Layne kuitenkin toteaa, että Yhdysvallat on vain käyttänyt hyväkseen vastapainon puuttumista ensin läntisellä pallonpuoliskolla ja sittemmin globaalilla tasolla. Jos näin on, Yhdysvallat tuskin muuttaa suurstrategiaansa vapaaehtoisesti. Ulkoisen tai sisäisen ympäristön radikaali muutos on puolestaan toiveajattelua. Yhdysvaltojen maailmanlaajuisen hegemonian jatkuminen on siis todennäköistä, vaikka maan valta on kaikkea muuta kuin kiistaton.

Layne tarjoaa lukijalle varsin ”antiamerikkalaisen” näkökulman toisen maailmansodan jälkeiseen politiikkaan Euroopassa. Layne väittää, että kylmä sota ei syntynyt Neuvostoliiton vaan Yhdysvaltojen hegemoniapyrkimyksen vuoksi. Kylmä sota oli vain keino säilyttää Yhdysvaltojen herruus Euroopassa.

Laynen kirja kristalloi epäsuorasti Suomen ulkopoliittisen dilemman. Suomella on kaksi perusvaihtoehtoa, joista se on toistaiseksi yrittänyt valita molemmat. Ollako mukana Yhdysvaltojen johtamassa hegemoniassa (olemassa oleva realiteetti) vai rakentamassa sille vastapainoa (vahvistuva EU ja globaali kansalaisyhteiskunta, jotka ovat pitkälle haaveita)? Entä haluaako Suomi olla aktiivisesti mukana päättämässä vai jättääkö se kehityksen muiden ratkaistavaksi?

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää