Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

"Yhteisöllisyys on nousussa"

Niina Oisalo
Kuva: Juha Mäkinen

Yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa vallanpitäjät joutuvat kehittämään yhä uusia pehmeän vallan tapoja saadakseen ihmiset taakseen, sanoo tutkija Anu Kantola. 

Keväällä ilmestyneessä kirjas­saan Matala valta (Vastapai­no, 2014) Anu Kantola tutkii poliitikkojen ja yritysjohtajien vallan tyylien muutosta toisen maail­mansodan jälkeisessä Suomessa. Kanto­lan analyysin tulos oli, että taitava joh­taja pystyy koskettamaan johdettaviensa tunteita.

Yhteiskunnan rakenne sanelee, mil­laista valtaa on mahdollista käyttää. Kun yhteiskunta keskiluokkaistui, autoritaa­rinen ja isällinen vallankäyttö vaihtui asiapitoiseen, tietoa ja järkeä korosta­vaan byrokraattiseen ja teknokraatti­seen tyyliin. 1980-luvulla alkoi nousta erityisesti yritysjohtajien suosima vallan­kumouksellinen vallan tyyli, joka oli in­tohimoinen, persoonallinen, tarvittaessa haastava ja hauska.

Suomen poliitikot noudattavat edel­leen pääsääntöisesti asiapitoista tyyliä, mutta suunta on kohti ”matalan vallan” tyylejä – kadunmiesten ja -naisten pa­riin jalkautumista. Tyylin edelläkävijöitä ovat olleet muiden muassa lippalakki-Halonen ja jytky-Soini.

Pääministeri Alexander Stubb puo­lestaan esiintyy Kantolan mukaan ”kan­sakunnan toivevävynä”, joka panee pe­liin koko persoonansa. Puhekielisyyttä suosiva ”Alex” pyrkii luomaan henkilö­kohtaisen kontaktin ihmisiin ja käyttää matalaa valtaa taitavasti sosiaalisessa mediassa.

Ulkopolitiikka esitti Kantolalle sar­jan väitteitä vallasta ja sen käyttäjistä.

UP: Vallassa on yhä enemmän kyse siitä, että hallittaville luodaan hyvää fiilistä ja tunne voittajien puolelle kuulumisesta. Esimerkiksi kokoomuksen menestys Suomessa perustuu pitkälti tähän.

AK: Yhteiskunnan luokkarakenne on muuttunut ja teollisuus- ja agraariväes­tön osuus vähentynyt, minkä seuraukse­na puolueet ovat keskiluokkaistuneet ja hakeutuneet lähemmäs toisiaan. Poliit­tiset aatteet ovat jääneet tyhjän päälle, kun esimerkiksi työväenaate ja maaseu­tuaate, miksei porvarillisuuskin, ovat murentumassa. Uusia puolueita syntyy, ja ne, jotka eivät pysty uudistumaan, sammuvat pois.

Puolueissa mietitään, miten ihmisiä voisi houkutella äänestäjiksi tunteen avulla. Pr-toimistot ovat palkkasotureita, jotka tekevät tämän työn. Vaikeat asiat valmistellaan ensin kulisseissa ja tuo­daan vasta sitten strategisesti sopivalla hetkellä julkisuuteen. Vaarana on, että aito keskustelu vähenee ja todellinen val­lankäyttö piiloutuu.

Esimerkiksi Nato-keskustelua on käyty ensin pinnan alla ja nyt, sopival­la hetkellä Ukrainan kriisin yhteydes­sä, Sauli Niinistö on tuonut sen isoilla uruilla julkisuuteen. Julkinen poliittinen keskustelu on ollut Suomessa suhteelli­sen vaisua, sillä sitä hillitsee Suomen ai­nutlaatuinen konsensukseen perustuva järjestelmä.

Nyt menestyvät parhaiten Barack Oba­man ja Angela Merkelin kaltaiset johta­jat, jotka osaavat luoda johdettavilleen illuusion siitä, että ovat yhtä tavallisia kuin he. Eliitti häivyttää näin kasvavaa eriarvoisuutta.

Poliittisten johtajien imagonrakennus on hieman samanlaista kuin filmitähtien: samasta henkilöstä on löydyttävä taval­lisuutta ja poikkeuksellisuutta – pohjaa samaistumiselle sekä ihailulle. Kun yh­teiskunnat ovat 1900-luvulla demokrati­soituneet ja hierarkiat ovat madaltuneet, ihmiset näkevät itsensä yhä enemmän tasa-arvoisina johtajien kanssa. Vallan tyyli ei kuitenkaan kerro mitään taustalla tapahtuvasta vallankäytöstä.

EsimerkiksiVladimir Putin on yhdis­tänyt Venäjällä tavallisen venäläisen mie­hen tyylin James Bond -elokuvista tut­tuun ”miehinen mies” -tyyliin. Samaan aikaan maassa on epädemokraattinen poliittinen järjestelmä, jossa yksilönva­pautta ei suosita.

Myös Obaman taustalla toimii val­tava julkisuuskoneisto valokuvaajineen ja sosiaalisen median ammattilaisineen. Merkel taas harjoittaa arkipäiväistä, jär­kiperäistä tyyliä, joka luo turvallisuuden tunteen.

Tunteita ei pitäisi valjastaa vallankäyt­töön. Esimerkiksi patriotismin nousu Venäjällä on osoittanut, että siitä ei seuraa mitään hyvää.

Vallankäytössä ei ole oikotietä onneen, ja erilaisilla tyyleillä on aina hyvät ja huonot puolensa. Taitava johtaja pystyy kuitenkin koskettamaan seuraajiensa tunteita. Seuraukset voivat olla hyviä tai huonoja. Karmiva esimerkki löytyy eu­rooppalaisesta fasismista 1930-luvulta.

Viime aikoina tärkeäksi tunteeksi on noussut nostalgia. Yhteiskunnallinen muutos on ollut raju, ja ihmiset kaipaa­vat takaisin johonkin kuvitteelliseen al­kuperäiseen ja ihanaan onnelaan. Tätä nostalgianälkää ovat ruokkineet niin populistiset puolueet Euroopassa kuin fundamentalistiset liikkeet esimerkiksi Syyriassa.

Nostalgian nousua voi pitää yllätyk­senä. Tulevaisuudenuskoisella 1990-lu­vulla markkinaliberalismia ja teknolo­gian kehitystä pidettiin vielä hienoina asioina. Finanssikriisi ja syrjäytyneisyy­den lisääntyminen ovat kuitenkin syn­nyttäneet toisenlaisia tarpeita.

Myös keskiluokan tilanne on hyvin epävarma, ja kyydistä putoamisen pelko on levinnyt. Kun hierarkiat on puret­tu yrityksissä, kuka tahansa voi joutua lähtemään. Selkeitä urapolkuja ei ole. Poliitikot voivat hyödyntää ihmisten epävarmuutta tarjoamalla turvalliselta tuntuvia ratkaisuja, kuten isänmaalli­suutta.

Monet maat ovat pudonneet kehi­tyksestä, ja pettymys on ollut kova. Esi­merkiksi Venäjällä ihmisten elinolot eivät ole parantuneet odotetulla tavalla Neu­vostoliiton romahduksen jälkeen. Syntyi tarve kiinnittää kansan huomio muualle, jotta tyytymättömyys ei kasvaisi liikaa.

Aikamme vakavin vallankäytön ongel­ma on kasvava vaatimus siitä, että ih­misten tulisi hallita ja johtaa itseään.

Yksilönvapauden kääntöpuolena on yk­sinäisyys. Kun ei olla enää sitoutuneita puolueisiin tai luokkiin ja kun yksilö on vapaa tekemään mitä haluaa, itsestä tu­lee oman elämän päätarkoitus, ja itsensä tarkkailu ulottuu kaikkeen mitä tehdään. Tämä voi rikkoa yhteisöllisyyttä.

Pehmeä vallan tyyli on toiminut tä­hän asti, mutta nyt johtajat yrityksissä, politiikassa ja järjestöissä valittavat, että ihmisiä on vaikea sitouttaa. Uskon, että seuraavaksi aletaan rakentaa jonkinlais­ta yhteisöllisyyttä, vastateesiä yksilönva­pauden korostamiselle. Yhteisöllisyyden nousu näkyy jo nuorten aikuisten kes­kuudessa kaupungeissa, ja ehkä myös politiikassa pienellä viiveellä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja mediatutkimuksen tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.