Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Hyppy Venäjän huomasta

Neuvostoliiton kaaduttua Baltian maita yhdisti suuri halu palata osaksi Eurooppaa. Balttien matkaa on johdattanut järkiperäiseen tilannearvioon perustuva ”Suuri linja”. Tähän on kuulunut muun muassa luoteiseurooppalaisen markkinatalousjärjestelmän omaksuminen, kirjoittaa kansantaloustieteen dosentti Pekka Sutela.

Pienten kansakuntien on yleensä syytä välttää kansainvälisen politiikan otsikoihin joutumista, sillä useimmiten se johtuu jostakin merkittävästä takaiskusta. Myönteiset poikkeukset ovat harvinaisia. Sellainen sattui Latvian, Liettuan ja Viron kohdalle vajaat kaksi vuosikymmentä sitten.

Tästä huolimatta analyyttinen kirjallisuus Baltian maiden kehityksestä uudelleenitsenäistymisen jälkeen on jäänyt vähäiseksi. Tämä koskee varsinkin taloudellista kehitystä, joka tarjoaa ainutlaatuisen esimerkin markkinatalouteen siirtymisen ja taloudellisen yhdentymisen yhdistämisestä. Nämä tapahtumat ovat lisäksi johtaneet poikkeuksellisen upeaan taloudelliseen kehitykseen, mitattiin sitä sitten rakennemuutoksen tai yksinkertaisen talouskasvun mittareilla.

Baltian maiden toiminta viimeisen kahden vuoden aikana Euroopan unionin jäseninä on parhaiten ymmärrettävissä ”Baltian Suuren linjan” kautta. Tällainen ymmärrys puuttuu usein nykyisestä keskustelusta. Suuri linja on kuitenkin olemassa ja se perustuu 1990-luvun alussa tehtyyn taloudellisesti ja poliittisesti hyvin järkiperäiseen tilannearvioon. Linja on kantanut nykypäivään, ja kantaa tulevaisuuteenkin, vaikkei täysin ongelmitta.

Kyse ei ollut kolmen uuden itsenäisen maan perustamisesta, vaan niiden itsenäisyyden palauttamisesta. Latvia, Liettua ja Viro erotettiin 1940-luvulla eurooppalaisesta kehityksestä, ja ne joutuivat maksamaan tästä kovan hinnan: ihmishenkinä, menetettynä vapautena, taloudellisina tappioina, kulttuurin taantumisena ja kahdessa maassa, Latviassa ja Virossa, myös kielen ja kansallisuuden joutumisena uhanalaiseksi.

Kaipuu Euroopan syliin

Kaikille Euroopan entisille sosialistisille maille 1990-luvun muutos tarkoitti ennen kaikkea ”paluuta Eurooppaan”. Maailmansotien välisenä aikana, mutta jo aikaisemminkin, mailla oli ollut luonnollinen kehitystiensä, jolta puna-armeijan vankkurit ne olivat työntäneet syrjään. Kun tämä oja ja allikko osoittautui lopullisesti virhekokeiluksi, kyse oli vain siitä, kuinka Eurooppaan palataan mahdollisimman nopeasti.

Piti varmistaa muutoksen peruuttamattomuus, sillä ihmiset olivat kyllästyneet kaikenlaisiin kokeiluihin. Haluttiin yksinkertaisia, keskenään johdonmukaisia ja käytännössä toimivuutensa osoittaneita ratkaisuja.

Miten tullaan uudelleen eurooppalaiseksi maaksi? Käytännön vastaus oli yksinkertainen. Eurooppalaisen maan tuli kuulua Euroopan unioniin, Euroopan neuvostoon, OECD:hen, Natoon ja kaikkiin niihin järjestöihin, joiden jäsenyys täälläpäin maailmaa määrittää maan ”eurooppalaisuuden”.

Eurooppalaisuus jäsenyyksinä sanelee pitkälti myös sen, millaiseksi maan on tultava. Päästäkseen minkä tahansa kerhon jäseneksi on täytettävä jäsenyysvaatimukset. Uudelle ehdokkaalle asetettavat vaatimukset ovat tyypillisesti tiukempia kuin ne, jotka vanhat, usein itseensä tyytyväiset ja tapoihinsa pinttyneet jäsenet jokapäiväisessä elämässään täyttävät.

Eurooppalaisten järjestöjen jäsenkandidaateille asetetaan erityisen laajat ja huomattavan yksityiskohtaiset ehdot. Nämä vaatimukset toimivat ehdokasmaille usein niin kutsuttuna ulkoisena politiikka-ankkurina, jota kukaan ei voi väittää täydelliseksi, mutta se on kiistämättä olemassa ja omaksuttavissa, käytännössä koeteltu ja edes jossain määrin johdonmukainen suunnannäyttäjä.

Ulkoisen politiikka-ankkurin olemassaolo oli – ja on – yhteinen kaikille muutosta hakeville maille. Se on palvellut eri Keski-Euroopan maita vähän eri tavoin, mutta pääosin tavattoman hyvin. Linjaus on selvä: hallitukset ovat menneet ja tulleet, mutta vain harvoin niillä on ollut suurta merkitystä. Ulkoisen ankkurin olemassaolo on joka tapauksessa johtanut vaihtoehdottoman politiikan riemuvoittoon.

Balteilla ei ollut epäilystäkään siitä, ettei ulkoisen politiikka-ankkurin kautta määritelty eurooppalaisuus kuuluisi myös heille. Tässä suhteessa Baltian Suuri linja oli samansuuntainen kuin Keski-Euroopan. Jotkut seikat kuitenkin erosivat: Latvia, Liettua ja Viro oli liitetty Neuvostoliittoon, ja tässä suhteessa historian taakka oli poikkeuksellisen raskas.

Baltia oli edelleen maantieteellisesti uhanalainen ja maissa asui suuria vieraskielisiä ryhmiä. Ei ollut varmaa, että uusikaan Venäjä suhtautuisi niihin aina myönteisesti. Sitä paitsi, monilla oli hyvin pessimistisiä ennustuksia Venäjän tulevaisuudesta. Nämä ennustukset tuntuvat olevan ainakin joiltakin osin toteutumassa.

Maiden pieni koko asetti omat ongelmansa. Kuinka pystyttäisiin rakentamaan uusille yhteiskunnille instituutiot ja kokoamaan niiden tarvitsema asiantuntemus, kun maat olivat usean vuosikymmenen aikana pysyneet poikkeuksellisen eristyksissä muusta Euroopasta?

Mallina Luoteis-Eurooppa

Venäjä oli lähellä, mutta ei Eurooppakaan kaukana ollut, vain pienen meren takana. Kun halusi pois Venäjän kainalosta, piti suunnistaa vain Itämeren yli. Liettua oli tässä osittainen poikkeus. Yksi uuden Euroopan menestystarinoita onkin ollut Puolan suhteiden rakentaminen niihin naapurimaihin, joiden kanssa sillä on paljon historiallista taakkaa. Mutta Liettuankaan pääsuunta ei ollut etelässä, vaan lännessä.

Baltian Suuren linjan ääriviivat alkoivat hahmottua. Paluu Eurooppaan oli päätavoite. Tämä määritti maiden politiikan ulkoisen ankkurin. Venäjä nähtiin jatkuvana ja ajan myötä mahdollisesti kasvavana uhkana. Tämä tartutti myös Suureen linjaan poliittisen kiireen tunnun. Historian paino ja maiden pieni koko merkitsi, että niiden oli etsittävä oikoteitä yhteiskunnan kehittämisessä. Sellainen löytyi muualla kehitettyjen instituutioiden omaksumisesta.

Tämä linja on ollut ehkä selkeimmin nähtävissä talouden saralla. Baltian maissa ei ole koskaan pyritty nykyaikaisen markkinatalouden täysipainoisten instituutioiden kehittämiseen. Maat pyrkivät omaksumaan eurooppalaisten instituutioiden mallin valmiina pääasiassa Baltiaa ajatuksellisesti lähimpänä olevalta alueelta: Luoteis-Euroopasta.

Baltian maiden tavoitteena ei ollut oman kansantalouden rakentaminen ja sen integrointi Eurooppaan. Tavoitteena oli sen sijaan liittyä mahdollisimman nopeasti jo olemassa olevan luoteiseurooppalaisen talouden osaksi. Samaan tapaan kuin Keski-Suomella ei ole tarvetta perustaa omaa pörssiään tai keskuspankkiaan, Baltian maat eivät myöskään välttämättä tarvitse kaikkia omia taloudellisia instituutioitaan.

Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta, olihan Latvian, Liettuan ja Viron nationalismilla oleellinen osuus Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneissa tapahtumissa. Paradoksi hälvenee, kun muistetaan, että tämä nationalismi oli luonteeltaan puolustautuvaa. Hypyssä ”Sovjetti-unionista” Euroopan unioniin ei ole tässä mielessä mitään ristiriitaista.

Käytännössä Suuri linja tarkoitti esimerkiksi sitä, että pääosa keskeisistä yrityksistä luovutettiin ulkomaisille, usein luoteiseurooppalaisille sijoittajille. Tällä saavutettiin monta etua, kuten liikkeenjohdollisen taidon, tuotemerkkien, teknologian ja rahoituksen saanti, sekä pääsy läntisille markkinoille, esimerkiksi ulkomaisten suorien investointien muodossa.

Suuri etu oli myös se, että kotimaiset osakemarkkinat jäivät hyvin pieniksi, eikä niistä voinut siten tulla spekulaatiosta johtuvan epävakauden ja valuuttapaon välineitä. Valuuttakriisin mahdollisuus ei poistunut kokonaan, sillä viejät saattoivat edelleen jättää vientitulojaan kotiuttamatta, mutta kriisin mahdollisuus pieneni.

Kotimaiset valuutat sidottiin hyvin tiukasti ulkomaanvaluuttoihin niin kutsutun valuuttakatejärjestelmän (currency board) kautta. Tämä tapahtui ensin Virossa, sitten Liettuassa ja tosiasiassa, vaikkei teoriassa, myös Latviassa. Tässä järjestelmässä keskuspankki luopuu valuuttakurssin muuttamisen mahdollisuudesta, perinteisesti keskeisenä pidetystä rahapolitiikan osasta.

Myös korkopolitiikka käy mahdottomaksi, kun sen täytyy valuuttakatejärjestelmässä sopeutua valuuttavirtoihin. Keskuspankin ammattitaidolle asettuu rajusti tavallista vähemmän vaatimuksia, kun valuuttakurssi- ja korkopolitiikka jätetään sen ulkopuolelle. Samalla valuuttaspekulaatioiden mahdollisuus supistuu entisestään. Keinottelevilla sijoittajilla on rahoitusmarkkinoilla kovin vähän sijoituskohteita, joita käyttää spekulaation välineenä.

Sama vaikutus oli lujalla sitoutumisella budjetin tasapainottamiseen. Yhtäältä tämä loi finanssikuria ja lisäsi uusien valuuttojen uskottavuutta, mutta toisaalta poisti markkinoilta yhden talouspolitiikan välineistä sekä spekulaation keskeisistä kohteista: valtion velkapaperit. Kun pankkijärjestelmät myytiin lähes kokonaan ulkomaisille, lähinnä ruotsalaisille, liikepankeille, pankkien luotettavuus nousi aivan eri tasolle, kuin minkä kotimainen omistus olisi koskaan mahdollistanut.

Samalla taattiin pääsy uuden emopankin rahallisiin ja ammattitaitoon liittyviin voimavaroihin. Kun ensisijainen vastuu pankkitarkastuksesta siirtyi omistuksen myötä Ruotsin pankkitarkastuslaitokselle, ei senkään alan asiantuntemusta tarvinnut juuri hankkia.

Taloustieteen perustuloksiin kuuluu joukko niin kutsuttuja ”mahdottomia kolmioita”. Yksi niistä on kiinteän valuuttakurssin, vapaan pääomien liikkumisen ja suuren ulkoisen alijäämän yhdistelmä. Se ei yleisesti kerta kaikkiaan ole mahdollinen, vaan kolmion yhden jalan täytyy aina antaa periksi.

Kuitenkin Baltiassa mahdoton osoittautui mahdolliseksi. Kaikki Baltian maat ovat ylläpitäneet tätä mahdotonta kolmiota jo yli kymmenen vuotta. Yksi selitys on juuri instituutioiden lainaamisen politiikka, joka on paitsi lisännyt uusien talouksien uskottavuutta niin myös tehnyt spekulatiiviset hyökkäykset vaikeammiksi toteuttaa. Samalla tarve uusien instituutioiden rakentamiseen ja käyttämiseen on vähentynyt. Nopeassa muutoksessa yksinkertainen on kaunista.

Baltian muutoksen alkuvaiheessa jotkut ehdottivat laajamittaisen lainsäädännöllisen osan lainaamista. Jokin maista olisi esimerkiksi voinut ottaa käyttöön Alankomaiden lainsäädännön kokonaan tai ainakin keskeisen osan siitä. Jäi kuitenkin epäselväksi, olisiko se ylipäätään mahdollista.

Ainakin olisi hyvin hankalaa päättää, mikä osa keskeisestä lainsäädännöstä ei kuulu ulkoisen ankkurin vuoksi käyttöön otettuihin lakeihin. Poliittiset kiistat olisivat hyökyviä ja lainsäädännöllisen osan noudattaminen epätodennäköistä. Instituutioiden lainaaminen on kuitenkin palvellut Latviaa, Liettuaa ja Viroa äärimmäisen hyvin, ja tämä selittääkin suurelta osin niiden kasvun ja rakennemuutoksen nopeutta.

Kysymyksen voi kääntää myös toisinpäin ja tehdä äärimmäisen ajatuskokeen: miten hankala ja epäonnistumiseen tuomittu yritys olisi, jos Keski-Suomi nyt ryhtyisi rakentamaan omaa kansantalouttaan, johon kuuluisi itsenäisten talousinstituutioiden täydellinen valikoima?

Suurpiirteinen Suuri linja

Halu erkaantua Venäjästä ja ”palata Eurooppaan” oli yhteinen kaikille entisille eurooppalaisille sosialistisille maille ja siksi myös tärkeä osa Baltian Suurta linjaa. Pyrkimys tulla osaksi luoteiseurooppalaista taloutta sen sijaan erottaa Baltian Keski-Euroopan maista.

Suureen linjaan kuului myös halu nopeuttaa muutosta, jota oli hidastanut Baltian maille yhteinen voimavarojen niukkuus. Kaikki uudistukset haluttiin siksi pitää mahdollisimman yksinkertaisina. Maat eivät halunneet pyrkiä monimutkaiseen hyvinvointivaltion malliin, vaan mahdollisimman yksinkertaiseen markkinatalouden malliin.

Tätä valintaa on perusteltu monella tavoin. Ensimmäinen niistä on historian aiheuttama nyrpeä suhtautuminen kaikkeen sosialismista muistuttavaan. Maahan palaavien ulkobalttien ideologinen vaikutus on ollut myös merkittävä, varsinkin kun he tulivat usein Luoteis-Euroopan ulkopuolelta. Ajateltiin myös, että hyvinvointivaltion suosio kasvaa, kunhan tulotaso nousee. Ei ole kuitenkaan lainkaan selvää, että Suuresta linjasta oltaisiin luopumassa tulotason noustuakaan.

Pyrkiä Itämeren ylitse on kuitenkin eri asia kuin tottua uusiin olosuhteisiin. Kaksi kolmasosaa latvialaisista ja virolaisista ja huimat 91 prosenttia liettualaisista äänesti EU-jäsenyyden puolesta. Ajan mittaan huomattava osa balteista on muuttunut EU-skeptikoiksi, vaikka Liettuassa jäsenyyden kannatus onkin edelleen korkealla. Latviassa ja Virossa EU:n tuomat hyödyt hyväksytään yleisemmin kuin itse jäsenyys. Tämä on sopusoinnussa Suuren linjan kanssa. Samoin Baltian tuki unionin laajentumisen jatkamiselle on vahva niin poliitikkojen kuin kansankin keskuudessa. Ulkoisesta politiikka-ankkurista on hyödytty, ja samaa hyötyä toivotaan muillekin.

Koska Venäjä on perinteisesti ollut näille maille kohtalonkysymys, on yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannatus vankkaa. YUTP:n toteutumisen epävarmuus selittääkin osaltaan euroskeptisyyden lisääntymistä Baltiassa. Samankaltaiset syyt löytyvät myös pohjoisen kaasuputken vastustuksen taustalta. Oma vaikutuksensa on tietysti myös 1930-luvun lopun kokemuksilla, kun suuret maat päättivät asioista pieniä kuulematta. Siksi Baltian maat vastustavat lujasti EU:n yhdentymistä ”kahdella vauhdilla”, ytimen ja muiden maiden koalitioissa.

On helppo nähdä, miten Baltian Suuri linja värittää edelleen maiden toimintaa unionin jäseninä. Ne korostavat yhdentymisen taloudellista perusluonnetta ja haluavat pitää integraatiokehityksen perustana neljä vapautta: ihmisten, tavaroiden, palvelujen ja pääomien vapaan liikkuvuuden. Latvia, Liettua ja Viro vastustavat luonnollisista syistä verotuksen, sosiaalipolitiikan, koulutuksen ja terveydenhoidon yhdenmukaistamista.

Yhtä luonnollista on, että maat ovat unionin kilpailukyvyn kohentamisen innokkaimpia kannattajia ja puolustavat sisämarkkinoiden kehittämistä myös palveluiden ja työmarkkinoiden osalta. Siitäkin huolimatta, että Baltian maat ovat huomattavia työvoiman luovuttajia.

Pienten maiden vaikutus päätösvaltaan voidaan maksimoida keskittymällä oleellisimpina pidettyihin asioihin. Baltian mailla onkin ollut vaara leimautua yhden asian liikkeeksi, Venäjän. Vaikka retoriikka Euroopan parlamentissa tai Vilnan toukokuun 2006 huippukokouksessa oli runsasta ja polveilevaa, unionin toimintaa tuntevat vaikuttavat yksimielisiltä siitä, että itse asiassa Latvian, Liettuan ja Viron vaikutus on ollut moniulotteista ja rakentavaa. Ne eivät ole jääneet yhden asian liikkeiksi.

Kaikilla valinnoilla on kustannuksensa ja niin myös Baltian Suurella linjalla. Keskittyminen perusasioihin voi luoda vääränlaista kuvaa fundamentalismista, ja jossain vaiheessa syntyy tarve rakentaa myös uusia instituutioita. On kuitenkin selvää, että maat ovat alun perin kehittyneet tiettyjen tarpeiden pohjalta ja nämä tarpeet ovat edelleen olemassa.

Suuren linjan politiikka on kuitenkin laiminlyönyt osan tarpeista. On esimerkiksi ilmeistä, että maiden vähäinen tutkimus- ja tuotekehityskyky johtuu keskeisten tuotantolaitosten myymisestä ulkomaisille sijoittajille. Tulo- ja kustannustason noustessa on yllettävä entistä korkeampaan arvonlisään, eikä se voi tapahtua pelkästään palvelusektorin voimin.

Kansainvälisen toimintaympäristön monimutkaistuminen edellyttää myös uusia kykyjä: Kun maassa ei ole juuri lainkaan aluekysymyksiin erikoistuneita taloustutkijoita, kyky keskustella aluepolitiikasta Brysselissä tai muualla jää väistämättä vajavaiseksi. Kuitenkin maiden väliset erot ovat maantieteellisesti niin vähäisiä, mutta yhteiskunnallisesti niin suuria, ettei unionin aluepoliittinen jaottelu sovi niille suoraan sovellettavaksi.

Tarkemmin katsottuna suuri osa Latvian, Liettuan ja Viron poliittisesta keskustelusta itse asiassa koskeekin sitä, mistä Suuren linjan periaatteista olisi luovuttava, ja kuinka nopeasti.