MAAILMANJÄRJESTYS. "Rauha voidaan palauttaa Eurooppaan sopimuksella, jossa Ukrainan alue jaetaan. Vielä parempi vaihtoehto olisi tehdä Ukrainasta maa, jonka kehitykseen Venäjä ja länsimaat voivat osallistua yhtälailla", kirjoittaa Sergei Karaganov. Ulkopolitiikka julkaisee Russia in Global Affairs -lehdessä syyskuussa julkaistun venäläisen artikkelin lyhennettynä.
Venäjää vaivaavat aiempien nöyryytysten kompleksit ja se,
että Yhdysvalloilla on edelleen merkittävä, joskin kaventunut johtoasema maailmassa.
Venäjän johtoa on ohjannut kylmästä sodasta ja 25:n viime
vuoden kokemuksista kumpuava Amerikan-vastaisuus. Mahdollisuus normaalin
suhteen rakentamiseen kaatui ehkä jo Jugoslavian pommitukseen, joka järkytti
länsimielisimpiäkin venäläisen eliitin jäseniä.
Presidentti Vladimir
Putin yritti palauttaa normaalit suhteet Yhdysvaltoja kohdanneiden
terrori-iskujen jälkeen, mutta epäonnistui. Seurasi uusi Nato-laajenemisen
aalto ja Yhdysvaltain vetäytyminen ohjuspuolustusta rajoittavasta
ABM-sopimuksesta.
Vaikka Venäjä ei koskaan tunnustanut tappiota, sitä kohtaan
alettiin harjoittaa voittajien politiikkaa. Venäjän eduista ei piitattu, vaan
sen elintärkeisiin etuihin kajottiin. Länsi laajensi sotilaallista, poliittista
ja taloudellista hallintaansa mutta väitti etupiirien käsitteen vanhentuneen.
Venäjä piti tällaista puhetta tekopyhänä, suorastaan valheellisena.
Venäjän näkökulmasta kyseessä oli eräänlainen kevytversio
Versailles’n politiikasta, jota käytettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen
Saksaa vastaan. Vaikka lopputulos olikin nyt lievempi kuin sata vuotta sitten,
se muistutti silti Weimarin syndroomaa, joka aikoinaan ajoi nöyryytetyn Saksan
natsismiin ja kostoyritykseen.
Venäjän oli paranneltava haavojaan sotimalla Tšetšeniassa ja
Georgiassa ja myöhemmin valtaamalla Krimin niemimaa.
Uusi yritys sopuun Barack Obaman kanssa ei
Venäjää juuri kiinnostanut. Viimeisetkin halut katosivat, kun Nato rikkoi
YK-mandaattia ja tuki suoraan Libyan hallinnon kaatamista, jolloin maa syöksyi
hajoamisen partaalle.
Myös niin sanottu reset-politiikka
oli virhe. Se perustui strategisten aseiden riisuntaan – keinotekoiseen
agendaan, joka oli menneisyyden peruja. Samalla laiminlyötiin molemmille
osapuolille tärkeitä kysymyksiä, kuten Lähiidän ja PohjoisAfrikan epävakaus
sekä entisen Neuvostoliiton maiden kohtalo. Tulevaisuuteen suuntaavaa
vuorovaikutusta ei kehitetty esimerkiksi ilmastonmuutoksen, muuttuvan Aasian
tai Arktiksen suhteen.
Venäjän ja Yhdysvaltain suhteisiin ei kertynyt positiivista
sisältöä. Tämä antoi vapaat kädet niille, jotka halusivat palata vastakkainasetteluun,
välinpitämättömyyteen, erimielisyyteen ja vihamielisyyteen.
Lopulta Venäjä omaksui strategiakseen suoran
vastakkainasettelun Yhdysvaltain kanssa. Se jätti käyttämättä mahdollisuudet,
joita Yhdysvaltain heikkous olisi saattanut tarjota. Venäjä päätyi
viivytystaisteluun yhä voimissaan olevan vastustajan kanssa. Nyt on turha
pohtia, olisiko Venäjä voinut saavuttaa tavoitteensa Ukrainan kriisissä ilman
suoraa yhteenottoa. Sellaiseen päädyttiin, eikä sitä voi muuttaa.
Mikään ei viittaa siihen, että Venäjä aikoisi vetäytyä vastakkainasettelusta.
Moskova vaikuttaa hyötyvän siitä. Venäjän eliitti tarvitsi verukkeita
saamattomuudelleen, koska ei ollut saanut aikaan toimivaa suunnitelmaa maansa
uudistamiseksi, vain pelkkää sanahelinää modernisaatiosta. Venäjää on
vuosituhansia rakennettu puolustuksen idean varaan, ja ulkoinen uhka osoittautui
jälleen käyttökelpoiseksi. Aluksi uhkaa liioiteltiin, mutta sitten kriisi
muuttui Venäjän kannalta todelliseksi.
Nyt kiistasta on melkein mahdotonta irrottautua nopeasti.
Teoriassa jyrkkä käännös olisi mahdollinen: Obaman ei tarvitse pelätä vaaleja,
ja Putinin asema Venäjällä on vankka. Kompromissia on silti vaikea rakentaa,
sillä molemmat osapuolet pitävät eduistaan kiinni ja suhteet ovat poikki.
Todennäköisesti konflikti vain pahenee, ehkä jopa sotilaalliseksi yhteenotoksi.
Yhdysvaltain
johtajuus on vaakalaudalla, ja maa haluaa välttää uuden kolauksen maineelleen.
Yhdysvaltojen on otettava huomioon myös Venäjän nousu lännenvastaisten nousevien
valtojen symboliseksi edustajaksi. Länsi taistelee Venäjää vastaan, mutta
haluaa antaa samalla varoituksen Kiinalle, Intialle ja Brasilialle.
Epäonnistuminen Venäjän kurinpalautuksessa tarkoittaisi loppua sille
maailmanjärjestykselle, jota »voitokas» länsi rakensi yli 20 vuoden ajan kylmän
sodan jälkeen.
Jos Venäjä pitää pintansa, Yhdysvaltain vaikutusvallan
perusta maailman rahoitusmarkkinoilla heikentyy seuraavien 5–10 vuoden aikana.
Syntyy vaihtoehtoisia maksu ja rahoitusjärjestelmiä, Yhdysvalloista riippumattomia
kansainvälisiä pankkeja, uusia finanssikeskuksia ja varantovaluuttoja, minkä
jälkeen pako dollarista on mahdollinen. Kiinnostus luoda kauppa ja
talousalueita Maailman kauppajärjestön WTO:n ulkopuolelle kasvaa.
Venäjällä on vielä enemmän pelissä. Venäjän eliitin
enemmistö toivoo maansa nousevan suurvallaksi sekä vahvaksi ja riippumattomaksi
maailmanpolitiikan ja talouden keskukseksi. Kiistan häviäminen merkitsisi
Venäjälle todellista ja pitkään tuntuvaa tappiota ja sitä, että näille
toiveille voisi jättää hyvästit. Ehkä oleellisin seuraus Venäjälle olisi se,
että nykyisen hallinnon kannatus horjuisi. Kannatus ei perustu taloudelliseen
menestykseen, vaan uudelleen heränneeseen kansallisylpeyteen ja useimpien
venäläisten jakamaan uskoon, että he ovat suurvallan kansalaisia.
Yhdysvallat tuskin peräytyy Ukrainasta, vaikka kriisiä on vaikea voittaa ja Ukrainaa hankala vetää
lännen tiiviiseen yhteyteen ottaen huomioon maan talouden, hallinnon ja yhteiskunnan
nykyisen tilan. Yhdysvallat hakee todennäköisesti torjuntavoittoja: se yrittää
estää Euroopan entistä syvemmän jakautumisen ja Ukrainan joutumisen Venäjän
vaikutuspiiriin.
Lisäksi Yhdysvallat pyrkii yhä ilmeisemmin heikentämään
Venäjää. Yhdysvallat ajaa lähes avoimesti Venäjän hallinnon ja presidentti Putinin
kaatamista ja haluaa vetää Venäjän täysimittaiseen konfliktiin Ukrainan kanssa
– kuin toisintona Afganistanin sodasta.
Toistaiseksi Yhdysvallat voi noudattaa tällaista politiikkaa
pienin panoksin. Se tosin lähentää Venäjää ja Kiinaa keskenään, mikä on
vaarallista Yhdysvalloille. Kalleimman hinnan kuitenkin maksavat Eurooppa, Venäjä
ja tietenkin Ukrainan kansa, joka on joutunut keskelle uutta kylmää sotaa.
Yhdysvaltain järjestämä kuvio on kuin traagisesta farssista,
ikään kuin Ronald Reaganin taistelu
»pahan valtakuntaa» vastaan olisi taas otettu esiin hyllyltä pölyyntymästä.
Tällä kertaa kansannousua ei tosin järjestetty Puolassa vaan
Ukrainassa, ja eteläkorealaisen Boeingin sijasta putosi malesialainen
matkustajakone. Yritykset painaa öljyn hintaa alemmas sekä estää Venäjän ja
Euroopan välisten uusien energiaputkien rakentaminen ovat sen sijaan toisintoa
menneisyydestä. Sanasota käy jälleen kuumana tai jopa kuumempana kuin ennen.
Tällä kertaa eri osapuolet ovat esittäneet aiempaa enemmän valheita.
Venäjän eliitti on tämän erän suhteellinen voittaja. Krim on liitetty Venäjään, kansalaisten
ylpeys ja itsetunto ovat koholla, maan johto nauttii vahvaa kannatusta ja
presidentin suosio on noussut hurjasti. Venäjä on iskenyt tuntuvasti lännen
laajentumispolitiikkaa vastaan.
Maailma on kiihtyvää vauhtia siirtymässä lännen ylivallasta
aiempaa tasapuolisempaan maailmanjärjestykseen, joka palvelee muiden kuin
länsimaiden etuja. Muutos ei kuitenkaan välttämättä ole peruuttamaton.
Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset hävisivät ensimmäisen erän, kun
Venäjä käänsi pehmeän, lähes piilevän kilpailun kovaksi mittelöksi. Nyt länsi
pyrkii kääntämään taistelun edukseen omilla vahvuuksillaan, taloudellisella
painostuksella ja vastaiskulla informaatiosodassa.
Venäjällä on vähemmän keinoja aiheuttaa suoraa vahinkoa
kilpailijoilleen kuin lännellä. Puolisymbolisen läntisten elintarvikkeiden
tuontikiellon lisäksi Venäjän uutena strategiana on yrittää romahduttaa Ukraina
taloudellisesti ja poliittisesti. Ehkä Venäjä toivoo, että länsi (Eurooppa)
tulee järkiinsä ja perääntyy.
Ukrainan kansalle seuraukset ovat hirvittäviä. Ensin länsi
teki ukrainalaisista geopoliittisen kiistan tykinruokaa rohkaisemalla heitä
assosiaatiosopimukseen EU:n kanssa. Se oli taloudellisesti järjetöntä, ja
Venäjä vastusti sopimusta vimmatusti.
Ilmeisesti Venäjä pyrkii nyt luhistamaan Ukrainan rangaistakseen
länttä ja osoittaakseen lännen voimattomuuden. Vaarana on, että Venäjän heikkoudet
taloudessa, rahoitusmarkkinoilla ja tiedonvälityksessä pakottavat sen
turvautumaan sotilaalliseen voimaan ja uhkailemaan jopa ydinaseilla. Venäjä
järjesti laajan harjoituksen strategisilla ydinaseilla jo Ukrainan kriisin
alussa. Lisäksi lännen politiikka näyttää lähes läpikotaisin vihamieliseltä.
Toivon toki olevani väärässä.
Tilanteesta on juuri nyt mahdoton keksiä ulospääsyä, eikä pahinta kauhuskenaariota voida sulkea
pois. Epäluottamus on huipussaan. Voi ilmetä uusia »mustia joutsenia», samanlaisia
yllättäviä katastrofeja tai provokaatioita kuin malesialaiskoneen tuhoaminen.
Tärkein diplomaattinen tavoite on välttää nykyistä vakavampi
sota Ukrainassa tai suora yhteenotto lännen kanssa. Toiseksi tärkein tehtävä on
löytää kestävä sovitteluratkaisu, ehkä nostamalla panoksia hetkeksi.
Vaikka Venäjä torjuukin jyrkästi lännen tämänhetkisen politiikan
ja osan lännen arvoista, viha ja halveksunta eivät saisi ohjata maan käytöstä.
Vaikka Venäjä »voittaisi» – eli vaikka Yhdysvallat joutuisi taas kriisiin ja EU
alkaisi ratketa liitoksistaan, mikä onkin melko todennäköistä – tilanne
saattaisi olla yhtä mutkikas ja vaarallinen kuin nyt. Uudessa keskinäisriippuvuuksien
maailmassa luhistuva vihollinen on yhtä vaarallinen kuin hyökkäävä vihollinen.
Paras ratkaisu olisi neuvotella sopimus, joka vakiinnuttaisi
Euroopan uuden asetelman. Nykyisen Ukrainan alue pitäisi jakaa tai mieluiten
siitä pitäisi tehdä alue, jonka kehitykseen osallistuvat sekä Venäjä että
Euroopan unioni. Samoin pitäisi toimia muiden suurvaltojen välejä hiertävien
maiden kanssa.
Sopimukseen on kuitenkin hyvin vaikea päästä. Yhdysvaltoja
sovitteluratkaisun löytäminen ei vaikuta kiinnostavan. Ukraina ei ole itsenäinen,
ja maata on koko ajan vaikeampi hallita. Saa nähdä, saavatko Saksa ja muut Euroopan
maat, jotka ovat ajaneet läheisiä suhteita Venäjään, aloitekykynsä ja
itseluottamuksensa takaisin. Ukrainan tilanne on suurempi haaste eurooppalaisille
kuin Yhdysvalloille, sillä se uhkaa rauhaa, johon Euroopan vauraus ja vaikutusvalta
perustuvat.
Venäjä tarvitsee rauhaa lännessä. Eurooppalaiset tarvitsevat
rauhaa ItäEuroopassa. Ellei sovintoa löydy, kumpikin osapuoli on vaarassa menettää
vaikutusvaltansa. Kompromissia on vielä toistaiseksi mahdollista hahmotella
seuraavien kohtien varaan:
• Ukrainan perustuslakiin tulee kirjata, että maa pysyy ikuisesti
puolueettomana, ja ulkovaltojen tulee antaa siitä takuut.
• Itä- ja Kaakkois-Ukrainalle tulee antaa nykyistä suurempi
kulttuurinen autonomia.
• Ukrainan talous on avattava itään ja länteen. Ihanne olisi
kompromissi, jossa Ukrainalle sallittaisiin sekä assosiaatio EU:n kanssa, että liittyminen
Euraasian tulliliittoon.
• Venäjän ja Saksan tulee yhdessä tukea Ukrainan
talouskehitystä.
• Kaikkien osallisten, myös Venäjän, pitää lopettaa
sisällissodan osapuolten tukeminen, ja osapuoliin on vedottava väkivallan lopettamiseksi.
• Pakolaiset ja kapinallistaistelijat on evakuoitava.
• Kaikki pakotteet ja vastapakotteet on peruttava.
Nämä ovat kaukaisia näkymiä, mutta muutakaan ratkaisua ei
vaikuta olevan. Vaihtoehtona on matalan intensiteetin sisällissota keskellä
Eurooppaa. Se lisäisi ydinonnettomuuden uhkaa (Ukrainassa on 15 ydinreaktoria),
aiheuttaisi ukrainalaisille vuosikymmenten kärsimyksen ja kymmeniä ellei
satojatuhansia kuolonuhreja taistelujen jatkuessa sekä terveydenhuollon ja
muiden palveluiden murentuessa. Länsi on tehnyt vastaavia ehdotuksia, jotka on
tietysti viritetty lännen etujen ja aatteiden mukaisiksi.
Venäjä ei kuitenkaan voi laskea kaikkea Euroopan varaan.
Neuvottelut lännen kanssa eivät riitä, vaan Venäjän on ponnisteltava myös
Siperian kehittämiseksi ja luotava uusia taloudellisia ja poliittisia suhteita
Aasiassa.
Shanghain yhteistyöjärjestö tarvitsee nykyistä aktiivisempaa
otetta. Sen tulisi lähentyä Euraasian talousunionin, kuuden entisen neuvostotasavallan
muodostaman Kollektiivisen turvallisuusjärjestön, Kiinan »uuden silkkitien» idean
ja Etelä-Korean tekemän Euraasia-aloitteen kanssa. Venäjä tarvitsee myös
nykyistä tiiviimmät suhteet Iraniin, josta on tulossa alueensa johtava valta.
Tällainen käänne on vaikea Venäjän Eurooppaan suuntautuneelle
eliitille, mutta tosiasia on, että yritys integroitua lännen kanssa on
epäonnistunut. Siteiden katkaiseminen Eurooppaan ja Venäjän eurooppalaisiin
juuriin voi olla vaarallista maan identiteetille ja kehitykselle, mutta
toisaalta on yhtä lailla vaarallista ja epäkäytännöllistä jättää hyödyntämättä
idässä avautuvia mahdollisuuksia.
Kirjoittaja toimi
vuosina 1992–2012 Venäjän ulko- ja puolustuspoliittisen neuvoston puheenjohtajana.