Suurvallat törmäyskurssilla

Sergei Karaganov

MAAILMANJÄRJESTYS. "Rauha voidaan palauttaa Eurooppaan sopimuksella, jossa Ukrainan alue jaetaan. Vielä parempi vaihtoehto olisi tehdä Ukrainasta maa, jonka kehitykseen Venäjä ja länsimaat voivat osallistua yhtälailla", kirjoittaa Sergei Karaganov. Ulkopolitiikka julkaisee Russia in Global Affairs -lehdessä syyskuussa julkaistun venäläisen artikkelin lyhennettynä.

Venäjää vaivaavat aiempien nöyryytysten kompleksit ja se, että Yhdysvalloilla on edelleen merkittävä, joskin kaventunut johtoasema maailmassa.

Venäjän johtoa on ohjannut kylmästä sodasta ja 25:n viime vuoden kokemuksista kumpuava Amerikan-­vastaisuus. Mahdollisuus normaalin suhteen rakentamiseen kaatui ehkä jo Jugoslavian pommitukseen, joka järkytti länsimielisimpiäkin venäläisen eliitin jäseniä.

Presidentti Vladimir Putin yritti palauttaa normaalit suhteet Yhdysvaltoja kohdanneiden terrori-­iskujen jälkeen, mutta epäonnistui. Seurasi uusi Nato­-laajenemisen aalto ja Yhdysvaltain vetäytyminen ohjuspuolustusta rajoittavasta ABM-­sopimuksesta.

Vaikka Venäjä ei koskaan tunnustanut tappiota, sitä kohtaan alettiin harjoittaa voittajien politiikkaa. Venäjän eduista ei piitattu, vaan sen elintärkeisiin etuihin kajottiin. Länsi laajensi sotilaallista, poliittista ja taloudellista hallintaansa mutta väitti etupiirien käsitteen vanhentuneen. Venäjä piti tällaista puhetta tekopyhänä, suorastaan valheellisena.

Venäjän näkökulmasta kyseessä oli eräänlainen kevytversio Versailles’n politiikasta, jota käytettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksaa vastaan. Vaikka lopputulos olikin nyt lievempi kuin sata vuotta sitten, se muistutti silti Weimarin syndroomaa, joka aikoinaan ajoi nöyryytetyn Saksan natsismiin ja kostoyritykseen.

Venäjän oli paranneltava haavojaan sotimalla Tšetšeniassa ja Georgiassa ja myöhemmin valtaamalla Krimin niemimaa.

Uusi yritys sopuun Barack Obaman kanssa ei Venäjää juuri kiinnostanut. Viimeisetkin halut katosivat, kun Nato rikkoi YK-­mandaattia ja tuki suoraan Libyan hallinnon kaatamista, jolloin maa syöksyi hajoamisen partaalle.

Myös niin sanottu reset-­politiikka oli virhe. Se perustui strategisten aseiden riisuntaan – keinotekoiseen agendaan, joka oli menneisyyden peruja. Samalla laiminlyötiin molemmille osapuolille tärkeitä kysymyksiä, kuten Lähi­idän ja Pohjois­Afrikan epävakaus sekä entisen Neuvostoliiton maiden kohtalo. Tulevaisuuteen suuntaavaa vuorovaikutusta ei kehitetty esimerkiksi ilmastonmuutoksen, muuttuvan Aasian tai Arktiksen suhteen.

Venäjän ja Yhdysvaltain suhteisiin ei kertynyt positiivista sisältöä. Tämä antoi vapaat kädet niille, jotka halusivat palata vastakkainasetteluun, välinpitämättömyyteen, erimielisyyteen ja vihamielisyyteen.

Lopulta Venäjä omaksui strategiakseen suoran vastakkainasettelun Yhdysvaltain kanssa. Se jätti käyttämättä mahdollisuudet, joita Yhdysvaltain heikkous olisi saattanut tarjota. Venäjä päätyi viivytystaisteluun yhä voimissaan olevan vastustajan kanssa. Nyt on turha pohtia, olisiko Venäjä voinut saavuttaa tavoitteensa Ukrainan kriisissä ilman suoraa yhteenottoa. Sellaiseen päädyttiin, eikä sitä voi muuttaa.

Mikään ei viittaa siihen, että Venäjä aikoisi vetäytyä vastakkainasettelusta. Moskova vaikuttaa hyötyvän siitä. Venäjän eliitti tarvitsi verukkeita saamattomuudelleen, koska ei ollut saanut aikaan toimivaa suunnitelmaa maansa uudistamiseksi, vain pelkkää sanahelinää modernisaatiosta. Venäjää on vuosituhansia rakennettu puolustuksen idean varaan, ja ulkoinen uhka osoittautui jälleen käyttökelpoiseksi. Aluksi uhkaa liioiteltiin, mutta sitten kriisi muuttui Venäjän kannalta todelliseksi.

Nyt kiistasta on melkein mahdotonta irrottautua nopeasti. Teoriassa jyrkkä käännös olisi mahdollinen: Obaman ei tarvitse pelätä vaaleja, ja Putinin asema Venäjällä on vankka. Kompromissia on silti vaikea rakentaa, sillä molemmat osapuolet pitävät eduistaan kiinni ja suhteet ovat poikki. Todennäköisesti konflikti vain pahenee, ehkä jopa sotilaalliseksi yhteenotoksi.

Yhdysvaltain johtajuus on vaakalaudalla, ja maa haluaa välttää uuden kolauksen maineelleen. Yhdysvaltojen on otettava huomioon myös Venäjän nousu lännenvastaisten nousevien valtojen symboliseksi edustajaksi. Länsi taistelee Venäjää vastaan, mutta haluaa antaa samalla varoituksen Kiinalle, Intialle ja Brasilialle. Epäonnistuminen Venäjän kurinpalautuksessa tarkoittaisi loppua sille maailmanjärjestykselle, jota »voitokas» länsi rakensi yli 20 vuoden ajan kylmän sodan jälkeen.

Jos Venäjä pitää pintansa, Yhdysvaltain vaikutusvallan perusta maailman rahoitusmarkkinoilla heikentyy seuraavien 5–10 vuoden aikana. Syntyy vaihtoehtoisia maksu­ ja rahoitusjärjestelmiä, Yhdysvalloista riippumattomia kansainvälisiä pankkeja, uusia finanssikeskuksia ja varantovaluuttoja, minkä jälkeen pako dollarista on mahdollinen. Kiinnostus luoda kauppa­ ja talousalueita Maailman kauppajärjestön WTO:n ulkopuolelle kasvaa.

Venäjällä on vielä enemmän pelissä. Venäjän eliitin enemmistö toivoo maansa nousevan suurvallaksi sekä vahvaksi ja riippumattomaksi maailmanpolitiikan ja talouden keskukseksi. Kiistan häviäminen merkitsisi Venäjälle todellista ja pitkään tuntuvaa tappiota ja sitä, että näille toiveille voisi jättää hyvästit. Ehkä oleellisin seuraus Venäjälle olisi se, että nykyisen hallinnon kannatus horjuisi. Kannatus ei perustu taloudelliseen menestykseen, vaan uudelleen heränneeseen kansallisylpeyteen ja useimpien venäläisten jakamaan uskoon, että he ovat suurvallan kansalaisia.

Yhdysvallat tuskin peräytyy Ukrainasta, vaikka kriisiä on vaikea voittaa ja Ukrainaa hankala vetää lännen tiiviiseen yhteyteen ottaen huomioon maan talouden, hallinnon ja yhteiskunnan nykyisen tilan. Yhdysvallat hakee todennäköisesti torjuntavoittoja: se yrittää estää Euroopan entistä syvemmän jakautumisen ja Ukrainan joutumisen Venäjän vaikutuspiiriin.

Lisäksi Yhdysvallat pyrkii yhä ilmeisemmin heikentämään Venäjää. Yhdysvallat ajaa lähes avoimesti Venäjän hallinnon ja presidentti Putinin kaatamista ja haluaa vetää Venäjän täysimittaiseen konfliktiin Ukrainan kanssa – kuin toisintona Afganistanin sodasta.

Toistaiseksi Yhdysvallat voi noudattaa tällaista politiikkaa pienin panoksin. Se tosin lähentää Venäjää ja Kiinaa keskenään, mikä on vaarallista Yhdysvalloille. Kalleimman hinnan kuitenkin maksavat Eurooppa, Venäjä ja tietenkin Ukrainan kansa, joka on joutunut keskelle uutta kylmää sotaa.

Yhdysvaltain järjestämä kuvio on kuin traagisesta farssista, ikään kuin Ronald Reaganin taistelu »pahan valtakuntaa» vastaan olisi taas otettu esiin hyllyltä pölyyntymästä.

Tällä kertaa kansannousua ei tosin järjestetty Puolassa vaan Ukrainassa, ja eteläkorealaisen Boeingin sijasta putosi malesialainen matkustajakone. Yritykset painaa öljyn hintaa alemmas sekä estää Venäjän ja Euroopan välisten uusien energiaputkien rakentaminen ovat sen sijaan toisintoa menneisyydestä. Sanasota käy jälleen kuumana tai jopa kuumempana kuin ennen. Tällä kertaa eri osapuolet ovat esittäneet aiempaa enemmän valheita.

Venäjän eliitti on tämän erän suhteellinen voittaja. Krim on liitetty Venäjään, kansalaisten ylpeys ja itsetunto ovat koholla, maan johto nauttii vahvaa kannatusta ja presidentin suosio on noussut hurjasti. Venäjä on iskenyt tuntuvasti lännen laajentumispolitiikkaa vastaan.

Maailma on kiihtyvää vauhtia siirtymässä lännen ylivallasta aiempaa tasapuolisempaan maailmanjärjestykseen, joka palvelee muiden kuin länsimaiden etuja. Muutos ei kuitenkaan välttämättä ole peruuttamaton. Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset hävisivät ensimmäisen erän, kun Venäjä käänsi pehmeän, lähes piilevän kilpailun kovaksi mittelöksi. Nyt länsi pyrkii kääntämään taistelun edukseen omilla vahvuuksillaan, taloudellisella painostuksella ja vastaiskulla informaatiosodassa.

Venäjällä on vähemmän keinoja aiheuttaa suoraa vahinkoa kilpailijoilleen kuin lännellä. Puolisymbolisen läntisten elintarvikkeiden tuontikiellon lisäksi Venäjän uutena strategiana on yrittää romahduttaa Ukraina taloudellisesti ja poliittisesti. Ehkä Venäjä toivoo, että länsi (Eurooppa) tulee järkiinsä ja perääntyy.

Ukrainan kansalle seuraukset ovat hirvittäviä. Ensin länsi teki ukrainalaisista geopoliittisen kiistan tykinruokaa rohkaisemalla heitä assosiaatiosopimukseen EU:n kanssa. Se oli taloudellisesti järjetöntä, ja Venäjä vastusti sopimusta vimmatusti.

Ilmeisesti Venäjä pyrkii nyt luhistamaan Ukrainan rangaistakseen länttä ja osoittaakseen lännen voimattomuuden. Vaarana on, että Venäjän heikkoudet taloudessa, rahoitusmarkkinoilla ja tiedonvälityksessä pakottavat sen turvautumaan sotilaalliseen voimaan ja uhkailemaan jopa ydinaseilla. Venäjä järjesti laajan harjoituksen strategisilla ydinaseilla jo Ukrainan kriisin alussa. Lisäksi lännen politiikka näyttää lähes läpikotaisin vihamieliseltä. Toivon toki olevani väärässä.

Tilanteesta on juuri nyt mahdoton keksiä ulospääsyä, eikä pahinta kauhuskenaariota voida sulkea pois. Epäluottamus on huipussaan. Voi ilmetä uusia »mustia joutsenia», samanlaisia yllättäviä katastrofeja tai provokaatioita kuin malesialaiskoneen tuhoaminen.

Tärkein diplomaattinen tavoite on välttää nykyistä vakavampi sota Ukrainassa tai suora yhteenotto lännen kanssa. Toiseksi tärkein tehtävä on löytää kestävä sovitteluratkaisu, ehkä nostamalla panoksia hetkeksi.

Vaikka Venäjä torjuukin jyrkästi lännen tämänhetkisen politiikan ja osan lännen arvoista, viha ja halveksunta eivät saisi ohjata maan käytöstä. Vaikka Venäjä »voittaisi» – eli vaikka Yhdysvallat joutuisi taas kriisiin ja EU alkaisi ratketa liitoksistaan, mikä onkin melko todennäköistä – tilanne saattaisi olla yhtä mutkikas ja vaarallinen kuin nyt. Uudessa keskinäisriippuvuuksien maailmassa luhistuva vihollinen on yhtä vaarallinen kuin hyökkäävä vihollinen.

Paras ratkaisu olisi neuvotella sopimus, joka vakiinnuttaisi Euroopan uuden asetelman. Nykyisen Ukrainan alue pitäisi jakaa tai mieluiten siitä pitäisi tehdä alue, jonka kehitykseen osallistuvat sekä Venäjä että Euroopan unioni. Samoin pitäisi toimia muiden suurvaltojen välejä hiertävien maiden kanssa.

Sopimukseen on kuitenkin hyvin vaikea päästä. Yhdysvaltoja sovitteluratkaisun löytäminen ei vaikuta kiinnostavan. Ukraina ei ole itsenäinen, ja maata on koko ajan vaikeampi hallita. Saa nähdä, saavatko Saksa ja muut Euroopan maat, jotka ovat ajaneet läheisiä suhteita Venäjään, aloitekykynsä ja itseluottamuksensa takaisin. Ukrainan tilanne on suurempi haaste eurooppalaisille kuin Yhdysvalloille, sillä se uhkaa rauhaa, johon Euroopan vauraus ja vaikutusvalta perustuvat.

Venäjä tarvitsee rauhaa lännessä. Eurooppalaiset tarvitsevat rauhaa Itä­Euroopassa. Ellei sovintoa löydy, kumpikin osapuoli on vaarassa menettää vaikutusvaltansa. Kompromissia on vielä toistaiseksi mahdollista hahmotella seuraavien kohtien varaan:

• Ukrainan perustuslakiin tulee kirjata, että maa pysyy ikuisesti puolueettomana, ja ulkovaltojen tulee antaa siitä takuut.

• Itä-­ ja Kaakkois­-Ukrainalle tulee antaa nykyistä suurempi kulttuurinen autonomia.

• Ukrainan talous on avattava itään ja länteen. Ihanne olisi kompromissi, jossa Ukrainalle sallittaisiin sekä assosiaatio EU:n kanssa, että liittyminen Euraasian tulliliittoon.

• Venäjän ja Saksan tulee yhdessä tukea Ukrainan talouskehitystä.

• Kaikkien osallisten, myös Venäjän, pitää lopettaa sisällissodan osapuolten tukeminen, ja osapuoliin on vedottava väkivallan lopettamiseksi.

• Pakolaiset ja kapinallistaistelijat on evakuoitava.

• Kaikki pakotteet ja vastapakotteet on peruttava.

Nämä ovat kaukaisia näkymiä, mutta muutakaan ratkaisua ei vaikuta olevan. Vaihtoehtona on matalan intensiteetin sisällissota keskellä Eurooppaa. Se lisäisi ydinonnettomuuden uhkaa (Ukrainassa on 15 ydinreaktoria), aiheuttaisi ukrainalaisille vuosikymmenten kärsimyksen ja kymmeniä ellei satojatuhansia kuolonuhreja taistelujen jatkuessa sekä terveydenhuollon ja muiden palveluiden murentuessa. Länsi on tehnyt vastaavia ehdotuksia, jotka on tietysti viritetty lännen etujen ja aatteiden mukaisiksi.

Venäjä ei kuitenkaan voi laskea kaikkea Euroopan varaan. Neuvottelut lännen kanssa eivät riitä, vaan Venäjän on ponnisteltava myös Siperian kehittämiseksi ja luotava uusia taloudellisia ja poliittisia suhteita Aasiassa.

Shanghain yhteistyöjärjestö tarvitsee nykyistä aktiivisempaa otetta. Sen tulisi lähentyä Euraasian talousunionin, kuuden entisen neuvostotasavallan muodostaman Kollektiivisen turvallisuusjärjestön, Kiinan »uuden silkkitien» idean ja Etelä-­Korean tekemän Euraasia-­aloitteen kanssa. Venäjä tarvitsee myös nykyistä tiiviimmät suhteet Iraniin, josta on tulossa alueensa johtava valta.

Tällainen käänne on vaikea Venäjän Eurooppaan suuntautuneelle eliitille, mutta tosiasia on, että yritys integroitua lännen kanssa on epäonnistunut. Siteiden katkaiseminen Eurooppaan ja Venäjän eurooppalaisiin juuriin voi olla vaarallista maan identiteetille ja kehitykselle, mutta toisaalta on yhtä lailla vaarallista ja epäkäytännöllistä jättää hyödyntämättä idässä avautuvia mahdollisuuksia.

Kirjoittaja toimi vuosina 1992–2012 Venäjän ulko- ja puolustuspoliittisen neuvoston puheenjohtajana.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää