NATIONALISMI. Venäjän opposition kansallismieliset liikkeet ovat joutuneet ahtaalle, kun Ukrainan sota on vahvistanut presidentti Putinin kannatusta. Valtion politiikassa kansallistunteen nostatus on saanut ideologisia piirteitä.
"Venäjän suurin nationalisti olen minä», julisti Venäjän presidentti Vladimir Putin puheessaan Valdai-foorumissa lokakuussa 2014.
Presidentti lisäsi heti, että tämä pätee silloin kun nationalismilla tarkoitetaan toimimista kansan hyväksi, eikä ennakkoluuloista tai sovinistista kansallismielisyyttä. Lisäys oli tarpeen siksi, että nationalisti, natsionalist, on Venäjällä latautunut termi, jota harvoin käytetään varauksetta. Sen sijaan patriootti, patriot, on merkityssisällöltään paljon selvemmin myönteinen: sillä kuvataan rakkautta isänmaata kohtaan sekä valmiutta toimia sen puolesta.
Vuonna 2012 julkaistussa Levada-keskuksen tekemässä kyselyssä 70 prosenttia venäläisistä sanoi liittävänsä nationalismiin vain kielteisiä mielikuvia. Putinin sanavalinta vaikuttaa harkitulta retoriselta keinolta. Venäjällä vaikuttaa useita nationalistisia liikkeitä, joiden ajatukset eroavat sekä valtiojohdon politiikasta että toisistaan. Putinin retoriikka on eräänlaista aseistariisuntaa: kun hän haluaa tehdä nationalisteista vaarattomia, hän ottaa käyttöönsä heidän puheessaan keskeisen käsitteen ja antaa sille uusia, itselleen mieluisia merkityksiä.
Jos taktiikka onnistuu, nationalistit menettävät vallan määritellä omaa toimintaansa totutuin tavoin. Venäjän poliittinen johto haluaa pitää nationalistiset liikkeet hallinnassa, ja kamppailu näkyy viestinnässä.
Venäjän perustuslain mukaan valtiolla ei voi olla virallista ideologiaa. Viime vuosien tapahtumat ovat kuitenkin antaneet aihetta pohtia, voisiko kansallistunteen kohottaminen sisältää ideologisia piirteitä.
Venäjän valtion suuruutta osoitettiin talous- ja kulttuuripolitiikan saralla jo ennen Ukrainan kriisin kärjistymistä. Kaikkien aikojen kalleimpien olympialaisten oli osaltaan tarkoitus vahvistaa venäläisten omanarvontuntoa. Valtiojohtoisen nationalismin tarkoitus on lujittaa kansakunnan yhtenäisyyttä vaikeina aikoina, ja siihen tarvitaan myös "meidän" ja "muiden" välistä vastakkainasettelua.
Kansallistunne on toistaiseksi pyritty liittämään etnisyyden sijaan nimenomaan Venäjän valtioon.Kansallistunne on toistaiseksi pyritty liittämään etnisyyden sijaan nimenomaan Venäjän valtioon. Syy tähän on selvä: Venäjällä asuu vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan yli 190 eri kansallisuutta.
Venäjä on jo kauan hyödyntänyt historiaansa korostaakseen valtion kunniaa ja rakentaakseen kansallistunnetta. Toisen maailmansodan voittoa juhlitaan yhä näyttävästi, ja kansallinen sankaritarina rakentuu suureksi osaksi nimenomaan sille.
Viimeaikaisissa puheenvuoroissaan presidentti Putin on nostanut esiin myös varhaisempia tapahtumia, kuten Kiovan Venäjää hallinneen Vladimir Suuren kastamisen kristinuskoon Krimin niemimaalla 900-luvulla. Tapahtuman takia paikka on Putinin mukaan nykyisillekin venäläisille pyhä.
Kansallistunteen taustalla on usein nähty Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttama alemmuudentunto, josta uudenlainen nationalismi pyrkii venäläiset vapauttamaan. Muun muassa antropologi Sergei Ušakin on kuvaillut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä tunnelmaa "epätoivon patriotismiksi": isänmaallisuuden korostaminen nousi yhteisestä menetyksen tunteesta.
"Me emme aio koskaan lähteä eristäytymisen, muukalaisvihan, epäluulon ja vihollisten etsimisen tielle. Ne kertovat heikkoudesta, kun taas me olemme vahvoja ja varmoja itsestämme", Putin sanoi linjapuheessaan joulukuussa 2014.
Neuvostoliiton viralliseen ideologiaan kuului monikansallisuus, internationalismi, joka piti kansalliskiihkoiset ajattelijat piilossa. Perestroikan vuosina toisinajattelijat alkoivat saada enemmän liikkumatilaa, ja myös nationalismi alkoi tavoittaa suurempaa yleisöä. Yhtenä tunnetuimmista kansallismielisistä toimijoista muistetaan kirjailija Aleksandr Solženitsyn, jonka venäläisnationalismi oli uskonnollista ja traditionaalista. Myös juutalaisvihamielinen järjestö Pamjat sai kannatusta. Antisemitismi kupli Neuvostoliitossa pinnan alla, vaikka sitä ei virallisesti ollut olemassa.
Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen niin kutsutut "punaruskeat" nationalistit eli kommunismin palauttamista toivovat kansallismieliset järjestäytyivät useaksi vaikuttajaryhmäksi. Samaan aikaan ilmaantui useita erilaisia keisarikuntaa haikailevia ja ortodoksista uskontoa korostavia liikkeitä. Ne olivat venäläisen nationalismin pääsuuntauksia vielä 1990-luvulla, mutta 2000-luvulle tultaessa painotukset muuttuivat.
"2000-luvun alussa syntyi uusi nationalismi. Silloin oikeistolaiset ajoivat vasemmistolaisten ohi", toteaa Moskovan talouskorkeakoulun professori Emil Pain.
Uusien ryhmittymien retoriikassa toistui ajatus uudenlaisesta valtiomuodosta, mutta tulkinnat siitä, millainen valtiomuodon pitäisi olla, vaihtelivat eurooppalaistyyppisestä kansallisvaltiosta etnisesti puhtaaseen, suljettuun yhteisöön. Vuosituhannen vaihteessa muodostuneet nationalistiset ryhmät olivat leimallisesti auktoriteetin vastaisia, ja niiden puheissa kuului vihamielisyyttä Kaukasian kansoja kohtaan.Vuosituhannen vaihteessa muodostuneet nationalistiset ryhmät olivat leimallisesti auktoriteetin vastaisia, ja niiden puheissa kuului vihamielisyyttä Kaukasian kansoja kohtaan, mikä oli osittain seurausta Tšetšenian sodista.
Nationalististen liikkeiden kenttä ei ole yhtenäinen, mutta se noudattelee yhä näitä jakolinjoja. Etnisiä rikoksia sekä rasismia tutkivan Sova-keskuksen johtajan Aleksandr Verhovskin mukaan nationalistisia ryhmittymiä jakoi ennen Ukrainan kriisin kärjistymistä ensinnäkin suhde nykyiseen hallintoon ja toiseksi niiden mielikuva ihanteellisesta valtiomuodosta.
"Kaikki nationalistit eivät kuitenkaan ole järjestäytyneitä, vaan on myös paljon sellaisia, jotka eivät ole kiinnostuneita teorioista vaan lähinnä suorasta toiminnasta", Verhovski sanoo.
Nyt ryhmittymät ovat entistä hajanaisempia, sillä suhtautuminen Ukrainan tapahtumiin jakaa mielipiteitä. Jopa aiemmin Putinin linjalle uskollisten uuskonservatiivien leirissä on oltu tyytymättömiä nykyiseen hallintoon, jonka toimia on kritisoitu päättämättömiksi. Pääosin uuskonservatiivit ovat kuitenkin yhä valtion virallisen linjan kannalla.
Sen sijaan oppositiossa vaikuttavat nationalistit ovat hajaantuneet aiempaa useampiin ryhmittymiin: osa ei hyväksy Venäjän tukea Itä-Ukrainan kapinallisille, kun taas osa on ryhtynyt tukemaan entistä radikaalimpia vaihtoehtoja.
Esimerkiksi "Donetskin kansantasavallan" entinen puolustusministeri, Itä-Ukrainan kapinallisjoukkoja johtanut Igor Strelkov (oik. Girkin) on kerännyt Moskovaan palattuaan laajan joukon kannattajia. Aleksandr Verhovskin mukaan nationalistien riveistä on myös lähtenyt taistelijoita Itä-Ukrainaan, mutta heidän määräänsä on vaikea arvioida.
Emil Pain huomauttaa, että Kiovan mielenosoitukset olivat nationalistien näkökulmasta aivan eri asia kuin Krimin liittäminen Venäjään. Maidanin kansannousua kannattivat muun muassa demokraattiset nationalistit ja eräät muut oppositioliikkeet, jotka halusivat Maidania tukemalla osoittaa tyytymättömyytensä Venäjän johtoon. Kun Venäjä päätti liittää Krimin niemimaan alueeseensa, nationalistien mieli muuttui. Tuki Krimin liittämiselle yhdisti joksikin aikaa kaikki venäläiset, myös nationalistit. Krimin liittämistä osaksi Venäjää tukivat innokkaasti paitsi uuskonservatiivit, myös kansallismieliset demokraatit, kuten Aleksei Navalnyi.
Tämä kansallinen euforia on kuitenkin ehtinyt osin haihtua, vaikka enemmistö venäläisistä seisoo yhä yksimielisesti Krimin liittämisen takana. Viime helmikuun lopussa julkaistussa mielipidetutkimuksessa 84 prosenttia vastaajista antoi sille tukensa.
Hajaannuksenkin aikana nykyisiä nationalistisia ryhmittymiä yhdistää yksi asia, josta valtiojohto mieluummin vaikenee: ennakkoluuloisuus etnisiä vähemmistöjä kohtaanNykyisiä nationalistisia ryhmittymiä yhdistää yksi asia, josta valtiojohto mieluummin vaikenee: ennakkoluuloisuus etnisiä vähemmistöjä kohtaan.. Vuosittain marraskuun neljäntenä päivänä järjestettävä "Venäläinen marssi", joka houkuttelee lähinnä äärinationalisteja, on jo useiden vuosien ajan vaatinut viisumipakkoa Keski-Aasiasta tuleville maahanmuuttajille. Esimerkiksi uuskonservatiivien keskuudessa vaikuttavan euraasialaisen liikkeen maailmankuvaan tällainen ei sovi, koska liikkeen mielestä kaikkien mantereen kansojen pitäisi olla tiiviissä yhteydessä.
Tosin myös euraasialaisen liikkeen kannanotoissa etniset venäläiset saisivat yhteiskunnassa päättää: retoriikka kansojen veljellisistä suhteista pitää sisällään ajatuksen venäläisistä muiden "isoveljinä".
Valtion haasteena on vaalia kansan yhtenäisyyttä, etteivät etniset kiistat uhkaisi yhteiskuntarauhaa. Lainsäädännössä maahanmuuttajien integraatioon on kiinnitetty huomiota, mutta käytännössä tilanne on vaikea. Aleksandr Verhovski pitää epätodennäköisenä, että Venäjällä syntyisi lähivuosina toimiva lainsäädäntö maahanmuuttajien kotouttamiseksi.
Valtaväestö suhtautuu erityisen ennakkoluuloisesti kaukasialaisiin, keskiaasialaisiin ja viimeisimmissä kyselyissä myös kiinalaisiin maahanmuuttajiin. Vaikka Venäjällä on perinteisesti ollut kokemuksia islaminuskoisten tataarien ja ortodoksien välisestä yhteiselosta, epäluulo islaminuskoisia maahanmuuttajia kohtaan on lisääntynyt. Rasismi on arkipäiväistä ja kohdistuu myös Venäjän kansalaisiin.
Levada-tutkimuskeskuksen mielipidemittausten mukaan valtaväestön sympatiat nationalistisia liikkeitä kohtaan ovat kuitenkin viime vuoden aikana vähentyneet. Viime vuonna äärioikeiston vuosittaiseen marssiin suhtautui myönteisesti 31 prosenttia vastaajista, kun edellisenä vuonna vastaava luku oli 40 prosenttia. Nationalistien julkisuuskuva saatetaan kokea rettelöintinä, johon ei haluta samaistua, vaikka muukalaisvastaisista näkemyksistä sinänsä oltaisiinkin yhtä mieltä. Myös tuki nationalistisille, "Venäjä venäläisille" -tyyppisille iskulauseille oli vähentynyt edellisestä vuodesta: viime lokakuussa lausetta tuki täysin tai tietyin ehdoin 54 prosenttia vastaajista, vuotta aiemmin 66 prosenttia.
Venäjän nykyinen hallinto on onnistunut lujittamaan kansallista yhtenäisyyttä Ukrainan kriisin aikana. Epäluulo Venäjällä asuvia maahanmuuttajia kohtaan kytee pinnan alla.
"Imperiumi ei tarvitse kansaa. Kun imperiumin johto sanoo puolustavansa venäläistä maailmaa, nationalistit huomaavat, ettei heille olekaan sijaa", professori Pain tulkitsee.
"Mutta kerran synnyttyään nämä liikkeet eivät kuole."
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.
Tekstissä mainitut haastattelut tehtiin Moskovassa marraskuussa 2014.
Toimitus on muokannut tekstiä 5.3.: Krimin Venäjään liittämisen kannatusta koskeva prosenttiluku on päivitetty.