Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Viimeinen ihminen Irakin jälkeen

”Demokratiaa voi viedä, sillä se syntyy sisältäpäin”. Uuskonservatiiviset aatetoverinsa ja heidän voimapolitiikkansa hylännyt amerikkalaisprofessori Francis Fukuyama sanoo, että historiaa ei voida lopettaa väkivalloin.

Jotta yksityishenkilön maailmankuvan pirstaloituminen yltää uutiseksi asti, on taustalta löydyttävä jotain aivan erityistä. Kuten mies, joka ennusti ”historian lopun”.

Amerikkalaisen ajattelijan ja Johns Hopkinsin yliopiston professorin Francis Fukuyaman uusin kirja America at the Crossroads: Democracy, Power, and the Neoconservative Legacy on merkille pantava huomattava tapaus sekä kylmän sodan jälkeisen että uuden vuosituhannen alun historian tulkinnassa.

Fukuyama perkaa perusteellisesti entisen uuskonservatiivisen vakaumuksensa. Hän tarjoaa katsauksen sekä uuskonservatiivisen ajattelun historialliseen kehitykseen että Yhdysvaltain ulkopolitiikan tulevaisuuteen.

Kirja elää hetkessä. Yhdysvalloissa George W. Bushin hallituksen suosiolukemat lähestyvät mielipidetutkimuksissa 1970-luvulla läpeensä ryvettynyttä Richard Nixonin hallintoa. Muu maailma onkin jo pidempään odottanut Washingtonin konservatiivipiirien sisäistä kritiikkiä.

Fukuyama hallitsee vanhastaan jalon ajoituksen taidon julkaisumarkkinoilla. Hänen suurmenestyksensä The End of History and the Last Man osui täydellisesti kylmän sodan loppuun. Kirjaa edeltänyt artikkeli julkaistiin National Interest -aikakauslehdessä kesällä 1989, juuri ennen Berliinin muurin murtumista.

Kuusinumeroisia taalamääriä Fukuyamalle jo ennen julkaisua tuottanut pääteos löytyi kirjakaupoista tammikuussa 1992, kuukausi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tämän vuoden helmikuussa ilmestyi pehmeäkantisen vedoksen uusi painos. Sen mukana on Fukuyaman kirjoittama uusi jälkipuhe, jossa hän puolustaa ja hiukkasen muokkaa vanhaa teesiään.

Vaikka otollinen julkaisuajankohta oli suurilta osin eduksi kirjalle ja kirjailijalle, haitoilta ei uutismyllyssä vältytty. Kylmän sodan päätyttyä Fukuyaman kirja veti puoleensa monia, jotka haluisivat juhlia kaatoaan neuvostohaaskan ympärillä. Heistä useat olivat ilmeisesti lukeneet vain nimen kirjan kannesta. Kylmän sodan päätyttyä Fukuyaman kirja veti puoleensa erityisesti yhdysvaltalaista oikeistoa, joka halusi viettää peijaisia neuvostoruhon ympärillä. Moni juhlija oli ilmeisesti lukenut vain nimen kirjan kannesta.

Fukuyama lienee tiennyt ”historian lopusta” kirjoittaessaan, että hän samalla pystyttää ison maalitaulun kriitikoilleen.

Silti on ihmeellistä, miten moni häntä jahdannut tuntui keskittyvän enemmän lännen voittoa juhlineiden ”triumfalistien” väitteiden kumoamiseen kuin itse Fukuyaman kirjaan.

The End of History on monitahoinen teos, ei yksiselitteinen amerikkalaisen tai laajemmin länsimaalaisen elämänmuodon ylistyskappale. Hegeliläinen, saksalaisesta idealismista kumpuava lähestymistapa voi tuntua vieraalta anglo-amerikkalaisen liberalismin kyllästämässä ympäristössä. Historian loppu tapahtuu, jos tapahtuu, ideoiden maailmassa, ei käytännön politiikan tasolla.

Liberaalidemokratiasta muodostuu ainoa legitiimi yhteiskunnallinen vaihtoehto. Sen lopullinen voitto perustuu vapauden kaipuuseen, joka puolestaan on ihmisluonnon järjenkäytön ilmentymä. Fukuyaman mukaan länsimaisen valistuksen arvot voivat olla universaaleja, mutta niiden voitto ei ole välttämättömyys, vaan mahdollisuus.

Historian lopusta puhuminen voi vaikuttaa yltiöoptimistiselta. Julkaisuajankohtaan nähden Fukuyaman teoksesta löytyy silti yllättävän suuri annos pessimismiä. Kirjan nimen loppuosan ”viimeinen ihminen” ei ole täydellinen ihminen. Friedrich Nietzscheä mukaillen, hän elää viettiensä ja välineellisen järkiperäisyyden varassa. Ihmiselämän suuremmat kysymykset ovat jääneet moderniteetin jalkoihin.

Fukuyaman asema on siten samanlainen kuin Max Weberin, joka kammoksui elämää ”rationalismin rautahäkissä” tulkittuaan ensin kapitalismin nousua. Liberaalidemokratia ja kapitalismi voivat olla ainoat jäljellä olevat vaihtoehdot, mutta ne syövät ihmistä sisältä.

Kysymys ihmisluonnosta tärkeä

Ennen kuin Fukuyama ponnahti suureen julkisuuteen, hänellä oli jo takanaan monivaiheinen akateeminen ura. Fukuyama syntyi vuonna 1952 Chicagossa hyvin toimeentulevaan yliopistoperheeseen. Hänen äitinsä isä oli perustanut Kioton yliopiston kansantaloustieteen tiedekunnan. Fukuyaman oma isä oli sosiologi ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen keskittynyt protestanttipastori New Yorkissa, jonne perhe muutti pian Fukuyaman syntymän jälkeen. Länsimaistuneessa perheessä kasvanut Fukuyama ei oppinut japania, muttei häneen iskostunut myöskään isän kristinusko.

Fukuyaman oma ura alkoi Cornellin yliopistosta, jonne hän pääsi lukemaan klassisia kieliä ja kulttuureja opeteltuaan teinivuosinaan itsenäisesti kreikan kielen. Valmistuttuaan Cornellista hän päätyi Yalen yliopistossa suorittamiensa yleisen kirjallisuustieteen jatko-opintojen johdattamana puoleksi vuodeksi Pariisiin opiskelemaan Jacques Derridan ja Roland Barthesin alaisuuteen.

Kun Fukuyama palasi Yhdysvaltoihin, Yale ja kirjallisuustiede saivat jäädä. Niiden sijaan hän valitsi Harvardin ja valtio-opin. Uudessa yliopistossaan Fukuyaman tutkimusta ohjasi Samuel P. Huntington, joka parikymmentä vuotta myöhemmin kilpaili palstatilasta Fukuyaman kanssa teesillään ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”.

Vuonna 1979 tohtori Fukuyama muutti Kaliforniaan Rand Corporation -think tankin palvelukseen. Tutkimuksessaan hän keskittyi Yhdysvaltain ilmavoimien strategiaan Tyynellä valtamerellä. Los Angelesissa hän tapasi myös tulevan vaimonsa, Laura Holmgrenin, jonka kanssa hänellä on nyt kolme teini-ikäistä lasta.

Fukuyaman 1980-luku kului sukkuloiden Washingtonin ja Kalifornian välillä. Ensimmäinen kutsu valtion palvelukseen tuli silloiselta apulaispuolustusministeriltä Paul Wolfowitzilta, jonka Irakin-politiikan kanssa Fukuyama joutui törmäyskurssille vuosia myöhemmin.

The End of History -artikkelin menestyksen jälkeen Fukuyama ryhtyi täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Fukuyama käänsi katseensa mitä moninaisimpiin ihmiskunnan kohtalon kysymyksiin. 1990-luvun teknologiahuumaan ja huolettomaan ilmapiiriin sopi luottamusta ja sen sosiaalista merkitystä sekä länsimaisen väkivaltakierteen mahdollista loppua käsittelevät teokset Trust: The Social Virtues And The Creation Of Prosperity (1995) ja The Great Disruption: Human Nature and the Reconstitution of Social Order (1999).

Kymmenen vuotta The End of Historyn jälkeen Fukuyama palasi samaan teemaan teoksellaan Our Posthuman Future: Consequences of the Biotechnology Revolution (2002). Fukuyaman mieli oli muuttunut: historia voikin jatkua tai jopa alkaa uudelleen ihmiskunnan muuttaessa perusluontoaan bioteknologian avulla.

Jos esimerkiksi omaa geneettistä perimää voi muokata mielensä mukaan, liberaalidemokratian perusta, ihmisyksilöiden tasa-arvo, murenee. Fukuyaman hyvin tuntevan australialaisen tutkijan Owen Harriesin mukaan juuri kysymys ihmisluonnosta on Fukuyamalle keskeinen. Yhteiskuntatieteiden materialismia karsastavalle Fukuyamalle Hegel ja Weber ovat siten olleet luontaiset aisaparit.

Demokratia ei ole ratkaisu terrorismiin

Vaikka Fukuyama pelkää bioteknologian voimaa suhteessa ihmisluontoon, uudesta America at the Crossroads -teoksesta käy ilmi, ettei hän usko teknologian mahdollisuuteen mullistaa sodankäynnin perusluonnetta. Fukuyaman kritiikin kohteeksi joutuvat puolustusministeri Donald Rumsfeldin opit pienistä iskujoukoista. Fukuyama ei myöskään näe islamilaista radikalismia ”suuren sodan” arvoisena vihollisena, vaan lähinnä poliittisena kamppailuna tavallisten muslimien maailmankuvasta.

Demokratiaa ei voi viedä, vaan sen täytyy syntyä luontaisesti sisältäpäin. Demokratia ei ole alkutila, johon kaikki valtiot luontaisesti palaavat, vaan luonnollisen yhteisöllisen kehityskulun lopputulos. Historian loppu ei olisi loppu, jos se ei vaatisi kehitystä. Siksi Fukuyama kutsuu historiaa väkisin eteenpäin työntäviä entisiä kollegojaan ja aatetovereitaan nyt ”leninisteiksi.” Eikä hän lämpene leninismin uudelle muodolle, neokonservatiiveille sen enempää kuin vanhallekaan.

Fukuyama ei halua sotkea demokratiavientiä terrorisminvastaiseen kamppailuun: demokratia ei ole itsessään ratkaisu terrorismiin. Fukuyama korostaa syyskuun 11. päivän terroristien olleen maallistunutta, keskiluokkaista alkuperää. He radikalisoituivat eurooppalaisten ”viimeisten ihmisten” keskuudessa. Jo End of History:n lopussa Fukuyama muistutti, että ideologisen taiston lakatessa ”osa kamppailee kamppailun vuoksi”.

Islamismi, islamo-fasismi tai mikään muu -ismi ei siis voi työntää uriltaan kehityskulkua kohti historian loppua. Ne ovat vain reaktioita moderniteettia vastaan. Todellinen uhka löytyy teknologian ja tieteen parista, jotka voivat suistaa historian kehityksen raiteiltaan. Niin ydinase- kuin geeniteknologia ovat uhkia, jotka voivat tuhota ihmiskunnan ennen luvattua loppua.

Vaikka Fukuyaman uusin kirja ei tarjoa kaiken kattavaa maailmanselitystä, se ohjaa lukijaa kohti uutta lähestymistapaa kansainvälisiin suhteisiin. ”Realistinen wilsonismi” ymmärtää legitimiteetin merkityksen kansainvälisissä suhteissa, muttei takerru YK:hon, vaan kannustaa monien uusien kansainvälisten järjestöjen kehitystyöhön.

Järjestöjen pitää ansaita kannuksensa, jotta niillä on arvoa. Yhdysvaltain asevoimat ovat edelleen kansainvälisen järjestyksen taustavoima. Niiden käyttöä täytyy harkita tarkoin ja Fukuyama suhtautuu skeptisesti esimerkiksi sotaan Irania vastaan.

Fukuyama on kiertotietä kulkien saapunut liberaali-internationalistien kylkeen. Historia etenee edelleen kohti loppuaan, mutta loppu on muuttunut. Sitä värittää korostunut uusi luottamus liberaalidemokratian monimuotoisuuteen, pohjoismaisesta sosiaalidemokratiasta anglo-amerikkalaiseen kapitalismiin. Vaikka yksittäisten liberaalidemokratioiden ”viimeiset ihmiset” erosivat mielipiteiltään jo End of Historyssa, nyt myös kansainvälisessä elämässä on tilaa erilaisille lähestymistavoille.

Uuskonservatiivien ajama ihmisoikeuksilla ja demokratialla verhottu voimapolitiikka ei tuota toivottua tulosta. Yhdysvaltain tulisi ammentaa ymmärrystä myös rajojensa ulkopuolelta, erityisesti muilta liberaalidemokratioilta. Jotta historian voi lopettaa, täytyy ainakin kuunnella muita.