Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Realistin maailma ei ole kaunis

Risto E. J. Penttilä: Historian roolipeli – Pistoja menneeseen ja tulevaan. Otava 2005, 222 s.

Mart Laar


Pohdinta siitä, toistaako historia itseään, on yhtä vanha kuin ihminen. Historiasta oppiminen tuntuu olevan silti vaikeaa: siitä onkin tähän mennessä lähinnä opittu vain se, että historiasta ei opita. Päinvastaisen todistuksen antaa kuitenkin Risto E. J. Penttilän tuorein kirja.

Penttilä kartoittaa kirjassaan laajasti Suomen historian vaiheita ja vaikuttajia. Suomen menestystarinan taustalla näyttävät olevan ihmiset, jotka ovat oikeaan aikaan pystyneet muuttamaan maan kehityssuuntaa kohti uutta keskusta – Venäjää tai Euroopan yhteisöä – ja puolustamaan Suomen etuja uudella suunnalla. Penttilä korostaa erityisesti pienen, mutta vaikutusvaltaisen eliitin merkitystä Suomen kehitykselle.

Sinänsä kiinnostava näkökulma keskittyy liikaa seikkoihin, jotka me jo tiedämme, mutta mitä aiemmat päättäjät eivät voineet tietää. Historian kirjoitus on aina voittajien kirjoittamaa. Siksi Penttilän katsaus Suomen eliitin toimintaan olisi voinut olla aika toisenlainen, jos Suomi olisi menettänyt itsenäisyytensä 1939–1940 kuten muut Molotov-Ribbentropin salaisen asiakirjan uhreiksi joutuneet maat.

Suomen historian tärkeintä päätöstä – vastarinnan osoittaminen vuonna 1939 – ei eliitti tehnyt. Tätä seikkaa ei Penttilä kirjassaan erityisesti mainitse, sillä se ei tukisi hänen teoriaansa. Tosiasiassa Suomi joutui sotaan juuri eliitin tekemien virheiden vuoksi.

Viron johto oli vuoden 1939 syksyllä vakuuttunut siitä, että jos Neuvostoliiton vaatimuksiin ei suostuta, seuraa hyökkäys. Suomen johto sen sijaan uskoi viimeiseen asti, ettei Neuvostoliitto hyökkäisi maahan vaikkakin Mannerheim vaati hallitusta suostumaan naapurin vaatimuksiin. Myöntyminen olisi kuitenkin tuhonnut Suomen itsenäisyyden, kuten se tuhosi Baltian maiden itsenäisyyden.

Kiinnostavin osa kirjasta on Suomen ja maailman nykyoloja käsittelevä osuus. Penttilän mielestä paras vaihtoehto nyky-Suomelle olisi globaali realismi, mikä merkitsisi aktiivista ja avointa osallistumista maailman asioihin, pitäen silti mielessä omat rajoitukset ja mahdollisuudet. Juuri tällaisessa politiikassa Suomi on usein ollut tehokas. Euroopan parlamentin jäsenenä Suomen politiikkaa läheltä seuranneena voin vakuuttaa, että nimenomaan globaali realismi on luonut Suomelle niin hyvän aseman Euroopassa.

Penttilän mukaan tämä asenne on kuitenkin viime aikoina lähes kadonnut. Syyt löytyvät osittain Suomen ulkopuolelta, osittain maan sisältä. Erityisesti Euroopassa tehtävä politiikka on muuttunut – poliitikkojen ja johtajien tilalle ovat astuneet PR-ihmiset, joiden päämäärä ei ole ajaa maan asioita vaan voittaa seuraavat vaalit. Toiminnan hyvyys mitataan sillä, näkyykö se myönteisellä tavalla gallup-kyselyissä.

Näitä ihmisiä on toki aina ollut. Mutta vielä jokin aika sitten Euroopasta saattoi löytää poliitikkoja, jotka olivat valmiita unohtamaan gallupit ja johtamaan maata luottaen siihen, että tällaisella toiminnalla voidaan myös voittaa vaaleja – ja näin aika usein kävikin. Tällainen johtajuus on nykyajan Euroopassa harvinaista.

Poliitikot kyllä tietävät, ei vain Suomessa, vaan myös muualla, että globaali realismi ei tuo suurta kansansuosiota. Ensinnäkin globaalin realismin peruslähtökohta, ”maailman näkeminen sellaisena kuin se on”, ei ole helppo eikä sen tarjoama kuva kaunis. Ihmiset pitävät enemmän kauniista kuvista.

Toiseksi globaali realismi pyrkii tekemään kompromisseja, eikä mustavalkoisia päätöksiä. Mutta äänestäjät rakastavat mustavalkoisuutta. On helppo saada kansan tuki taakseen hyökkäämällä jonkin kaukaisen länsimaan johtajaa tai ”Brysselin byrokratiaa” vastaan. Todellisten diktatuurien kohdalla suu pidetään sen sijaan visusti kiinni.

Esimerkkinä johtajuuden puutteesta Suomessa Penttilä mainitsee Suomen politiikan, tai oikeammin sen puutteen, suhteessa Natoon. Ulkopuolisten – myös mahdollisten vihollisten – silmissä Suomi on erottamaton osa länsiblokkia. Läntiset puolustussuunnitelmat ja takuut eivät kuitenkaan ulotu Suomeen, koska Suomi on itse päättänyt jäädä niiden ulkopuolelle. Tämä ei Penttilän mielestä ole järkevää politiikkaa. Muut maat lähettävät sotilaita maailmalle vaaralle alttiiksi siksi, että saisivat itse apua tarvittaessa. Suomi lähettää sotilaita vaarallisiin paikkoihin siksi, että Suomen ei tarvitsisi ottaa vastaan apua, jos se itse joutuisi uhatuksi.

Globaalin realismin lisäksi Penttilä esittää Suomelle myös toisen haasteen – myös Viron talousmallista tutun. Penttilän mielestä tasavero voisi olla tämän vuosisadan suurin ajatus samaan tapaan kuin progressiivinen tulovero oli 1900-luvun suuri ajatus. Jos Suomi haluaa parantaa tavallisten suomalaisten elintasoa, ovat veroalennukset ainoa oikea tie. Ne tukisivat lisäksi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä.

Globaali realismi on Penttilän kirjan johtava ajatus. Hän ei ole pessimisti eikä optimisti. Hän yrittää kertoa maailmasta sellaisena kuin se on ja osoittaa, että myös tällaisessa maailmassa on mahdollista onnistua. Onnistuminen riippuu siitä, löytyykö rohkeutta tehdä päätöksiä, jotka antavat suunnan tulevaisuudelle ja vastaavat niihin haasteisiin, mitä muuttuva maailma meille esittää.