Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Yksinvaltainen demokratia

VENÄJÄ. 1800-luvun slavofiilisessä ajattelussa venäläisyyden ihanteet nousivat kyläyhteisöstä, joka nähtiin turmeltumattoman kollektivismin tyyssijana. Nyt demokratia on paalutettu syvälle Venäjän perustuslakiin, mutta etenkin uusslavofiilit vastustavat sitä epävenäläisenä.

Venäjä omaksui Neuvostoliitosta irtauduttuaan 1990-luvulla erittäin demokraattisen perustuslain. Siinä varmistettiin mitä moninaisimmin tavoin, ettei totalitaarinen järjestelmä voisi koskaan palata Venäjälle. Niinpä Venäjällä ei perustuslain mukaan voi olla enempää valtionideologiaa kuin yhden puolueen monopoliakaan. Kansalaiset nauttivat sitä paitsi kaikkia niitä poliittisia vapauksia, jotka yleisesti liitetään demokratiaan. Tämä siis teoriassa. Käytännössä poikkeukset voivat olla monet, kuten tiedetään.

Demokratia oli 1990-luvulla venäläisille käytännössä uusi asia, vaikka sanaa oli viljelty paljon myös neuvostovallan aikana. »Sosialistinen demokratia» oli neuvostoideologian mukaan ollut paljon porvarillista demokratiaa kansanvaltaisempaa. Totuuden hetki koitti perestroikan aikana, jolloin »demokratisointi» tuli yhdeksi kampanjateemaksi ja sitä alettiin opiskella länsimaisten esimerkkien mukaan. Venäjällä oli liberaalista demokratiasta käsitteen länsimaisessa mielessä vähän kokemusta Neuvostoliiton hajotessa. Kokemus liittyi lähinnä vuoteen 1917, jolloin maassa pidettiin perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella.

Toki myös valtakunnanduuma oli valittu vaaleilla vuodesta 1906 lähtien, ja se oli toiminut vastavoimana autoritaariselle itsevaltiudelle. Aluksi duuma oli täysin haluton yhteistyöhön hallitsijan kanssa. Pääministeri Pjotr Stolypin pani kuitenkin duuman kuriin ja hajotti sen kaksi kertaa. Vuonna 1907 kokoontunutta kolmatta duumaa tsaarin oli jo varsin helppo hallita, vaikka siellä yhä kuuluikin opposition ääni. Tämä oli jo luonteeltaan »ohjattua demokratiaa», kuten nykyisin sanottaisiin. Stolypin kuuluu Venäjän nykyisiin kansallissankareihin, ja hänelle on viime vuosina pystytelty patsaita.

Demokratian ihannemuodosta ja sen kriteereistä on tietenkin ollut ja yhä on erilaisia mielipiteitä. Vähintäänkin äänestäjillä on oltava mahdollisuus valita vallan käyttäjät kahdesta tai useammasta vaihtoehdosta. Usein ihanteeksi on esitetty suora demokratia, joka saattoi toteutua esimerkiksi Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa. Venäjällä se toteutui keskiajalla Novgorodissa ja Pihkovassa sekä myöhemmin zaporogikasakoiden Setšissä, joka sijoittui nykyisen Ukrainan alueelle.

Välittömän demokratian ilmentymiksi haluttiin Neuvosto-Venäjällä tulkita myös neuvostot, joiden ajateltiin olevan kansavaltaisempia kuin kapitalistinen edustuksellinen demokratia. Nykyaikaisesta edustuksellisesta demokratiasta neuvostot tietenkin olivat kaukana.

Venäjän uusi demokraattinen perustuslaki saatiin vuonna 1993 voimaan melkoisin ponnistuksin, eikä vailla kauneusvirheitä, mitä sen demokraattisuuteen tulee. Uuden demokratian isäksi tulleen Boris Jeltsinin toimien laillisuus asetettiin kyseenalaiseksi, kun Jeltsin kukisti vastustajansa asevoimin. Itse asiassa koko demokratia tuli Venäjällä voimaan varsin onnettomien tähtien alla, eikä asiaa parantanut se, että demokratian nimiin vannoneet oligarkit varastivat lyhyessä ajassa pääosan koko valtionomaisuudesta. Assosiaatio demokratiasta varkaisiin tuli havainnollisesti esille uudissanasta demokrad (demo-varas).

Demokratiaan kuitenkin totuttiin suhteellisen pian, vaikka aluksi välinpitämättömyys koko asiaa kohtaan ilmeni erittäin alhaisina äänestyslukuina. Kyselytutkimusten mukaan venäläiset kyllä enimmäkseen kannattavat demokratiaa ja vallankin niitä ihmisoikeuksia, jotka ovat tapana yhdistää demokraattiseen järjestelmään. Samaan aikaan on voitu todeta, ettei enemmistö venäläisistä kannata »länsimaalaistyyppistä» demokratiaa, mitä sillä tarkoitettaneenkin. Sen sijaan ajatus Venäjän erityistiestä on saanut osakseen suosiota niin vallan huipulla kuin ruohonjuuritasolla.

Venäläisten arvomaailmaa on tutkittu monella taholla. Kansanvälinen World Values Survey (WVS) on todennut, että venäläisessä arvomaailmassa yhdistyy elementtejä sekä kehittyneestä että kehittymättömästä yhteiskunnasta. Tulkinnan taustalla on ajatus, että tietyllä aineellisen hyvinvoinnin tasolla yhteiskunnat muuttuvat sekulaareiksi ja alkavat omaksua yhä enemmän suvaitsevaisuuden, luottamuksen ja yhteistyön arvoja. Kulttuuri alkaa lyhyesti sanoen muistuttaa yhä enemmän Ruotsissa vallitsevaa kulttuuria. Venäjä on pitkälti sekularisoitunut, mutta »post-materiaalisten» arvojen kehitys on yhä lapsenkengissään.

Venäjän arvoja ovat tutkineet myös eräät sikäläiset ajatushautomot, kuten Probleemi-analyysin ja valtionhallinnon projektien keskus. Tulokset ovat samansuuntaisia kuin WVS:llä, mutta johtopäätökset erilaisia. Näitä tutkimuksia johtaneen Stepan Sulakšinin mielestä venäläisessä kulttuurissa arvostetaan kollektivismia ja altruismia.

Sulakšinin mukaan venäläiset arvot poikkeavat jyrkästi läntisistä eivätkä ole muuttumassa niiden kaltaisiksi. Venäjän kulttuurinen erityistie on todellisuutta, ja sitä on vaalittava. Tässä Sulakšin voisi myös vedota lukuisiin 1800- ja 1900-luvun slavofiilisiin ajattelijoihin Aleksei Homjakovista Nikolai Danilevskiin ja Ivan Iljiniin. Viimeksi mainittu näyttää olevan myös Putinin suosiossa.

Demokratialla on Venäjällä ollut myös perinteisiä periaatteellisia vihollisia. Slavofiilisen ajattelun piirissä koko demokratia sijoitettiin jo 1800-luvulta lähtien länteen ja sitä pidettiin venäläisyydelle vieraana.

Venäjälle ominaisena sen sijaan pidettiin »yhteisyyttä» (sobornost), joka tarkoitti vapaaehtoista alistumista hallitsijan määrittelemään oikeudenmukaisuuteen. Puolueriitojen yläpuolella oleva itsevaltias saattoi sen nojalla pitää päätöksissään silmämääränä sitä, mitä piti Jumalalle otollisena. Demokratia, esimerkiksi puolalainen aatelisdemokratia, sen sijaan merkitsi viime kädessä hyväksyntää väkivallalle, ylpeyttä eikä nöyryyttä, enemmistön eikä oikeudenmukaisuuden valtaa.

Varhaiset slavofiilit katsoivat, että aito venäläisyys oli säilynyt kyläyhteisön eli mirin piirissä. Siellä vallitsi heidän mukaansa turmeltumaton altruismi ja kollektivismi eikä omaa etuaan ajavien porvarien keskinäinen taistelu, jota demokratia merkitsi. Kyläyhteisöä ihailivat myös 1800-luvun loppupuolen vallankumoukselliset narodnikit, jotka näkivät siinä milteipä valmiin sosialistisen yhteiskunnan. Asiaan kuului, että yhteisö kuviteltiin ikivanhaksi venäläisen hengen luomukseksi, vaikka se itse asiassa oli melko myöhäinen veronkannon tarpeisiin luotu instituutio.

Kyläyhteisöllä oli joka tapauksessa varmasti suuri vaikutus talonpoikaiseen kulttuuriin eli Venäjän väestön suuren enemmistön mentaliteettiin. Kyläyhteisössä oli totuttu työskentelemään yhdessä ja jakamaan vastuu veroista tiukan paikan tullen yhteistakuuna (krugovaja poruka) tunnetun järjestelmän avulla.

Nämä perinteet jatkuivat vielä vuonna 1861 toimeenpannun maaorjien vapauttamisen jälkeenkin. Pääministeri Stolypinin kaudella 1900-luvun alussa järjestelmää yritettiin purkaa, mutta vuoden 1917 vallankumouksessa se syntyi uudelleen ja purkautui lopullisesti vasta vuonna 1930. Silloin sen korvasivat kolhoosit, joissa niissäkin korostuivat kollektiivisen työn ja yhteisomistuksen periaatteet.

On ilmeistä, että kyläyhteisön säilyminen pitkälle 1900-luvulle saakka kuuluu Venäjän historiallisiin erikoisuuksiin. Poikkeuksellista oli myös se, että maaorjuus jatkui vuoteen 1861 saakka, eli kauan sen jälkeen, kun se oli muualla Euroopassa lakkautettu. Muita Venäjän läntisestä Euroopasta erottavia tekijöitä voidaan luetella leegio aina mongolien despoottisesta valtio-opista ortodoksisen kirkon oppiin, jonka mukaan kirkko ja valtio ovat osa samaa sopusointuista sinfoniaa. Lisäksi voidaan nostaa esiin roomalaisen oikeuden, feodalismin, renessanssin ja reformaation puuttuminen, Euraasian tasangon kansojen kohtalonyhteys tai hankaluudet hallita ilmastoltaan ja maantieteelliseltä laajuudeltaan varsin poikkeuksellista valtiota.

Kaikki nämä tekijät luultavasti vaikuttavat siihen, minkälainen Venäjä nykyisin on. Yhteiskunnan ja valtion suhteiden kannalta olennaisimpia historiallisia tekijöitä ovat olleet valtion asema, joka on ollut perinteisesti keskeinen, ja kansalaisyhteiskunnan heikkous. Historioitsija Marc Raeff on viitannut siihen, ettei Venäjällä, toisin kuin läntisessä Euroopassa, koskaan syntynyt itsetietoista ja itsenäistä kaupunkiväestöä omine instituutioineen. Jopa aateliston itsenäinen korporaatiohenki nujerrettiin.

Vaikka itsevaltiutta esiintyi lähes kaikkialla Euroopassa, Venäjällä sen vastavoimat jäivät poikkeuksellisen kehittymättömiksi. Tsaarista tuli ylivertainen valtion symboli ja keskus, joka piti kaikkea koossa. Edes kapinoitsijat eivät nousseet menneinä vuosisatoina koskaan tsaaria vastaan, vaan julistivat taistelevansa hänen puolestaan »väärää tsaaria» vastaan, kuten historioitsija Adam Ulam on huomauttanut.

Venäläiset ovat sangen historiatietoisia, ja suuri osa heistä myös uskoo maansa erikoislaatuun ja erityistehtävään. Koska vahva valtio on kuulunut Venäjän suuruudenkausien kuvaan ja valtion heikentyminen puolestaan on liittynyt alennustilaan ja onnettomuuksiin, lienee ymmärrettävää, että myös Putin on vedonnut valtioon Venäjän kansallisen idean keskeisenä elementtinä. Hyökkääminen vallanpitäjiä vastaan muuttuu helposti hyökkäykseksi valtiota ja koko synnyinmaata vastaan, Putin varoitti ideologisessa puheessaan Valdai-klubissa syksyllä 2013.

Noustessaan valtaan Putin peri järjestelmän, jossa voimakkaat oligarkit hallitsivat sekä pääomia että tiedotusvälineitä. Myös paikallisella tasolla valituilla kuvernööreillä oli mahdollisuus hankkia merkittävästi valtaa itselleen. Jeltsinin valtaannousun ja Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin käyty »lakien sota» oli osoittanut keskusvallan heikkoutta. 1600-luvun sekasorron aikaan liittyvä Seitsemän pajarin hallitus (semibojarštšina) näytti syntyneen uudelleen »seitsemän pankkiirin hallituksena» (semibankirštšina), joka vuonna 1996 nosti uudelle kaudelle vähäistä kansansuosiota nauttineen bulvaaninsa Boris Jeltsinin.

Jeltsin oli sekä henkilönä että tosiasialliselta valta-asemaltaan heikko. Jeltsinin aikaansaannoksiin kuului Neuvostoliiton hajottaminen, joka ei suinkaan saanut osakseen venäläisten jakamatonta suosiota. Myös Venäjän hajoaminen nähtiin hänen kaudellaan vaarana, mitä korosti heikko suoritus ensimmäisessä Tšetšenian sodassa. Jo varhaisessa vaiheessa Putin pyrki eroon valtion heikkoutta heijastavasta tilanteesta ja ryhtyi vahvistamaan keskusvaltaa eli niin sanottua vallan vertikaalia. Tämä vähensi alueiden itsenäisyyttä.

Myös oppositio saatiin käytännössä presidentin hallintaan. Demokraattista oppositiota ärsytti etenkin Putinin tekemä tornitus (rokirovka) eli asettuminen yhden kauden ajaksi pääministerin paikalle ja sitten nousu kolmannen kerran presidentiksi. Oppositio lähti pian vaalien jälkeen kaduille osoittamaan mieltään.

Putin ei temppuilullaan rikkonut lakia, eikä liene kohtuullista väittää, että demokratia sinänsä olisi mahdotonta, vaikka vahva presidentti hallitsisi pitkiä aikoja. Presidentin pitkittynyt toimikausi on ilman muuta kauneusvirhe systeemin toimivuudessa. Esimerkiksi Suomessa Urho Kekkosen pitkittynyt valta-asema vääristi poliittista järjestelmää huolimatta siitä, että Kekkonen nautti aitoa kansansuosiota ja sai jopa yli 80 prosenttia äänistä.

Venäjä on tällä hetkellä valtiomuodoltaan demokratia ja ainakin ulkoisesti täyttää eräät keskeiset demokraattisen järjestelmän tunnusmerkit, monipuoluejärjestelmästä aina yleiseen äänioikeuteen ja sananvapauteen saakka. Käytännössä äänestäjien mahdollisuudet vaihtaa johtajia ovat kovin rajoitetut, eivätkä toisinajattelijat saa ääntään kuuluviin, vaikka heitä ei estetä sanomasta mielipidet-tään.

Lisäksi Venäjän presidentillä on sangen vakuuttavasti osoitettu kansan enemmistön kannatus. Toisaalta vallanpitäjien nauttima suosio ei ole demokratian tae: luultavasti myös Adolf Hitler nautti vuonna 1939 saksalaisten enemmistön aitoa suosiota.

Muut instituutiot puolueista hallitukseen ja virkamiehiin sen sijaan herättävät Venäjän kansassa epäluuloja, ja erityisesti poliitikkoja pidetään epäluotettavina. Poliitikot kuuluvat demokratiaan niin erottamattomana osana, että epäluottamus kaikkia muita kuin Putinia kohtaan kertoo siitä, ettei järjestelmä toimi Venäjällä normaalisti. Ilmiö sinänsä on tuttu myös monarkioista, joissa »hyvä» kuningas usein symboloi kansalle »pahojen» virkamiesten ja ylimysten vastavoimaa.

Toimivaan demokratiaan yhdistetään usein myös muita asioita kuin poliittiset instituutiot, erityisesti oikeusvaltio. Venäläisen demokratian on katsottu toimivan huonosti myös siksi, että oikeusvaltio ja kansalaisyhteiskunta ovat kehittymättömiä ja alistettuja, kuten ne ovat maan historiassa lähes aina olleetkin.

Mikäli valta keskittyy yhden henkilön käsiin, lähestytään antiikin käsitteitä käyttäen monarkiaa tai tyranniaa, mikä merkitsee demokratiasta luopumista. Demokratia ei tosin aristoteelisen käsityksen mukaan koskaan voi olla paras mahdollinen valtiomuoto, mutta ei myöskään pahin, kuten tyrannia pahimmillaan, sillä huonossakin demokratiassa vallitsee vapaus. Se mahdollistaa hyvän elämän monille.

Toisaalta myös demokratia saattaa pysyä muodollisesti demokratiana, mutta kehittyä rappiomuodoksi, joka ei enää vastaa demokratialle valtiomuotona asetettuja ihanteita. 1990-luvulla Venäjän aloittelevassa demokratiassa oli ilmeisiä oligarkian piirteitä ja valtavan rikollisuuden, korruption ja köyhyyden oloissa hyvä elämä lienee ollut mahdollinen vain harvoille.

Demokratiaan liittyvän valinnanvapauden rajoittamisen ohella Venäjällä on syntynyt rakenteita, joiden tehtävänä on ilmeisesti toimia eräänlaisina ohjattuina kansalaisyhteiskunnan kanavina tai suorastaan korvata kansalaisyhteiskunta.

Putin on näkyvästi osallistunut ainakin presidentin ukaasien täytäntöönpanoa valvovan Yleisvenäläisen kansanrintaman ONF:n työhön. Putin on luonut vaikutelmaa siitä, että hän hallitsee kansan välittömällä myötävaikutuksella ja että hän kuuntelee tarkoin kansalta tulevia aloitteita ja huomioi ne omissa päätöksissään. Näissä instituutioissa on ymmärrettävästi nähty niin sanotun korporatiivisen valtion piirteitä. Kansalle on usein tarjottu mahdollisuus television kautta itse nähdä, miten presidentti keskustelee kansan kanssa ja käyttää valtaansa pannakseen »huonot» virkamiehet kuriin.

Normaalisti demokratiaan kuuluu myös merkittävä oppositio, joka tarjoaa vaihtoehdon vaaleissa. Venäjällä oppositiopuolueet ovat kuihtuneet varsin vaatimattomiksi, eikä niistä ole käytännössä ollut vallanpitäjien haastajiksi. Putin on pystynyt pitämään opposition matalana hallitsemalla suurinta osaa julkisesta sanasta ja kehittämällä oppositiopuolueiden toimintaa rajoittavaa lainsäädäntöä valtavan kansansuosionsa tukemana. Hänelle itselleen ei ole näkyvissä vakavasti otettavaa vaihtoehtoa.

Niinpä venäläistä demokratiaa voidaan nykyisin ilmeisen osuvasti kuvata käsitteellä »ohjattu demokratia» (upravljaemaja demokratija). Putin käytti käsitettä aikoinaan ilmeisenä tarkoituksenaan esittää se realistisena vaihtoehtona kaaokselle eli hallitsemattomalle ja ohjauskyvyttömälle demokratialle. Sanonta on kuitenkin monimerkityksinen ja voi tarkoittaa myös aisoihin tai valjaisiin pantua demokratiaa.

Putin on, kuten sanottu, tässä demokraattisessa järjestelmässä onnistunut paradoksaalisesti hankkimaan liki yksinvaltiaan aseman. Hänen hallintokautensa on venynyt, eikä loppua ole näkyvissä.

Venäjän demokratian periaatteelliset vastustajat ovat voineet olleet Putinin aikana tyytyväisiä. Niin sanottu Izborskin klubi edustaa lähinnä uusslavofiilisiä voimia, jotka vastustavat demokratiaa ja liberalismia. Vielä hiljattain tämän suuntauksen kannattajat suhtautuivat torjuvasti myös Putiniin, mutta ovat alkaneet kannattaa tätä niiden parin viime vuoden aikana, joina Putin on korostanut irtautumistaan läntisistä arvoista.

Demokratiavastaisuus ei ole Venäjällä mikään vähäpätöinen aatteellinen kuriositeetti, vaan perinteikäs ja huomattava virtaus, johon myös kaikkivaltias presidentti on suhtautunut tärkeissä lausunnoissaan myönteisesti. Venäjän heikon poliittisen opposition huomatuin osa on ollut länsimielistä, mutta myös demokratian vastustajat ovat tähän asti olleet oppositiossa. Putin asemoituu tässä kokonaisuudessa paradoksaalisesti eräänlaiseksi ideologiseksi keskustalaiseksi, joka ainakin toistaiseksi esiintyy demokratian tunnuksin, vaikka käytännössä toimii yksinvaltiaan tavoin.

Kirjoittaja on Venäjän tutkimuksen professori Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa