VENÄJÄ. 1800-luvun slavofiilisessä ajattelussa venäläisyyden ihanteet nousivat kyläyhteisöstä, joka nähtiin turmeltumattoman kollektivismin tyyssijana. Nyt demokratia on paalutettu syvälle Venäjän perustuslakiin, mutta etenkin uusslavofiilit vastustavat sitä epävenäläisenä.
Venäjä omaksui Neuvostoliitosta irtauduttuaan 1990-luvulla
erittäin demokraattisen perustuslain. Siinä varmistettiin mitä moninaisimmin tavoin,
ettei totalitaarinen järjestelmä voisi koskaan palata Venäjälle. Niinpä
Venäjällä ei perustuslain mukaan voi olla enempää valtionideologiaa kuin yhden
puolueen monopoliakaan. Kansalaiset nauttivat sitä paitsi kaikkia niitä
poliittisia vapauksia, jotka yleisesti liitetään demokratiaan. Tämä siis
teoriassa. Käytännössä poikkeukset voivat olla monet, kuten tiedetään.
Demokratia oli 1990-luvulla venäläisille käytännössä uusi
asia, vaikka sanaa oli viljelty paljon myös neuvostovallan aikana. »Sosialistinen
demokratia» oli neuvostoideologian mukaan ollut paljon porvarillista
demokratiaa kansanvaltaisempaa. Totuuden hetki koitti perestroikan aikana,
jolloin »demokratisointi» tuli yhdeksi kampanjateemaksi ja sitä alettiin opiskella
länsimaisten esimerkkien mukaan. Venäjällä oli liberaalista demokratiasta käsitteen
länsimaisessa mielessä vähän kokemusta Neuvostoliiton hajotessa. Kokemus liittyi
lähinnä vuoteen 1917, jolloin maassa pidettiin perustuslakia säätävän
kansalliskokouksen vaalit yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella.
Toki myös valtakunnanduuma oli valittu vaaleilla vuodesta
1906 lähtien, ja se oli toiminut vastavoimana autoritaariselle itsevaltiudelle.
Aluksi duuma oli täysin haluton yhteistyöhön hallitsijan kanssa. Pääministeri Pjotr Stolypin pani kuitenkin duuman
kuriin ja hajotti sen kaksi kertaa. Vuonna 1907 kokoontunutta kolmatta duumaa
tsaarin oli jo varsin helppo hallita, vaikka siellä yhä kuuluikin opposition
ääni. Tämä oli jo luonteeltaan »ohjattua demokratiaa», kuten nykyisin
sanottaisiin. Stolypin kuuluu Venäjän nykyisiin kansallissankareihin, ja
hänelle on viime vuosina pystytelty patsaita.
Demokratian ihannemuodosta ja sen kriteereistä on tietenkin
ollut ja yhä on erilaisia mielipiteitä. Vähintäänkin äänestäjillä on oltava
mahdollisuus valita vallan käyttäjät kahdesta tai useammasta vaihtoehdosta.
Usein ihanteeksi on esitetty suora demokratia, joka saattoi toteutua
esimerkiksi Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa. Venäjällä se toteutui keskiajalla
Novgorodissa ja Pihkovassa sekä myöhemmin zaporogikasakoiden Setšissä, joka sijoittui
nykyisen Ukrainan alueelle.
Välittömän demokratian ilmentymiksi haluttiin Neuvosto-Venäjällä
tulkita myös neuvostot, joiden ajateltiin olevan kansavaltaisempia kuin kapitalistinen
edustuksellinen demokratia. Nykyaikaisesta edustuksellisesta demokratiasta
neuvostot tietenkin olivat kaukana.
Venäjän uusi demokraattinen perustuslaki saatiin vuonna 1993 voimaan melkoisin ponnistuksin,
eikä vailla kauneusvirheitä, mitä sen demokraattisuuteen tulee. Uuden demokratian
isäksi tulleen Boris Jeltsinin toimien laillisuus asetettiin kyseenalaiseksi, kun Jeltsin kukisti vastustajansa
asevoimin. Itse asiassa koko demokratia tuli Venäjällä voimaan varsin onnettomien
tähtien alla, eikä asiaa parantanut se, että demokratian nimiin vannoneet oligarkit
varastivat lyhyessä ajassa pääosan koko valtionomaisuudesta. Assosiaatio demokratiasta
varkaisiin tuli havainnollisesti esille uudissanasta demokrad (demo-varas).
Demokratiaan kuitenkin totuttiin suhteellisen pian, vaikka
aluksi välinpitämättömyys koko asiaa kohtaan ilmeni erittäin alhaisina äänestyslukuina.
Kyselytutkimusten mukaan venäläiset kyllä enimmäkseen kannattavat demokratiaa ja
vallankin niitä ihmisoikeuksia, jotka ovat tapana yhdistää demokraattiseen järjestelmään.
Samaan aikaan on voitu todeta, ettei enemmistö venäläisistä kannata »länsimaalaistyyppistä»
demokratiaa, mitä sillä tarkoitettaneenkin. Sen sijaan ajatus Venäjän erityistiestä
on saanut osakseen suosiota niin vallan huipulla kuin ruohonjuuritasolla.
Venäläisten arvomaailmaa on tutkittu monella taholla.
Kansanvälinen World Values Survey (WVS) on todennut, että venäläisessä arvomaailmassa
yhdistyy elementtejä sekä kehittyneestä että kehittymättömästä yhteiskunnasta. Tulkinnan
taustalla on ajatus, että tietyllä aineellisen hyvinvoinnin tasolla yhteiskunnat
muuttuvat sekulaareiksi ja alkavat omaksua yhä enemmän suvaitsevaisuuden, luottamuksen
ja yhteistyön arvoja. Kulttuuri alkaa lyhyesti sanoen muistuttaa yhä enemmän
Ruotsissa vallitsevaa kulttuuria. Venäjä on pitkälti sekularisoitunut, mutta »post-materiaalisten»
arvojen kehitys on yhä lapsenkengissään.
Venäjän arvoja ovat tutkineet myös eräät sikäläiset ajatushautomot,
kuten Probleemi-analyysin ja valtionhallinnon projektien keskus. Tulokset ovat
samansuuntaisia kuin WVS:llä, mutta johtopäätökset erilaisia. Näitä tutkimuksia
johtaneen Stepan Sulakšinin mielestä
venäläisessä kulttuurissa arvostetaan kollektivismia ja altruismia.
Sulakšinin mukaan venäläiset arvot poikkeavat jyrkästi
läntisistä eivätkä ole muuttumassa niiden kaltaisiksi. Venäjän kulttuurinen erityistie
on todellisuutta, ja sitä on vaalittava. Tässä Sulakšin voisi myös vedota
lukuisiin 1800- ja 1900-luvun slavofiilisiin ajattelijoihin Aleksei Homjakovista Nikolai Danilevskiin ja Ivan Iljiniin. Viimeksi mainittu
näyttää olevan myös Putinin suosiossa.
Demokratialla on
Venäjällä ollut myös perinteisiä periaatteellisia vihollisia. Slavofiilisen ajattelun
piirissä koko demokratia sijoitettiin jo 1800-luvulta lähtien länteen ja sitä
pidettiin venäläisyydelle vieraana.
Venäjälle ominaisena sen sijaan pidettiin »yhteisyyttä» (sobornost), joka tarkoitti vapaaehtoista
alistumista hallitsijan määrittelemään oikeudenmukaisuuteen. Puolueriitojen yläpuolella
oleva itsevaltias saattoi sen nojalla pitää päätöksissään silmämääränä sitä,
mitä piti Jumalalle otollisena. Demokratia, esimerkiksi puolalainen
aatelisdemokratia, sen sijaan merkitsi viime kädessä hyväksyntää väkivallalle,
ylpeyttä eikä nöyryyttä, enemmistön eikä oikeudenmukaisuuden valtaa.
Varhaiset slavofiilit katsoivat, että aito venäläisyys oli
säilynyt kyläyhteisön eli mirin piirissä.
Siellä vallitsi heidän mukaansa turmeltumaton altruismi ja kollektivismi eikä
omaa etuaan ajavien porvarien keskinäinen taistelu, jota demokratia merkitsi.
Kyläyhteisöä ihailivat myös 1800-luvun loppupuolen vallankumoukselliset narodnikit, jotka näkivät siinä milteipä
valmiin sosialistisen yhteiskunnan. Asiaan kuului, että yhteisö kuviteltiin
ikivanhaksi venäläisen hengen luomukseksi, vaikka se itse asiassa oli melko myöhäinen
veronkannon tarpeisiin luotu instituutio.
Kyläyhteisöllä oli joka tapauksessa varmasti suuri vaikutus
talonpoikaiseen kulttuuriin eli Venäjän väestön suuren enemmistön mentaliteettiin.
Kyläyhteisössä oli totuttu työskentelemään yhdessä ja jakamaan vastuu veroista tiukan
paikan tullen yhteistakuuna (krugovaja
poruka) tunnetun järjestelmän avulla.
Nämä perinteet jatkuivat vielä vuonna 1861 toimeenpannun
maaorjien vapauttamisen jälkeenkin. Pääministeri Stolypinin kaudella 1900-luvun
alussa järjestelmää yritettiin purkaa, mutta vuoden 1917 vallankumouksessa se syntyi
uudelleen ja purkautui lopullisesti vasta vuonna 1930. Silloin sen korvasivat
kolhoosit, joissa niissäkin korostuivat kollektiivisen työn ja yhteisomistuksen
periaatteet.
On ilmeistä, että kyläyhteisön säilyminen pitkälle 1900-luvulle
saakka kuuluu Venäjän historiallisiin erikoisuuksiin. Poikkeuksellista oli myös
se, että maaorjuus jatkui vuoteen 1861 saakka, eli kauan sen jälkeen, kun se
oli muualla Euroopassa lakkautettu. Muita Venäjän läntisestä Euroopasta
erottavia tekijöitä voidaan luetella leegio aina mongolien despoottisesta
valtio-opista ortodoksisen kirkon oppiin, jonka mukaan kirkko ja valtio ovat
osa samaa sopusointuista sinfoniaa. Lisäksi voidaan nostaa esiin roomalaisen
oikeuden, feodalismin, renessanssin ja reformaation puuttuminen, Euraasian tasangon
kansojen kohtalonyhteys tai hankaluudet hallita ilmastoltaan ja
maantieteelliseltä laajuudeltaan varsin poikkeuksellista valtiota.
Kaikki nämä tekijät luultavasti vaikuttavat siihen, minkälainen
Venäjä nykyisin on. Yhteiskunnan ja valtion suhteiden kannalta olennaisimpia historiallisia
tekijöitä ovat olleet valtion asema, joka on ollut perinteisesti keskeinen, ja
kansalaisyhteiskunnan heikkous. Historioitsija Marc Raeff on viitannut siihen, ettei Venäjällä, toisin kuin
läntisessä Euroopassa, koskaan syntynyt itsetietoista ja itsenäistä kaupunkiväestöä
omine instituutioineen. Jopa aateliston itsenäinen korporaatiohenki nujerrettiin.
Vaikka itsevaltiutta esiintyi lähes kaikkialla Euroopassa,
Venäjällä sen vastavoimat jäivät poikkeuksellisen kehittymättömiksi. Tsaarista
tuli ylivertainen valtion symboli ja keskus, joka piti kaikkea koossa. Edes
kapinoitsijat eivät nousseet menneinä vuosisatoina koskaan tsaaria vastaan,
vaan julistivat taistelevansa hänen puolestaan »väärää tsaaria» vastaan, kuten
historioitsija Adam Ulam on huomauttanut.
Venäläiset ovat sangen historiatietoisia, ja suuri osa heistä myös uskoo maansa erikoislaatuun
ja erityistehtävään. Koska vahva valtio on kuulunut Venäjän suuruudenkausien
kuvaan ja valtion heikentyminen puolestaan on liittynyt alennustilaan ja
onnettomuuksiin, lienee ymmärrettävää, että myös Putin on vedonnut valtioon
Venäjän kansallisen idean keskeisenä elementtinä. Hyökkääminen vallanpitäjiä
vastaan muuttuu helposti hyökkäykseksi valtiota ja koko synnyinmaata vastaan,
Putin varoitti ideologisessa puheessaan Valdai-klubissa syksyllä 2013.
Noustessaan valtaan Putin peri järjestelmän, jossa voimakkaat
oligarkit hallitsivat sekä pääomia että tiedotusvälineitä. Myös paikallisella
tasolla valituilla kuvernööreillä oli mahdollisuus hankkia merkittävästi valtaa
itselleen. Jeltsinin valtaannousun ja Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin käyty
»lakien sota» oli osoittanut keskusvallan heikkoutta. 1600-luvun sekasorron
aikaan liittyvä Seitsemän pajarin hallitus (semibojarštšina)
näytti syntyneen uudelleen »seitsemän pankkiirin hallituksena» (semibankirštšina), joka vuonna 1996
nosti uudelle kaudelle vähäistä kansansuosiota nauttineen bulvaaninsa Boris
Jeltsinin.
Jeltsin oli sekä henkilönä että tosiasialliselta valta-asemaltaan
heikko. Jeltsinin aikaansaannoksiin kuului Neuvostoliiton hajottaminen, joka ei
suinkaan saanut osakseen venäläisten jakamatonta suosiota. Myös Venäjän hajoaminen
nähtiin hänen kaudellaan vaarana, mitä korosti heikko suoritus ensimmäisessä
Tšetšenian sodassa. Jo varhaisessa vaiheessa Putin pyrki eroon valtion
heikkoutta heijastavasta tilanteesta ja ryhtyi vahvistamaan keskusvaltaa eli niin
sanottua vallan vertikaalia. Tämä vähensi alueiden itsenäisyyttä.
Myös oppositio saatiin käytännössä presidentin hallintaan.
Demokraattista oppositiota ärsytti etenkin Putinin tekemä tornitus (rokirovka) eli asettuminen yhden kauden ajaksi
pääministerin paikalle ja sitten nousu kolmannen kerran presidentiksi.
Oppositio lähti pian vaalien jälkeen kaduille osoittamaan mieltään.
Putin ei temppuilullaan rikkonut lakia, eikä liene kohtuullista
väittää, että demokratia sinänsä olisi mahdotonta, vaikka vahva presidentti hallitsisi
pitkiä aikoja. Presidentin pitkittynyt toimikausi on ilman muuta kauneusvirhe
systeemin toimivuudessa. Esimerkiksi Suomessa Urho Kekkosen pitkittynyt
valta-asema vääristi poliittista järjestelmää huolimatta siitä, että Kekkonen
nautti aitoa kansansuosiota ja sai jopa yli 80 prosenttia äänistä.
Venäjä on tällä hetkellä valtiomuodoltaan demokratia ja
ainakin ulkoisesti täyttää eräät keskeiset demokraattisen järjestelmän tunnusmerkit,
monipuoluejärjestelmästä aina yleiseen äänioikeuteen ja sananvapauteen saakka. Käytännössä
äänestäjien mahdollisuudet vaihtaa johtajia ovat kovin rajoitetut, eivätkä
toisinajattelijat saa ääntään kuuluviin, vaikka heitä ei estetä sanomasta
mielipidet-tään.
Lisäksi Venäjän presidentillä on sangen vakuuttavasti
osoitettu kansan enemmistön kannatus. Toisaalta vallanpitäjien nauttima suosio
ei ole demokratian tae: luultavasti myös Adolf
Hitler nautti vuonna 1939 saksalaisten enemmistön aitoa suosiota.
Muut instituutiot puolueista hallitukseen ja virkamiehiin
sen sijaan herättävät Venäjän kansassa epäluuloja, ja erityisesti poliitikkoja pidetään
epäluotettavina. Poliitikot kuuluvat demokratiaan niin erottamattomana osana, että
epäluottamus kaikkia muita kuin Putinia kohtaan kertoo siitä, ettei järjestelmä
toimi Venäjällä normaalisti. Ilmiö sinänsä on tuttu myös monarkioista, joissa »hyvä»
kuningas usein symboloi kansalle »pahojen» virkamiesten ja ylimysten
vastavoimaa.
Toimivaan demokratiaan yhdistetään usein myös muita asioita kuin
poliittiset instituutiot, erityisesti oikeusvaltio. Venäläisen demokratian on
katsottu toimivan huonosti myös siksi, että oikeusvaltio ja
kansalaisyhteiskunta ovat kehittymättömiä ja alistettuja, kuten ne ovat maan
historiassa lähes aina olleetkin.
Mikäli valta keskittyy yhden henkilön käsiin, lähestytään antiikin käsitteitä käyttäen monarkiaa
tai tyranniaa, mikä merkitsee demokratiasta luopumista. Demokratia ei tosin
aristoteelisen käsityksen mukaan koskaan voi olla paras mahdollinen
valtiomuoto, mutta ei myöskään pahin, kuten tyrannia pahimmillaan, sillä
huonossakin demokratiassa vallitsee vapaus. Se mahdollistaa hyvän elämän monille.
Toisaalta myös demokratia saattaa pysyä muodollisesti
demokratiana, mutta kehittyä rappiomuodoksi, joka ei enää vastaa demokratialle
valtiomuotona asetettuja ihanteita. 1990-luvulla Venäjän aloittelevassa demokratiassa
oli ilmeisiä oligarkian piirteitä ja valtavan rikollisuuden, korruption ja
köyhyyden oloissa hyvä elämä lienee ollut mahdollinen vain harvoille.
Demokratiaan liittyvän valinnanvapauden rajoittamisen ohella
Venäjällä on syntynyt rakenteita, joiden tehtävänä on ilmeisesti toimia eräänlaisina
ohjattuina kansalaisyhteiskunnan kanavina tai suorastaan korvata kansalaisyhteiskunta.
Putin on näkyvästi osallistunut ainakin presidentin ukaasien
täytäntöönpanoa valvovan Yleisvenäläisen kansanrintaman ONF:n työhön. Putin on luonut
vaikutelmaa siitä, että hän hallitsee kansan välittömällä myötävaikutuksella ja
että hän kuuntelee tarkoin kansalta tulevia aloitteita ja huomioi ne omissa päätöksissään.
Näissä instituutioissa on ymmärrettävästi nähty niin sanotun korporatiivisen
valtion piirteitä. Kansalle on usein tarjottu mahdollisuus television kautta
itse nähdä, miten presidentti keskustelee kansan kanssa ja käyttää valtaansa
pannakseen »huonot» virkamiehet kuriin.
Normaalisti demokratiaan kuuluu myös merkittävä oppositio,
joka tarjoaa vaihtoehdon vaaleissa. Venäjällä oppositiopuolueet ovat kuihtuneet
varsin vaatimattomiksi, eikä niistä ole käytännössä ollut vallanpitäjien
haastajiksi. Putin on pystynyt pitämään opposition matalana hallitsemalla
suurinta osaa julkisesta sanasta ja kehittämällä oppositiopuolueiden toimintaa
rajoittavaa lainsäädäntöä valtavan kansansuosionsa tukemana. Hänelle itselleen ei
ole näkyvissä vakavasti otettavaa vaihtoehtoa.
Niinpä venäläistä demokratiaa voidaan nykyisin ilmeisen
osuvasti kuvata käsitteellä »ohjattu demokratia» (upravljaemaja demokratija). Putin käytti käsitettä aikoinaan
ilmeisenä tarkoituksenaan esittää se realistisena vaihtoehtona kaaokselle eli
hallitsemattomalle ja ohjauskyvyttömälle demokratialle. Sanonta on kuitenkin monimerkityksinen
ja voi tarkoittaa myös aisoihin tai valjaisiin pantua demokratiaa.
Putin on, kuten sanottu, tässä demokraattisessa järjestelmässä
onnistunut paradoksaalisesti hankkimaan liki yksinvaltiaan aseman. Hänen
hallintokautensa on venynyt, eikä loppua ole näkyvissä.
Venäjän demokratian periaatteelliset vastustajat ovat
voineet olleet Putinin aikana tyytyväisiä. Niin sanottu Izborskin klubi edustaa
lähinnä uusslavofiilisiä voimia, jotka vastustavat demokratiaa ja liberalismia. Vielä hiljattain tämän suuntauksen
kannattajat suhtautuivat torjuvasti myös Putiniin, mutta ovat alkaneet
kannattaa tätä niiden parin viime vuoden aikana, joina Putin on korostanut
irtautumistaan läntisistä arvoista.
Demokratiavastaisuus ei ole Venäjällä mikään vähäpätöinen
aatteellinen kuriositeetti, vaan perinteikäs ja huomattava virtaus, johon myös
kaikkivaltias presidentti on suhtautunut tärkeissä lausunnoissaan myönteisesti.
Venäjän heikon poliittisen opposition huomatuin osa on ollut länsimielistä, mutta
myös demokratian vastustajat ovat tähän asti olleet oppositiossa. Putin
asemoituu tässä kokonaisuudessa paradoksaalisesti eräänlaiseksi ideologiseksi
keskustalaiseksi, joka ainakin toistaiseksi esiintyy demokratian tunnuksin,
vaikka käytännössä toimii yksinvaltiaan tavoin.
Kirjoittaja on Venäjän
tutkimuksen professori Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa