Tukahdutettu vallankumous

Toivo Martikainen/UP

VENÄJÄ. Moskovan suurmielenosoituksissa huudettiin kolme talvea sitten Putinin vastaisia iskulauseita. Venäjän mielipideilmasto on muuttunut sen jälkeen niin perusteellisesti, että protestit tuskin toistuvat, arvioi tutkija Maria Lipman. 

Jouluaattona 2011 Moskovan kaduilla oli väki liikkeellä. Eri arvioiden mukaan jopa 120 000 ihmistä kokoontui Akateemikko Saharovin valtakadulle osoittamaan rauhanomaisesti mieltään.

Pääkaupungissa ei ollut nähty niin paljon mielenosoittajia sitten Neuvostoliiton romahtamisen. Väkijoukon olivat saaneet liikkeelle joulukuun alun parlamenttivaalien väärennetyt lopputulokset, joista hyötyi valtapuolue Yhtenäinen Venäjä.

»Vuosina 2009–2011 kansalaisaktivismi oli nostanut päätään Venäjällä. Ihmiset olivat valmiita toimimaan. Heitä turhauttivat vaaleihin liittyneet väärinkäytökset sekä Vladimir Putinin ilmoitusasiana julkistettu paluu Kremliin», sanoo moskovalainen politiikan tutkija Maria Lipman.

»Mielenosoittamiseen ei myöskään liittynyt tuolloin riskejä, vaan ainoa este oli kylmyys. Toisin kuin vaikkapa Kairon tai Istanbulin mielenosoituksissa, tunnelma oli juhlava ja ihmiset tulivat kaduille aina muutamaksi tunniksi kerrallaan.»

Missä tämä kriittinen kaupunkiväestö on nyt, kolme vuotta myöhemmin, kun Venäjän sisäinen tilanne kiristyy ja maa käy Ukrainassa sotaa?

»Heidät on lannistettu, marginalisoitu ja peloteltu pysymään poissa», Lipman sanoo.

Lipman toimi pitkään Moskovan Carnegie-keskuksen tutkijana, mutta sai viime elokuussa potkut. Niiden muodollinen syy oli se, että hänen päätoimittamansa ja neljästi vuodessa ilmestynyt journaali Pro et Contra lakkautettiin pikapäätöksellä. Lehti käsitteli Venäjän asioita ja kansainvälisiä kysymyksiä kriittisellä otteella. »Minut irtisanottiin, koska Carnegie lopetti Pro et Contran julkaisemisen», Lipman tyytyy kommentoimaan potkujaan. Irtisanomisensa jälkeen hän on työskennellyt European Council on Foreign Relations -ajatushautomon vierailevana tutkijana Moskovasta.

LIPMANIN mukaan talvella 2011–2012 mieltään osoittaneet venäläiset eivät edustaneet yhtenäistä »urbaania keskiluokkaa», vaan kaduilla oli ihmisiä monilta eri elämänalueilta.

»Valtaosa mielenosoittajista oli liberaaleja, mutta joukossa oli myös Putiniin pettyneitä nationalisteja», hän sanoo.

Mielenosoitukset jatkuivat kevään mittaan, mutta niiden paras terä oli jo taittunut. Putinin tehdessä paluuta presidentiksi toukokuussa 2012 viranomaiset päättivät, että mielenosoittajien touhua oli katseltu riittämiin.

Toukokuun kuudentena 2012 – päivää ennen Putinin kolmansia virkaanastujaisia – poliisi ja Moskovan keskustassa järjestettyyn »miljoonien marssiin» matkalla olleet mielenosoittajat ottivat väkivaltaisesti yhteen, pääosin poliisin aloitteesta.

Viranomaiset pidättivät satoja mielenosoittajia, ja lopulta 27:lle luettiin syytteet. Tapauksia seuraavien verkkosivustojen mukaan pidätetyistä seitsemän tuomittiin vankeuteen, ainakin yksi on lähtenyt maanpakoon, yksi tehnyt itsemurhan ja yksi on mielisairaalassa. Tuomittujen osallisuudesta väkivaltaisuuksiin ei ihmisoikeusjärjestöjen mukaan saatu näyttöä.

Kriitikoiden mielestä oikeudenkäynnit olivat poliittisia. Lipmanin mukaan keskeisintä ei kuitenkaan ole se, kuinka oikeutta käytiin, vaan se, ketä vastaan.

»Oikeuteen joutuneet eivät olleet mielenosoitusten järjestäjiä tai aktivisteja, vaan rivijäseniä, protesteihin mukaan lähteneitä tavallisia ihmisiä», hän sanoo.

»Tämä on ollut viesti monille muille: haluatteko tosiaan ryhtyä tähän?»

SITTEMMIN mielipideilmasto on muuttunut vallanpitäjien kannalta huomattavasti suotuisammaksi.

Levada-keskuksen kuluvan vuoden tammikuussa tekemässä mielipidetiedustelussa Putinia ilmoitti kannattavansa 85 prosenttia vastaajista, ja vastustajia oli enää 15 prosenttia. Muutos on suuri, sillä reilu vuosi sitten marraskuussa 2013 kannatus oli 61 prosenttia ja vastustus 37 prosenttia.

»Kommunismin romahtamisen jälkeisinä vuosina venäläisestä yhteiskunnasta ehti tulla paljon monimuotoisempi. Nyt, Krimin valtauksen jälkeen, mennään taas yhdenmukaisempaan suuntaan, mikä näkyy Putinin kannatuksen kasvussa», Lipman sanoo.

Levadan viime joulukuussa tekemän mielipidetiedustelun mukaan enää yhdeksän prosenttia vastaajista piti mahdollisena sitä, että osallistuisi poliittiseen mielenilmaukseen omalla alueellaan. Kolme vuotta sitten osallistumistaan piti mahdollisena 17 prosenttia vastaajista.

»Protestimieliala on murskattu. Mielenosoitusten johtohahmoihin kuulunut Aleksei Navalnyi on tuomittu ehdolliseen vankeuteen tekaistujen syytteiden nojalla, jotka eivät liity mitenkään hänen poliittiseen aktivismiinsa. Hänen veljensä on tuomittu vankilaan, ja osa hänen tukijoukostaan on lähtenyt pakoon», Lipman sanoo.

»Mielenosoitustalven tapahtumat tuskin toistuvat. Venäjän sisäinen tilanne on muuttunut vuoden 2011 jälkeen niin paljon, että voisi puhua jopa kokonaan eri maasta ja eri yhteiskunnasta.»

Mielenosoitushalujen tukahduttamiseen ei ole Lipmanin mukaan tarvittu ainakaan toistaiseksi mitään erityisiä sortotoimia. Kyse on enemmänkin mielipideilmaston onnistuneesta säätelemisestä sellaiseksi, että yhteiskunta ei suvaitse soraääniä.

»Sosiaalinen paine yhdenmukaisuuteen on kasvanut huomattavasti. Suuri enemmistö vastustaa nykyään liberaaleja ja länsimaisia arvoja ja kannattaa Putinia.»

»Sortotoimet ovat silti mahdollisia. Sortavia elementtejä on yhä enemmän, sillä hallitus saa hyväksytyksi kaikki haluamansa aktivismia ja ilmaisunvapautta rajoittavat lait. Lisäksi vallan tasapaino on siirtynyt merkittävästi lainvalvonta- ja turvallisuuseliitin suuntaan», Lipman sanoo.

VENÄLÄISTEN suuren enemmistön tyytymistä nykyhallinnon toimiin selittää syvälle juurtunut vakauden kaipuu. Sen vuoksi ihmiset ovat valmiita luopumaan riippumattomasta tiedonvälityksestä ja sallimaan jopa hallituksen suoranaisen valehtelun.

FOM-tutkimussäätiön viime vuonna tekemässä mielipidetiedustelussa 72 prosenttia osallistujista vastasi, että viranomaisilla on oikeus salata tietoja kansalaisilta, jos se edistää yleistä hyvää. 54 prosentin mielestä viranomaiset saavat myös esittää vääristeltyjä tietoja yleishyödyllisistä syistä.

»Ihmiset eivät halua mitään muuta näkökulmaa kuin hallituksen näkökulman. He saattavat kenties epäillä, että heille kerrotut asiat eivät ole täysin totta, mutta he eivät silti halua muutakaan tietoa», Lipman kuvailee.

»Vallalla on paternalistinen mentaliteetti,ihmiset antautuvat holhottaviksi.»

Valtion hallitsemien joukkotiedotusvälineiden rummuttamalla ulkoisen vihollisen uhalla ja kansallismielisellä kiihkolla on vakava varjopuolensa. Venäjällä on nykyhallintoa huomattavasti radikaalimpia äärinationalistisia ryhmittymiä, jotka pitävät ääntä itsestään.

»Nationalismin nousu on uhka Venäjälle. Sen voima kasvaa koko ajan, ja myös maan ortodoksinen kirkko tukee sitä merkittävästi», Lipman sanoo.

»Riski, että joku omavaltainen radikaaliryhmittymä turvautuu väkivaltaan, on olemassa ja todellinen.»

Venäjällä tapahtuneen muutoksen läpi tunkevaa voimaa kuvastaa se, että suuri osa mielenosoitustalvena vaalivilppiä vastaan protestoineista on luultavasti ottanut Krimin valtauksen vastaan ilouutisena.

Maria Lipman

SYNTYNYT 1952.

MAISTERINTUTKINTO Moskovan valtion yliopistosta 1974.

VIERAILEVA tutkija European Council on Foreign Relationsissa.

TOIMI vuodesta 2003 viime elokuiseen irtisanomiseensa saakka Moskovan Carnegie-keskuksen tutkijana ja Contra-lehden päätoimittajana.

TYÖSKENNELLYT muun muassa Eženedelnyi Žurnal - ja Itogi-lehtien apulaispäätoimittajana, Washington Postin kolumnistina sekä New Yorkerin bloggarina.

JULKAISSUT useita kirjoja Venäjän politiikasta ja yhteiskunnasta.

NAIMISISSA, kaksi aikuista lasta.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää