Joel Kotkin: The New Class Conflict. Telos Press Publishing 2014, 230 s.
Tutun tarinan mukaan taloudellinen eriarvoisuus on Yhdysvalloissa räikeämpää kuin kertaakaan sitten 1920-luvun. Joel Kotkinin mukaan tavanomaiset jaottelut, jotka perustuvat usein vasemmistoon ja oikeistoon, porvareihin ja työläisiin tai demokraatteihin ja republikaaneihin, sopivat nykytilanteen analysointiin huonosti. Tilalle hän tarjoaa uutta luokkajakoa.
Tutun tarinan mukaan taloudellinen eriarvoisuus on Yhdysvalloissa
räikeämpää kuin kertaakaan sitten 1920-luvun. Kasvu on hyödyttänyt rikkaista
rikkaimpia kaikkien muiden kustannuksella. Köyhyys ei ole helpottanut, ja
kutistuvan keskiluokan reaaliansiot ovat 1970-luvun tasolla.
Kovasta yrityksestä ei enää palkita, sosiaalinen liikkuvuus
on vähentynyt ja ydinperheelläkin menee huonosti. Amerikkalainen unelma on
rikki.
Joel Kotkinin mukaan tavanomaiset jaottelut, jotka perustuvat usein vasemmistoon ja
oikeistoon, porvareihin ja työläisiin tai demokraatteihin ja republikaaneihin,
sopivat nykytilanteen analysointiin huonosti. Tilalle hän tarjoaa uutta luokkajakoa.
Pahiksen roolissa ovat 2000-luvun nousevat ryhmät: digi- ja
informaatiotaloudessa rikastuneet »tekno-oligarkit» sekä heidän rahoituksestaan
riippuvaisten akateemisten älyköiden, johtavien virkamiesten ja liberaalimedian
»papisto», joka tukee tekno-oligarkkien maailmankuvaa.
Päähänpotkitun sankarin viitan Kotkin pukee sosiaalisesti
konservatiiviselle perusduunarille, joka asuu perheineen pikkukaupungin
omakotitalolähiössä, pitää autoilusta ja käy kirkossa. Sympatiaa saa myös
nuorten aikuisten petetty sukupolvi, jonka tulevaisuuden oligarkkien ja
papiston luoma yhteiskuntamalli tuhoaa.
Toisin kuin perinteinen teollisuus, informaatiotalous
tarjoaa vain vähän kohtuupalkkaisia keskitason työpaikkoja. Sosiaalisen median
yritykset tarvitsevat harvoja huippuosaajia ja jonkin verran huonopalkkaista
palvelusväkeä. Ne ulkoistavat kaiken mahdollisen halpatyömaihin ja minimoivat
veronsa. Loputkin teollisuustyöt katoavat, kun itärannikon vihreä papisto
asettaa ympäristönsuojelun ihmisten hyvinvoinnin edelle ja kuristaa teollisuustyön
sääntelyllään, Kotkin valittaa.
Parhaimmillaan kirja on pureskellessaan tekno-oligarkian,
markkinoiden ja politiikan suhdetta. Applen, Googlen ja Facebookin kaltaiset
yhtiöt ovat oligopoleja, jotka pyrkivät sementoimaan markkina-asemansa
rahoittamalla avokätisesti asiaansa ajavia poliitikkoja, tiedotusvälineitä ja järjestöjä
– jotka puolestaan ovat avustuksista liiankin riippuvaisia.
Kotkinin mukaan liberaalista ja ekologiatietoisesta
puheenparrestaan tunnetut teknomiljardöörit kuluttavat itse kestämättömästi,
hyväksi käyttävät työvoimaa ja vähät välittävät sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.
Heikommin toimii Kotkinin papisto-käsite, joka niputtaa
erilaisia toimijoita yhteen varsin epämääräisesti. Termi heijastaa lähinnä
kirjoittajan halveksuntaa postmodernia kaupunkilaista elämäntapaa ja kaikkea
hänen siihen liittämäänsä kohtaan.
Pohjimmiltaan teos on periamerikkalaisen elämänmallin
puolustuspuhe, joka etsii ratkaisuja nykyajan ongelmiin romantisoidusta
menneisyydestä.
Paikoin teksti on kuin menneen ajan teollisuuspatruunan
kynästä. Uusi teknologia on epäilyttävää ja uusiutuva energia suoranainen uhka.
Yhdysvaltain rapistuneelle infrastruktuurille Kotkinin esittämä
laaja julkinen investointiohjelma kuitenkin tekisi hyvää.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.