Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kaasua, pääkomissaari Juncker!

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvitus: Antti Valta

ENERGIA. Ukrainan sota on havahduttanut EU:n tajuamaan, kuinka suuri osa sen käyttämästä kaasusta tulee Venäjältä. Kriisi on vauhdittanut yhteisen energiapolitiikan hankkeita, jotka komissio keksi nimetä energiaunioniksi.



Euroopan unionin kaasusta 27 prosenttia tulee Venäjältä. Virossa, Latviassa Liettuassa, Bulgariassa, Slovakiassa ja Suomessa Venäjä on ainoa kaasuntoimittaja.

Venäjä myy Eurooppaan myös merkittäviä määriä öljyä, kivihiiltä ja uraania, mutta tämä näyttäytyy energiariippuvuutena lähinnä paperilla. Näitä energianlähteitä on suhteellisen helppo kuljettaa Eurooppaan vaikka maailman toiselta puolelta, ja myyntihinnat seurailevat enemmän tai vähemmän maailmanmarkkinahintaa.

Kaasuputket sen sijaan ovat paikkaan sidottua energiainfrastruktuuria. Kun massiiviset putkistot on kerran rakennettu ja maiden energiainfrastruktuuri viritetty niiden varaan, muutokset ovat hitaita ja kalliita.

"Riippuvuus yhdestä energianlähteestä tai maasta on aina huono juttu. Toimitusvarmuus vaarantuu, jos tuottajamaassa tulee mikä tahansa kriisi", eurooppalaisen talous- ja energiaoikeuden professori Kim Talus Itä-Suomen yliopistosta sanoo.

"Toisaalta yhtä lailla osissa Pohjois-Eurooppaa ollaan riippuvaisia Norjasta ja Etelä-Euroopassa Algeriasta, mutta Norjaa tai Algeriaa ei nähdä geopoliittisina uhkina."

Juuri geopoliittisen uhkan käsite liitetään nyt Euroopassa energiariippuvuuteen Venäjästä. Venäjän pelätään uhkaavan etenkin Itä-Euroopan maita energiakatkoilla. Esimerkiksi Bulgaria ja Unkari ovat riippuvaisia Venäjän kaasusta, ja mailta puuttuvat varasuunnitelmat. Siksi niitä voi kiristää energialla.

Suomessa Venäjän kaasu menee pääosin teollisuuden sähköntuotantoon, ja teollisuudelta velvoitetaan varajärjestelmiä kaasukatkojen varalle. Siksi energia-aseen käyttö Suomea vastaan olisi vaikeampaa.

Vastauksena uhkaan viime vuoden lopulla virkaan astunut Jean-Claude Junckerin johtama Euroopan komissio on ottanut missiokseen rakentaa energiaunionin. Sen on tarkoitus tiivistää Euroopan rivejä energia-asioissa ja lisätä keskinäistä solidaarisuutta.

Energiaunionin toteuttamista kuitenkin estää paradoksaalisesti juuri se, ettei EU:n jäsenmailla ole keskinäistä solidaarisuutta. Maat eivät luota toisiinsa tarpeeksi.


Yksi energiaunionisuunnitelman avainajatuksista on solidaarisuuslauseke. Se velvoittaisi EU:n jäsenmaita myymään esimerkiksi kaasuaan yhteiseen käyttöön, jos maan omat kaasuvarastot olisivat täynnä ja muualla olisi kaasulle tarvetta.

Myös eri maiden sähköverkkojen pitäisi olla vapaasti kaikkien käytettävissä, mikä lisäisi kilpailua EU:n alueella ja alentaisi sähkön hintaa. Yhteiset kunnianhimoiset energiansäästötavoitteet vähentäisivät tuontiriippuvuutta.

Yhteistä energiapolitiikkaa on Brysselissä yritetty ajaa läpi jo pitkään, vaihtelevalla menestyksellä. Ukrainan kriisin aikana Junckerin komissio on vain nimennyt yhteisen energiapolitiikan aiempaa komeammalla nimellä. "Energiaunioni" on tarkoituksellisen liioiteltu termi, sillä kyseessä ei ole uusi liitto tai sopimus. Retorinen kikka voi tuoda junnaaviin hankkeisiin uutta pontta ja vauhtia.

"Europarlamentissa monet kovan linjan edustajat sanovat energiabisneksen olevan osa Venäjän käymää hybridisotaa. Maltillisemmat edustajat pohtivat, miten pitäisi toimia, jos Venäjä laittaa kaasuhanat kiinni", Sdp:n europarlamentaarikkona parlamentin teollisuus-, tutkimus- ja energiavaliokunnassa istuva Miapetra Kumpula-Natri sanoo.

Kireän tilanteen vuoksi aika on otollinen energiaunionin kaltaiselle hankkeelle.

"Kriisien luoma paine mahdollistaa integraation syvenemisen. Samoin pankkiunioni nytkähti eteenpäin pankkikriisien jälkeen", Kumpula-Natri sanoo.

Yhteinen energiapolitiikka olisi Euroopalle hyväksi myös perinteisistä kilpailukykysyistä. Komissio on laskenut, että unionin laajuinen, yhtenäisesti toimiva energiaverkko pienentäisi energiankäyttäjien laskua vuosittain jopa 40 miljardia euroa. Tukkusähkö on Euroopassa 30 prosenttia ja tukkukaasu yli 100 prosenttia kalliimpaa kuin Yhdysvalloissa, jossa oman liuskekaasun tulo energiapalettiin painaa energian hintaa alaspäin.

EU on maailman suurin energiantuoja. Vuonna 1995 sen kuluttamasta energiasta tuontitavaraa oli 43 prosenttia, ja vuoteen 2012 mennessä tuontienergian osuus oli kasvanut 53 prosenttiin. Energiantuontiin kuluu rahaa noin 400 miljardia euroa vuodessa.

Myös ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa olisi tehokkainta toteuttaa kollektiivisesti unionin kokoisella alueella. Tuuli- ja aurinkovoiman osuuden kasvattaminen kovin suureksi on riskialtista yhden maan sisällä: varsin monesti jossain maassa ei paista tai tuule. Sen sijaan koko Eurooppa on harvoin yhden säätilan armoilla.


Ideaalitapauksessa energiainvestoinnit ohjautuisivat Euroopassa markkinaehtoisesti ja tuotantopotentiaalin mukaan. Pohjanmeren rannikolle kannattaisi rakentaa lähinnä tuulivoimaloita ja Etelä-Espanjaan aurinkovoimaloita.

Nyt Pohjanmeren rannikolle rakennetaan myös paljon aurinkovoimaa ja Etelä-Espanjaan paljon tuulivoimaa, kun valtiot katsovat uusiutuvan energian tavoitteita vain kansallisesta näkökulmasta.

"Jäsenmaat eivät usko eurooppalaisiin tavoitteisiin. Kaikki puuhastelevat omiaan, ja poliitikkojen ambitiot suuntautuvat 'kotimaisten energiaresurssien turvaamiseen'", eurooppalaista sähkömarkkinakehitystä Energiateollisuus ry:n asiantuntijana seuraava Petteri Haveri sanoo.

Periaatteessa yhteiseurooppalaiset sähkömarkkinat ovat jo olemassa. Britanniasta Tšekkiin ja Gibraltarinsalmelta Nordkappiin ulottuvalla alueella sähkön tukkumarkkinahinta lasketaan samalla algoritmilla, joten sähkön pitäisi liikkua Euroopan sisällä hinnan perusteella.

Paitsi että ei liiku.

Maiden rajoilla ja sisällä on sähkönsiirron pullonkauloja. Lisäksi rajoilla on erilaisia suodattimia, jotka estävät energiavirtoja rajojen yli ja turvaavat siten kansallista sähkönsaantia ja -tuotantoa.

Esimerkiksi Tanskassa ja Pohjois-Saksassa tuulee yleensä yhtä aikaa. Huipputuulisina päivinä saksalaiset kuitenkin estävät tanskalaista sähköä virtaamasta verkkoonsa kilpailemaan oman tuulisähkönsä kanssa.

EU-maissa uusiutuvaa energiaa tuetaan vaihtelevin keinoin. Jos jokin valtio tukee jotain energiamuotoa paljon, se syrjäyttää naapurivaltion tuotantoa. Komission tavoitteena onkin harmonisoida uusiutuvan energian tukimekanismeja.

Nyt käy esimerkiksi niin, että kun Tanskassa ja Pohjois-Saksassa on hyvin tuulinen päivä, sähköä tuotetaan enemmän kuin kulutetaan, ja sähkön markkinahinta painuu negatiiviseksi.

Kun tuulivoimalla kuitenkin on kiinteä syöttötariffi eli takuuhinta, tuulivoimayritysten kannattaa pumpata lisää sähköä verkkoon niin kauan kuin syöttötariffi on suurempi kuin sähkön negatiivisesta markkinahinnasta muodostuva "sakko".

Ongelmaa helpottaisi, jos Keski-Saksan voimajohtoja vahvistettaisiin, jotta tuulisähkö pääsisi virtaamaan pohjoisesta etelämmäksi. Tosin tämä Saksan maaperällä toteutettava ratkaisu hyödyttäisi eritoten tanskalaisia tuulivoimayrityksiä, joten investointi näyttää epätodennäköiseltä.


Merkittävä pullonkaula on myös Pyreneillä. Vain kolme prosenttia Espanjassa tuotetusta sähköstä voi siirtyä Ranskaan.

Ranska, Britannia, Irlanti, Kreikka ja Portugali ovat ottaneet käyttöön kapasiteettimekanismit, eli valtiot maksavat sähköntuottajille pelkästä tuotantokapasiteetin olemassaolosta. Tällä pyritään turvaamaan sähkön saatavuus kaikissa oloissa.

"Kansallisilla kapasiteettimekanismeilla haetaan yli sadan prosentin toimitusvarmuutta, mikä vääristää sähkön siirtymistä optimaalisesti maasta toiseen", Petteri Haveri kritisoi.

Jos jossain maassa on käytössä kapasiteettimekanismi, se on käytännössä suoraa tukea paikallisille sähköntuottajille. Niinpä investoinnit suuntautuvat tähän maahan, ja siellä syntyy sähkön ylituotantoa.

Kapasiteettimekanismia käyttävän maan ylijäämäsähkö valuu naapurimaihin. Tämä puolestaan laskee sähkön markkinahintaa naapurimaissa ja edelleen rapauttaa maiden energiateollisuuden kilpailukykyä.

Siksi yrityksille tulee houkutus seurata investoinnista päättäessään enemmän valtioiden politiikkaa kuin varsinaisten sähkömarkkinoiden toimintaa.

"Energiaunionin henkihän on juuri päinvastainen: maiden ei tarvitse olla joka päivä omavaraisia, kun ne voivat luottaa naapureihinsa", Haveri sanoo.

Suomi on ollut tässä suhteessa mallioppilas. Sähkönsiirto Suomen rajoilla määräytyy hintojen perusteella, eli sähkö virtaa Suomeen silloin kun se on naapurimaissa halvempaa ja päinvastoin. Suomi on osa Nord Pool Spotia eli Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan sekä nykyisin myös Viron, Latvian ja Liettuan kantaverkkoyhtiöiden omistamaa sähköpörssiä.

Suomi toi sähköstään viime vuonna 22 prosenttia, eikä Suomen oma tuotantokapasiteetti riitä kattamaan kulutushuippuja.

Tiukin julkinen vääntö energiaunionista on käyty kaasukaupan ja kaasusopimusten suhteen.

Puolan silloinen pääministeri, nykyinen Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk vaati huhtikuussa 2014, että EU vastaisi Gazpromin myyntimonopoliin toimimalla yhtenä yhtenäisenä energianostajana. Tusk toi tuolloin ensimmäisen kerran käyttöön energiaunioni-termin.

Ehdotus ei mennyt läpi komissiossa. Ostomonopoli on räikeässä ristiriidassa EU:n sisämarkkinoiden perusajatuksen eli vapaan kilpailun kanssa.

Sen sijaan komissio on ehdottanut, että EU-maiden ja Venäjän välisten kaasusopimusten läpinäkyvyyttä pitäisi lisätä. Komission pitäisi saada tietää ainakin se, mitä jäsenmaat ovat sopimassa. Tieto pitäisi saada jo neuvotteluvaiheessa, jotta muille jäsenmaille tai EU:lle haitalliset hankkeet voitaisiin torpata heti.

Komissio haluaisi myös yksityiset yritykset tarkkailun piiriin, sillä kaasukauppaa käydään useimmiten yritysten eikä valtioiden kesken.

Venäjän valtiollisen kaasuyhtiön Gazpromin uskotaan jo nyt hyödyntävän monopoliasemaansa paitsi kaupallisesti myös poliittisesti. Venäjä saattaa hinnoitella kaasunsa ostajan maksukyvyn mukaan ja yrittää lyödä lisää kiilaa EU-maiden väliin myymällä kaasua itselleen myötämielisille maille ja yhtiöille halvemmalla kuin muille.

Helsingin yliopiston Venäjän energiapolitiikan professorin Veli-Pekka Tynkkysen mukaan pitkän aikavälin tilastoista ilmenee, että Ukrainan tapauksessa Venäjä on myynyt kaasua Moskovaa kohtaan suotuisille hallituksille halvemmalla kuin muille.

"Jos näin on tehty puoliavoimesti Ukrainassa, niin miksei salaisesti muuallakin", Tynkkynen sanoo.

Kun myötämielisyydestä palkitaan halvalla kaasulla ja kriittiset valtiot ja yritykset joutuvat maksamaan kovan hinnan, syntyy tarve miellyttää Venäjää ja sietää sen toimia. Kaiken lisäksi Venäjä on vaatinut ja saanut strategisia omistuksia Euroopan kaasuinfrastruktuurista energiakauppojen vastineeksi.

"Taloudelliselta kannalta investoinnit ovat lyhyellä aikavälillä erittäin huonoja, joten poliittista motiivia ei voi sulkea pois. Siksi ne voi tulkita myös Venäjän pyrkimykseksi horjuttaa maiden energiaomavaraisuutta ja saada Euroopassa energiaherruuden lisäksi poliittista herruutta", Tynkkynen sanoo.

Muun muassa Suomi ja Saksa ovat suhtautuneet nihkeästi komission ehdotuksiin kaasusopimusten avaamisesta. Ehdotukset voisivat nostaa maiden maksamaa kaasun hintaa. Lisäksi etenkin yritysten liikesalaisuuden varjelu nähdään tärkeämmäksi kuin yhteinen rintama Venäjää vastaan.

Euroopassa on myös paljon äärinationalistisia liikkeitä, jotka yhteisen EU-rintaman sijasta mieluummin luovat bilateraalisia suhteita muihin maihin, toteaa Veli-Pekka Tynkkynen.

Tynkkynen kuitenkin uskoo poliittisen konsensuksen olevan Euroopassa nyt sen verran vahva, että kaasukaupan salaisuus tullaan jollain tasolla purkamaan.

Yhteinen rintama kaasuasioissa tiivistyi jo viime vuoden lopulla, kun EU:n kilpailulainsäädännön tiukentunut tulkinta käytännössä kaatoi South Stream -kaasuputkihankkeen. Putki olisi kulkenut Venäjältä Bulgarian kautta EU:hun.

"South Stream olisi ollut Unkarin EU-kriittiselle hallitukselle lottovoitto. Se olisi voinut tarjota kansalaisille halpaa kaasua Venäjältä", Tynkkynen sanoo.

 
Ulkopolitiikka 2/2015

Energiaa vai politiikkaa?

Teija Tiilikainen

Suuri mahdollisuus

Teksti: Toivo Martikainen

Kaasua, pääkomissaari Juncker!

Teksti: Antti Kivimäki

Kolmiodraamaa Euroopan putkipolitiikassa

Antto Vihma

Venäläinen ydin

Teksti: Toivo Martikainen

Uudistuksilla Boko Haramia vastaan

Teksti: Henrik Angerbrandt & Mats Utas

Valmiina tappamaan Isisin puolesta

Yrjö Lautela

Silmät sidottuina suurvallan johdossa

Veera Laine

Upseeri saa ottaa kantaa

Joonas Pörsti/UP

Pilvilinnain herra

Teksti: Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Kaspian kaasupalapeli

Felix Siivonen

Ukraina pyrkii eroon Rosatom-riippuvuudesta

Katri Pynnöniemi

Persianlahti tarvitsee uuden turvallisuusmekanismin

Wolfgang Mühlberger

Kaupunkien kääntöpuoli

Annu Kekäläinen

Väkivallan noidankehä

Erik Nyström

Maailmaan syntyy lapsia enemmän kuin toivotaan

Heta Muurinen

Kuka purkaisi aikapommin?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Älkää uhriuttako musliminaisia!

Liina Mustonen

Diplomatian moniottelija osaa nauraa itselleen

Kai Sauer

Kohtelias alueliitos

Toivo Martikainen/UP

Euroopan unohdus

Heta Muurinen

Ukrainaan mallia Daytonin sopimuksesta

Martti J. Kari

Valtiota tarvitaan innovaatiotalouteen

Antti Alaja

Matoken ja Musevenin kaupunki

Liselott Lindström

Cameronin heikko kapina

Eeva Lennon

Oikaisu

Perhosia vatsassa Kyproksella

Reeta Paakkinen

Saako saastepilven alla aurinkoenergiaa?

Juha Mäkinen

Viron tyytyväiset venäläiset

Anna-Kaisa Hiltunen

Merkelin malli turvapaikkapolitiikkaan

Toivo Martikainen

Brittivaaleissa käytettiin Amerikan apuja

Toivo Martikainen