Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Kalamiesten kansanmurha

Slavenka Drakulić: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään. Like 2005, 176 s.

Matti Keppo


Lakikoukeroita, kysymyksiä tynnyrin läpimitasta, haukotuksia ja harhailevia katseita. Kroatialainen toimittaja ja kirjailija Slavenka Drakulić oli nukahtaa, kun hän ensimmäisen kerran seurasi Balkanin sotarikollisten oikeudenkäyntejä Haagissa. Sitten hän havahtui tuomarin kysymykseen: ”Miksi seinillä oli verta?”

Drakulićin kirjassa Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään murhamiehet puhuvat sodasta. Serbian edesmennyt presidentti Slobodan Milošević on tuttu, mutta kuka muistaa Goran Jelisićin, maatilan mekaanikon ja erinomaisen kalamiehen Bijeljinan kaupungista? Kenraalien ja poliitikkojen lisäksi Haagissa on tuomiolla tarjoilijoita, taksikuskeja ja huoltomiehiä. Rivimiesten tilinteko on kirjan parasta antia.

Drakulić seurasi oikeudenkäyntejä viisi kuukautta saadakseen tietää, millaiset ihmiset tekevät sotarikoksia. Hän piirtää piinaavan kuvan siitä, miltä nuoresta serbiarmeijan sotilaasta tuntuu pellon laidalla, kun ensimmäinen muslimi astuu Srebrenican linja-autosta ulos. Drakulić tulee avanneeksi Balkanin sotiin raadollisen näkökulman, jossa siviilien verilöylyihin syyllistyneet perheenisät itsekin ihmettelevät, kuinka kaikki tapahtui. Johtopäätös on, että monet ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat poikkeuksellisissa olosuhteissa tehneet moraalisesti väärän ratkaisun.

Havainto on samansuuntainen kuin natsibyrokraatti Adolf Eichmannin rikoksia tutkineen Hannah Arendtin päätelmä pahan banaaliudesta. Ehkä ihmiset eivät sinänsä ole pahoja, vaan pahuus on pikemminkin tavallisten ihmisten taipumusta totella käskyjä ja sulautua massaan ilman tekojensa ja tekemättä jättämisiensä kriittistä pohdintaa.

Haagissa jotkut itkevät, toiset sanovat totelleensa käskyjä. Tarinat perustuvat syytettyjen, tuttavien, silminnäkijöiden ja uhrien lausuntoihin, aikalaistietoihin sekä Drakulićin havaintoihin. Nahkaansa suojelevien itkuisia puheenvuoroja voisi epäilemättä lukea suomalaisten käräjäoikeuksienkin pöytäkirjoista. Tämä ei vähennä Drakulićin kirjan kiinnostavuutta. Olivat tarinat totta tai ei, lukija joutuu miettimään, mitä itse olisi tehnyt samassa tilanteessa.

Ainakin Drakulić suhtautuu terveellä ironialla oikeussalissa kuultuihin todistuksiin. On pakko hymyillä, kun kymmeniä vankeja teloittaneen Goran Jelisićin hyväluontoisuutta puolustava todistaja vakuuttaa vilpittömyyttään: kalakerhon puheenjohtajana hänen velvollisuutensa on suhtautua ammattimaisesti kaikkiin kalamiehiin.

Epilogissa Drakulić kuvaa sotarikollisten veljellistä yhteiseloa Scheveningenin pidätyskeskuksessa. Sotien loppuluku on yhtä absurdi kuin itse sodatkin. Tappokäskyjä antaneet entiset vihamiehet ovat löytäneet vanhan Jugoslavian toverihengen. Sulassa sovussa he pelaavat korttia, kokkaavat ja kehottavat kirjoittamassaan runossa Balkanin riitaisia kansoja laskemaan kiväärinsä.

Drakulić on syntynyt Kroatiassa, mutta asuu nykyään Ruotsissa. Hän on julkaissut useita Balkania käsitteleviä kirjoja, muun muassa How we Survived Communism and Even Laughed (1993) ja Cafe Europa (1997). Hänen aikaisemmista teoksistaan on suomennettu Balkan Express (1994) ja bosnialaisnaisen raiskauksesta kertova Aivan kuin minua ei olisi (2000).