Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Matkalla Euroopan tasavaltaan

Guy Verhofstadt: The United States of Europe. Manifesto for a New Europe. Federal Trust 2006, 75 s.

Hanna Ojanen


Kaupan kuitista voi lukea, kuinka monta prosenttia veroa ostosten hinnasta menee Suomelle ja kuinka monta Euroopalle. Prosenteista näkyy, että jälkimmäisen tulot – ja siten myös menot – ovat varsin pienet edelliseen verrattuna. Samalla kuitti on todiste Euroopan täydestä taloudellisesta riippumattomuudesta.

Naurettavat eurokäsitteet ovat unohtuneet: enää ei puhuta ”komissiosta” ja ”korkeasta edustajasta”, vaan Euroopan hallituksesta ja ulkoministeristä. Ei myöskään yritetä vakuutella, ettei Eurooppa muka olisi kehittämässä omaa sotilaallista toimintakykyään: se on, ja yhteistyölle on säännöt – vain Euroopan yhteiset asevoimat saavat toimia Euroopan ulkopuolella.

Näin ovat asiat Euroopan yhdysvalloissa, tai sanotaanko vaikkapa Euroopan tasavallassa Guy Verhofstadin, Belgian pääministerin mukaan. Sinne on vielä matkaa, mutta Verhofstadt raivaa tuoreessa manifestissaan tietä pahasti pusikoituneeseen maisemaan. Nyt on aika ryhdistäytyä, katsoa minne pitäisi suunnistaa ja lähteä päättäväisesti liikkeelle.

Kahteenkymmeneen vuoteen ei Euroopan tulevaisuudesta tai suunnasta ole esitetty mitään uutta ja mukaansa tempaavaa. Kukaan ei ole myöskään ottanut asiakseen selittää, mitä Euroopan yhdentymisessä on tapahtunut. Kun suunta hämärtyy, into alkaa hiipua. Epäilys ja välinpitämättömyys voittavat alaa. Jos nyt ei toimita, Eurooppa ja Euroopan maat näivettyvät. Maailman suurten toimijoiden – Kiinan, Yhdysvaltain, Intian ja Japanin – rinnalla Euroopan ääni ei enää juurikaan kuulu.

Tarvitaan ryhdistäytymistä, mikä tarkoittaa keskittymistä olennaiseen. Siihen missä Euroopan tasavaltaa tarvitaan, ja missä se on hyvä. Viisi tärkeintä alaa ovat sosiaali- ja talouspolitiikka, teknologia, Euroopan sisäinen oikeus ja turvallisuus, eurooppalainen ulkopolitiikka ja eurooppalainen armeija. Näissä kysymyksissä jäsenmaat on sidottava lujemmin yhteen. Yhteisen edun ja kansalaisten edun on noustava jäsenmaiden etujen rinnalle – jopa niiden ohi. Muut kysymykset on puolestaan maltettava jättää jäsenmaille. ”Historia osoittaa suunnan aivan yksiselitteisesti: Euroopan tulevaisuus on yhteisöllisen tai liittovaltiorakenteen varaan kehitettävässä poliittisessa unionissa. Käsite on räjähdysherkkä, mutta trendi on päivänselvä. Siitä huolimatta, että matkan varrella onkin ollut pientä nikottelua”, Verhofstad kirjoittaa.

Entä jos kaikki nykyisen EU:n jäsenmaat eivät tällaisesta perusta? Näin voi hyvinkin olla. Verhofstadt toteaa kuitenkin, että on mahdotonta jäädä odottelemaan junaa, johon kaikki nousisivat: sitä junaa ei tule koskaan. Nyt on vaihe, jossa liikkeellelähtö ja eteneminen tapahtuu mitä todennäköisimmin pienen joukon johdolla.

Onko Suomi jo lähtijöiden joukossa? Suomi on milloin pyrkinyt ”ytimeen”, milloin pyrkinyt toimimaan niin, ettei ytimiä syntyisi. Näkemys olisi nyt tarpeen, ja sellaiseen olisi myös oikeus. Tällä hetkellä näkemyksellisyys ei kuitenkaan tunnu kuuluvan Suomen Eurooppa-politiikan tavoitteisiin. On kuin Suomi kilpailisi aivan omassa sarjassaan. Sarjassa, jossa ei arvioida suorituksen pituutta, korkeutta, tyyliä eikä suuntaa, vaan kilpailun järjestelyjen onnistumista. Vaikka ajatuksia olisi, ei kukaan uskalla tuoda niitä esille, jollei ole aivan varma siitä, ettei kukaan niitä vastusta. Saavatko nyt muut päättää Suomen puolesta, mihin mennään? Ehkäpä joku siitä hyvästä varaisi Suomellekin paikan junasta.