Eurooppa kinastelee siitä, mitä tehdä Välimerellä kuoleville siirtolaisille. Samaan aikaan mantereen väki vanhenee, ja työvoimapula uhkaa. Entä jos rajat avattaisiin?
→ Tarua.
Vaikka Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker kirjoitti viime vuonna siirtolaisuutta koskevassa julistuksessaan, että Eurooppa "ei voi huolehtia koko maailman hädästä ja tuskasta", EU ottaa vastaan varsin pienen osan edes lähialueiden siirtolaisista.
Valtaosa kotoaan lähteneistä ei pyri Eurooppaan vaan jää kotimaidensa naapurustoon, koska haluaa pysyä lähellä kotia ja perhettä. On myös kulttuurisia ja taloudellisia syitä, joiden vuoksi enemmistö ei halua tai voi lähteä Eurooppaan. Vaarallinen ja kallis merimatka ei houkuta kaikkia.
Turkissa on syyrialaisia pakolaisia enemmän kuin missään muualla, yli 1,8 miljoonaa. Pienessä Libanonissa heitä on lähes 1,2 miljoonaa eli melkein viidesosa maan asukasmäärästä.
Näihin lukuihin verrattuna Välimeren yli Eurooppaan viime vuonna pyrkineiden joukko on pieni: YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan meren yli pyrki 219 000 ihmistä, joista ainakin 3 500 kuoli. Tänä vuonna pyrkijöitä oli elokuun alkuun mennessä 225 000, ja määrä on kasvussa. Helpottaakseen eteläisten jäsenmaiden tilannetta EU-ministerit päättivät heinäkuussa, että Italiasta ja Kreikasta siirretään lokakuusta alkaen muihin EU-maihin 32 000 turvapaikanhakijaa.
Euroopan unionin jäsenmaista haki viime vuonna turvapaikkaa lähes 626 000 henkilöä. Noin 163 000:lle myönnettiin vähintään jonkinasteista suojelua. Suurin ryhmä eli viime vuonna noin viidennes Eurooppaan pyrkivistä turvapaikanhakijoista oli kotoisin Syyriasta.
Koko maailmassa 59,5 miljoonaa ihmistä oli viime vuonna vainoa paossa. 86 prosenttia maailman pakolaisista elää kehittyvissä maissa.
→ Totta.
Siirtolaisten salakuljetus Välimeren yli on verrattain uusi ilmiö. London School of Economicsissa siirtolaisuutta, rajoja ja turvallisuutta tutkivan Ruben Anderssonin mukaan se sai alkunsa vuonna 1985 allekirjoitetusta Schengenin sopimuksesta, joka takaa ihmisten vapaan liikkuvuuden sopimusta soveltavien maiden kesken.
"Schengenin sopimus solmittiin erityisesti Välimeren ulkorajaa varten. Pohjois-Eurooppa halusi kiristää Etelä-Euroopan rajoja"Schengenin sopimus solmittiin erityisesti Välimeren ulkorajaa varten. Pohjois-Eurooppa halusi kiristää Etelä-Euroopan rajoja."", Andersson sanoo.
Päästäkseen mukaan Schengeniin Espanjan ja Italian oli asetettava viisumipakko eteläisen ja itäisen Välimeren maiden asukkaille. Tämä toteutui vuonna 1991.
"Samana vuonna ensimmäiset pakolaisia kuljettaneet veneet ylittivät Välimeren", Andersson toteaa.
EU on periaatteessa yrittänyt tehdä yhteistä turvapaikkapolitiikkaa vuodesta 1999. Muita kuin turvapaikanhakijoita koskevaa yhteistä siirtolaispolitiikkaa muotoillaan edelleen.
Tutkijat suhtautuvat yhteiseen politiikkaan skeptisesti: EU-maat ovat yksimielisiä lähinnä siitä, että ne haluavat rajoittaa liikkuvuutta.
"Unionin sisällä ei edelleenkään ole yhteistä näkemystä turvapaikanhakijoihin liittyvän vastuun jakamisesta", sanoo Pohjoismaisen Afrikka-instituutin tutkija Anitta Kynsilehto. Hän tutkii etenkin Välimeren yli suuntautuvaa liikkuvuutta.
Dublinin sopimuksen mukaan turvapaikkahakemus käsitellään siinä EU-maassa, johon turvapaikanhakija on ensimmäisenä tullut. Tästä seuraa sekä painetta Etelä-Euroopan maille että EU-maiden välisiä jännitteitä.
Vaikka Italia ja Kreikka ottavat vastaan enemmistön Välimeren yli tulijoista, Saksa ja Ruotsi ovat turvapaikanhakijoiden pääkohteita. Yhdessä maat vetävät puoleensa 43 prosenttia kaikista Eurooppaan tulevista turvapaikanhakijoista.
"Haastattelemani siirtolaiset Lampedusalla ja Sisiliassa kertovat, etteivät he halua jäädä Italiaan. Parhaat palvelut turvapaikanhakijoille löytyvät Saksasta ja Ruotsista", Italian Bergamon yliopistossa työskentelevä antropologi Chiara Brambilla vahvistaa.
Osassa EU-maista kielteisesti siirtolaisiin suhtautuvat ryhmät ovat saavuttaneet huomattavaa poliittista valtaa. Muukalaisviha ei kuitenkaan riitä selittämään maiden välisiä politiikkaeroja.
"Ruotsissa ja Saksassa on muukalaisvihamielisiä poliittisia ryhmiä, mutta ne eivät ole estäneet maita ottamasta vastaan muita jäsenmaita suurempia määriä pakolaisia Syyriasta ja Eritreasta", Anitta Kynsilehto toteaa.
Toinen jännite liittyy EU:n päätöksentekoon. Yhteinen siirtolaispolitiikka koskisi vain 24:ää EU-maata 27:stä. Britannia, Irlanti ja Tanska eivät olisi mukana yhteisessä maahanmuuttopolitiikassa, vaikka sellainen onnistuttaisiinkin rakentamaan.
→ Tarua.
Väite on ollut laajalti esillä, ja siitä puhui taannoin esimerkiksi Euroopan rajaturvallisuusvirasto Frontexin entinen pääjohtaja Ilkka Laitinen (UP 3/2014). Tutkijat kumoavat väitteen yksimielisesti.
"Ihmiset tietävät kyllä riskit, joita ylitykseen liittyy. He lähtevät riippumatta siitä, onko pelastusmekanismeja vai ei. Tämä on yhtä hölmö väite kuin se, että tuhoamalla veneitä saadaan salakuljettajat kiinni", Anitta Kynsilehto sanoo. Hän perustaa väitteensä Välimeren ja Pohjois-Afrikan maissa tekemäänsä kenttätyöhön.
Myöskään Ruben Anderssonin mukaan kyse ei ole houkutuksista vaan epätoivosta.
"Esimerkiksi yleinen kauttakulkumaa Libya on täydellisessä kaaoksessa, ja pakolaiset ovat siellä helppoja uhreja niin poliiseille kuin rikollisille. Heitä suljetaan telkien taakse ja ammutaan ilman syytä. Tällaisissa olosuhteissa isoja riskejä ollaan valmiita ottamaan", hän sanoo.
Chiara Brambillakaan ei ole löytänyt väitteestä todisteita kenttätutkimuksissaan Sisiliassa ja Lampedusalla.
"Väite kuuluu muukalaisvihamieliseen retoriikkaan. Pidän sitä hyvin vaarallisena."
→ Totta.
Lailliset väylät ratkaisisivat monta ongelmaa kerralla: esimerkiksi Euroopan työvoimapula ja salakuljetusbisnes vähenisivät. Samalla kevennettäisiin köyhien maiden, kuten Libanonin, siirtolaistaakkaa. Lisäksi rikkaissa maissa asuvien maahanmuuttajien tulonsiirrot köyhiin maihin ovat niille merkittävä tulonlähde.
1950–70-luvuilla afrikkalaisia ja turkkilaisia siirtolaisia tuli Eurooppaan töihin miljoonittain. He saattoivat ylittää Välimeren vapaasti lautalla. Jos he löysivät töitä, turistiviisumi muutettiin työluvaksi. Suuri osa palasi ennen pitkää takaisin kotiin.
EU:n rajakontrollia kiristettiin Schengenin sopimuksen johdosta 1990-luvun alussa. Tällä hetkellä laillisia väyliä Eurooppaan on vähän. EU:lla on liikkuvuuskumppanuussopimuksia joidenkin kauttakulkumaiden, kuten Tunisian ja Marokon, kanssa. Kumppanuusmaa rajoittaa kolmansien maiden siirtolaisten pääsyä Eurooppaan, ja EU lupaa helpottaa kumppanuusmaan kansalaisten liikkuvuutta EU-alueella. Käytännössä liikkuvuuden helpottaminen on tarkoittanut lähinnä hallinnollisten muodollisuuksien vähenemistä. Viisumimaksut ovat edelleen korkeita.
"Tämä väylä koskee ensisijaisesti liike-elämän edustajia tai korkeakoulutettuja tutkijoita. Se ei helpota massojen liikkuvuutta", Kynsilehto sanoo.
YK:n siirtolaisasioiden erikoisraportoija François Crépeau ehdotti viime keväänä Guardian-lehden haastattelussa, että Euroopan maat yhdessä Yhdysvaltain, Kanadan, Uuden-Seelannin ja Australian kanssa avaisivat seuraavan viiden vuoden aikana ovensa miljoonalle syyrialaiselle. Jos maita olisi mukana riittävästi, yksittäiseen maahan tulisi vain pieni joukko siirtolaisia.
Asiantuntijoiden mukaan EU:lla on asenneongelma, joka johtuu institutionaalisista rakenteista. Siirtolaisuutta käsitellään turvallisuusasiana sen sijaan, että se nähtäisiin työvoimapolitiikan tai ihmisoikeuksien kontekstissa.
"Eurooppa tarvitsee ulkopuolista työvoimaa. Tämä tarve tyydytetään joko laillisesti ja turvallisesti tai laittomasti ja vaarallisesti, jolloin työtä ei voi myöskään verottaa"Eurooppa tarvitsee ulkopuolista työvoimaa. Tämä tarve tyydytetään joko laillisesti ja turvallisesti tai laittomasti ja vaarallisesti, jolloin työtä ei voi myöskään verottaa."", Ruben Andersson sanoo.
→ Osittain totta.
Väite on totta, jos elinoloilla tarkoitetaan olosuhteiden rauhoittumista ja mahdollisuutta toimeentuloon. Elinolojen kohentumisen tulisi kuitenkin koskea koko väestöä eikä vain pientä osaa.
Anitta Kynsilehdon mukaan EU:n pitäisi tehdä tämänhetkistä paljon kokonaisvaltaisempaa politiikkaa, jotta unioni kykenisi vaikuttamaan eteläisten naapurimaidensa kehitykseen laajalti. Niin kauan kuin siirtolaispolitiikka nähdään vain turvallisuusasiana, näkökulma on liian kapea.
Samaa mieltä on Tunisian ja Italian välistä siirtolaisuutta tutkinut Chiara Brambilla. Hän nostaa esimerkiksi Tunisian, joka on ainutarabikeväästä alkaneen vallankumouksen läpikäynyt maa, jossa vallanvaihdos lähti aidosti kansalaisyhteiskunnasta eikä johtanut sisällissotaan.
"Tällä hetkellä maa on Isis-terrorijärjestön kohde, koska se on alueen demokraattisin valtio. On hyvin tärkeää, että EU tukee Tunisian demokratiaa", Brambilla toteaa.
Tutkijat muistuttavat, että elinolojen parantuminen ei kuitenkaan poista tarvetta liikkua. Taloudellinen kehitys päinvastoin lisää siirtolaisuutta, koska yhä useammalla on resursseja liikkua. Tutkimusten mukaan enemmistö tosinpysyy silloinkin kotiseudullaan.